Lesken poika
| Lesken poika. Kirjoittanut André Theuriet |
Talo, jossa leskirouva Jacobé asui, muodosti kulman kahden kadun risteyksessä pyöreän torin varrella, vastapäätä rautatieasemaa. Se oli uusi, pieni muurikivirakennus, jonka katto oli punaisesta tiilestä; se oli yksinään, kahden kyökkipuutarhan ympäröimänä. Rouva Jacobé oli muuttanut siihen heinäkuussa v. 1870, heti sen jälkeen kun sota oli julistettu ja hänen nuorin poikansa Aristide mennyt liikkuvan kaartin kanssa Meusesta Verduniin. Hän oli valinnut tämän asunnon ainoastaan sentähden että se oli lähellä asemaa. Tuo hyvä rouva ajatteli sillä tavalla olevansa ikäänkuin lähempänä poikaansa, jotta hänellä palatessaan olisi vain pari askelta käveltävänä langetakseen hänen syliinsä.
Aristide oli äidin kultapoika; vanhempi veli asui Pariisissa, jossa oli mennyt naimisiin vasten äitinsä tahtoa. Senjälkeen oli heidän välinsä kylmä, ja leski oli kaiken äidinrakkauden siirtänyt nuoremmalle pojalleen. Kuinka suuri olikaan hänen surunsa, kun hänen Benjaminsa matkusti, kasvot kosteina hänen suuteloistaan ja matkareppu sullottuna kaikenlaista hyvää tavaraa! Suureksi lohdutuksekseen oli rouva parka saanut pojaltaan kirjeen hyvin säännöllisesti ensi alussa. Mutta sen jälkeen kun seutu tuli tulvilleen saksalaista sotaväkeä ja kaupunki miehitettiin kahdella baijerilaisella rykmentillä, loppuivat tiedonannot ja kirjeitä tuli hyvin harvaan. Viimeinen, jonka hän sai, oli kirjoitettu 30 p. elokuuta eräässä kylässä lähellä Sédania. Ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista eikä tullut ainoatakaan riviä! Oliko Aristide kaatunut, vai oliko laahattu vankeuteen kun Sédan oli antautunut? Rouva Jacobé ei ollut saanut tarkempia tietoja poikansa kohtalosta. Ainoa varmuus oli että hän ei ollut saanut kirjettä jälkeen 30 p:n elokuuta; mutta ei ollut myöskään kuoleman ilmoitusta lähetetty hänelle, ja sentähden hän ei voinut eikä tahtonut uskoa, että hänen Aristidensa oli kuollut. Hän koetti selittää asiaa itsekseen siten että poika luultavasti oli salvattu johonkin saksalaiseen linnoitukseen, ja sieltä hänen oli mahdoton kirjoittaa; mutta kotiahan kyllä aina tulee, kun vaan kerran se kiusallinen sota loppuisi.
Ja hän odotti hartaasti.
Pitkien talvikuukausien huolten jälkeen tuli viimeinkin tieto Pariisin antautumisesta; ja nyt uudestaan alkoi lesken sydän lyömään kovemmin odotuksesta ja toivosta. Vankien piti kai nyt vapautensa saada, ja joitakuita oli tullutkin jo takaisin. Heidän nähtiin astuvan ulos asemahuoneesta kalpeina, väsyneinä, kärsivinä ja vaatteet repaleina, mutta siitä huolimatta loisti heidän painuneista silmistään innokas hehku, jälleen nähdessään vanhat hyvintunnetut viinikummut. Rouva Jacobé ei laiminlyönyt mennä asemalle ainoatakaan kertaa kun uusi sotajoukko saapui Saksasta. Hän katsoi tarkasti jok’ainoaa uutta tulokasta ja kyseli hartaasti niiltä, jotka olivat kotoisin kaupungista. Mutta ei kukaan tiennyt mitään Aristidesta. Häntä ei ollut kukaan nähnyt sen päivän jälkeen, kun Sédan antautui. Kuitenkin sanoivat jotkut nuoret sotilaat, ettei vielä voinut heittää toivomasta. Aristidea saatettiin pidättää jossakin saksalaisessa linnoituksessa syystä tahi toisesta. Rouva Jacobé kirjoitti usealle saksalaiselle viranomaiselle ja tarttui kaikkiin uusiin mahdollisuuksiin. Jok’ikipäivä hän valmisti kelpo illallisen, pani hienon pöytäliinan ruokasalin pöydälle, kattoi pöydän parailla lautasillaan, muun muassa varustaen pullon vanhaa hyvää viiniä; ja sitten hän odotteli sykkivin sydämmin junan kimeää vihellystä ja kuunteli huolissaan kuinka sadepisarat löivät ikkunaruutuja vasten.
