Leppälintujen suru

Leppälintujen suru. Kirjoittanut Immi Hellén

Oli mätäs maassa tuolla

viidakossa päivän puolla,

mätäs vehreämpi muita.

Siihen tupasemme teimme,

pehmikkeeksi naavat veimme.

Pyytelimme lehdon puita:

peitelkäätte piiloamme

nuokkuvilla oksillanne!

Kului päivät puuhatessa,

mutta valoisina öinä

laulu helkkyi helmivöinä.

Jo on munat kätkyessä,

niistä tulee tuutimalla

emon untuvien alla

pikku pojat somat, somat,

vaikka vielä alastomat.

Pian kasvaa untuvaiset,

humpulaiset, pumpulaiset,

vanhempainsa onni ainoo! –

mut syöjätär jo vainoo.

Äsken eineen etsinnästä

pienoisille palatessa,

tupa tyhjä, pojat poissa,

murhamies on käynyt koissa.

Lintu suuri, mustasiipi

päällä kiertäin kaartain lentää –

kuinka hennoikaan se sentään!

Mistä etsii alla tuskan

sydänparka lohdutustaan.

Painuako multaan mustaan,

vaiko syvään meren pohjaan

polo viime lennon ohjaa?

Yks on toivo toki vielä:

kenties kerran luona Luojan

paratiisin pyhätöissä,

lempilehtoin siimeksessä,

miss’ ei toinen toistaan vainoo,

nähdä saamme armaat vielä.

Se on meillä toivo ainoo.

Ristiriita maan on päällä.

Kenties siellä sävel helää,

joka kesken katkes täällä –

eihän muuten jaksais elää.

1920.

Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.