Eräänä synkkänä sateisena iltana saapui viimeinen juna Strassburgista asemalle. Se ei mennyt edemmäksi sinä päivänä, jonkatähden kaikki matkustajat tulivat asemasillalle. Viimeisestä kolmannen luokan vaunusta laskeutui vaivaloisesti nuori sotilas, jonka yllä oli liikkuvan rykmentin puku. Hän veti jalkojaan raskaasti, ja näytti ylen väsyneeltä, kirkkaassa kaasulampun valossa voi hyvin eroittaa kuinka kalpeat ja laihat hänen kasvonsa olivat ja kuinka pitkäksi hänen partansa oli kasvanut. Selkä koukussa laahusti hän esille ja kun ei voinut jatkaa matkaansa ennenkuin toisena päivänä, hän tiedusteli sopivaa yösijaa, ja häntä neuvottiin majataloon, jonka piti olla lähellä pyöreää toria vastapäätä asemaa. Hän oli viimeinen, joka tuli ulos. Muut matkustajat, joiden myös piti olla yön yli kaupungissa, olivat jo kadonneet pimeään. Ja nyt laahusteli hän yksinään ympäri himmeästi valaistua, seutua löytääkseen hänelle osoitetun majatalon. Kipeillä jaloillaan hän kahlasi yli vesilammikkojen, ja tuon tuostakin löi jalkansa kiveen, joita ei nähnyt, ja joka kerta kilahti tyhjä kenttäleili, jota hän kantoi reppunsa päällä. Viimein hän huomasi epäselvästi yksinäisen talon, jonka yhdessä akkunassa vielä lamppu paloi; ja siinä uskossa että se oli majatalo, hän meni ovelle, koperoi jonkun aikaa ja sai viimein kellonnuoran käteensä. Hän veti sitä kiihkeästi. Heti aukaistiin valaistu akkuna, vanha naisenpää pisti ulos, liikutettu melkein tukahtunut ääni huusi:
”Olet toki viimeinkin täällä, viimeinkin, rakas lapseni?” Vähän sen jälkeen kuului kiireellisiä askeleita eteisestä, salpa vedettiin pois ovesta, ja hämmästynyt sotilas oli vastatusten vanhan harmaapään rouvan kanssa. Hän nosti lamppua ja katsoi tulisijaa hämmästyneenä. Ja sitten hän huudahti pelästyen: – Herra Jumala, eihän se olekkaan hän!...
– Anteeksi hyvä rouva! sanoi sotilas, kun huomasi tulleensa väärään ja nyt seisoi siinä neuvottomana. – Anteeksi, huomaan että olen erehtynyt... Minulle osoitettiin majataloa, jonka piti olla täälläpäin jossakin; mutta olen eksynyt pimeässä. Minun todellakin olisi pitänyt huomata ettei teidän talonne ole se jota etsin; mutta olen niin läpi väsynyt, hyvä rouva, etten tullut katsoneeksi paremmin ympärilleni... Rouva Jacobé seisoi ihan kuin kivettyneenä pettymyksestä, joka seurasi ensimäistä valtavaa liikutusta ja iloa. Sitten hänet valtasi sääli, kun näki edessään nuoren sotilaan, joka oli niin väsynyt ja avuton. Hän oli juuri Aristiden ikäinen, ja tätä ajatellessa virtasivat kyyneleet pitkin hänen poskiaan.
– Astukaa sisälle, kaikella muotoa! – sanoi hän viimein. – Ei kukaan saa sanoa, että annan kristityn ihmisen seisoa ulkona tällaisessa herran ilmassa.... Kuka tietää sitäpaitsi, vaikka olisi juuri tällä hetkellä oma poikaraukkani laahustamassa jossakin vieraassa paikassa etsien itselleen yösijaa?...
Hän näytti vieraan sisälle, otti häneltä repun ja tarjosi hänelle kyynelten virratessa aterian, jonka aina oli valmistanut poikaansa varten; siinä tarjoillessaan vieraalle sotilaalle, hän kertoi kuinka odottelee poikaansa Aristidea, josta ei ollut vielä kuulunut mitään. Ja kun hänen vieraansa oli lopettanut ateriansa, ja hän huomasi hänen olevan kovin uupunut, hän vei hänet poikansa omaan kamariin.
Aamulla, kun sotilas seisoi valmiiksi vaatetettuna ja oli lähdössä asemalle, kattoi hän vielä hänelle vieraanvaraisen suuruksen ja alkoi taasen puhumaan Aristidesta ja ihmetellä kuinka hän voi niin kauvan viipyä.
– Onneton lapsi, – huokasi hän, – kuinka hän kärsäkään kauheasti siellä vieraalla maalla! Siitä päättäen mitä itsekin sanotte, elävät meidän sotilaamme siellä ikuisessa ikävässä ja kaipuussa, ja Aristide, jota on niin hyvin hoidettu ja hemmoteltu kotona senjälkeen kun...! Ennenkuin hän lähti, minä kudoin hänelle villapäähineen, ettei hänen tulisi kylmä korviin eikä niskaan, häntä usein vaivasi hermotauti, nähkääs. Kun hän nyt vain muistaisi ottaa sen yllensä kylminä talviöinä...
Sotilas taukosi syömästä yht’äkkiä, sillä ruoka tarttui hänen kurkkuunsa. Hän tuli äkkiä muistaneeksi vierustoveriaan, nuorta liikkuvan rykmentin sotilasta, joka, rouvan kertomuksen mukaan, oli juuri hänen Aristidensa. Tällä toverilla oli juuri sellainen sininen päähine. Hän muiden mukana joutui sotavangiksi eräällä tasangolla lähellä Sédania. Keskellä kärsimyksiään oli muilla sotilailla paljon hauskuutta tuosta omituisesta päähineestä, ja juuri tuon päähineen vuoksi kutsuttiin häntä ”sinipekaksi”. Eräänä iltana ”sinipekka” koetti karata. Mutta päästyään parinkymmenen askeleen päähän hänet huomattiin, vahtisotilas ampui ja hän kaatui kuolleena maahan. Päähine vierisi pois, paljastaen kuolleen kalpeat kasvot; kuolema oli seurannut ainoastaan kauvas hohtavan sinisen päähineen tähden...
Sotilas nousi, kiitti ja kätteli leski parkaa. Hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa ja vahvistaa häntä eteenkinpäin uskossaan.
– Vielähän niitä nyt istuu monta ranskalaista saksalaisissa linnoituksissa, ja tuleehan vielä teidänkin Aristidenne aikanaan takaisin!... Kun vain olette kärsivällinen!...
Ja sitten hän otti reppunsa ja meni. Mutta heti ulos ovesta päästyään hän puhkesi koviin nyyhkytyksiin, pyyhkien silmiään. Hän tiesi kyllä hyvin että Aristide ei enää milloinkaan palaja takaisin kotiinsa.
Lähde: Työmies 11.2.1901.