Leo ja Liina
| Leo ja Liina Näytelmä yhdessä näytöksessä Kirjoittanut Aleksis Kivi |
HENKILÖT:
muokkaa- LIINA, kartanon-omistaja.
- LEO, kasvate kartanossa.
- ANTON, Liinan eno, vanha jääkärimestari.
- ANNA, kartanon emännöitsijä.
- ELIAS, palvelija kartanossa.
(Tapaus on Suomessa lähellä Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä.)
(Tuuhea puisto, tuolla täällä viheriäinen rahi kummallakin puolella, rahien takana tuuheita kuusia, perillä peltoja ja vuoria. Liina, Anna ja Leo tulevat vasemmalta.)
LIINA. Leo, ennustakoon tämä korea aamu sinulle onnellista matkaa!
LEO. Minä kiitän teitä! Ja eihän milloinkaan mene muistostani tämä aamu, jona astelin kotoni pihoilla viimeisen kerran. Kohta olen teistä kaukana ja kaukana synnyinmaasta.
LIINA. Mutta metsähaltiamme viipyy, tuo arvokas enoni.
LEO. Ja tahtoisinpa puristaa kerran vielä hänen kättänsä, koska heitän nämät metsät ja vuoret; siellähän ennen, veljinä kamppaellen, ajelimme Tapiolan karjaa.
LIINA. Oi, hän tulee kyllä, mutta kaiketi vasta lähtöhetkelläs. Sillä tämänkaltaisissa kohtauksissa ei ole hän koskaan paljouden tekijä. Pitkät ja kyyneleiset jäähyväiset eivät juuri miellytä häntä. Ja siinähän soinnummekin yhteen. (Haastelee Annan kanssa.)
LEO. (Erikseen) Sinä korskea nainen, ole huoleton. Minä en väsytä sinua lähtövirsillä, en kyyneleillä, vaan katsahdan aina yhtä kylmästi puolees kuin sinäkin tänne. Niin teen, vaikka riehuisikin povessani ikuisesti liekehtivä tuli! – Pois kauas tästä! Tule, aava valtameri, ja viileytä sydämmeni kuume! Ole unohdukseni virta!
LIINA. Mutta katso, hän seisoo kuin uneksuva. Leo!
LEO. Katselenhan kalliota tuolla. Ennen usein tähtäilin sen kiireeltä alas kohden kotokartanoa, peltoja, niittuja ja polveilevaa jokea. Oi, mielisinpä sieltä kerran vielä katsahtaa ympärille. Mutta aikani on lyhyt.
LIINA. Ehdithän kyllä siihen käyntiin. Kaikkihan on jo varustettu valmiiksi matkalles. Riennä vaan!
LEO. Minä riennän! (Menee oikealle.)
LIINA. Onpa hän vihdoin kuin hieman levoton. Mutta näyttääpä kuitenkin, että mielii hän meistä pois.
ANNA. Kuin piltti kaupunkiin ensimäisen kerran. Mutta enhän ihmettele.
LIINA. Et ihmettele?
ANNA. Jotain kuiskataan.
LIINA. Mitä kuiskataan?
ANNA. Tuossa kirjeessä, kirjeessä Leolle hänen sedältänsä Amerikasta, löytyi eräs korea kuva, oikein hehkuvan, pulskean Mulatti-epelin, ha ha!
LIINA. Hoo!
ANNA. Setä kasvatti vauvan ja viimein päätti hänen – ah! – kultakanaseksi Leollensa.
LIINA. Romantikas aate, ihan Leon kaltainen; hän juuri voi lemmistyä kuviin ja varjoihin, tuo haaveksija. Lystillistä! Melkein uskon, mitä kerroit.
ANNA. Niin; ja tämähän kuva nyt tähtenä lännessä viittaa nuorta sankariansa luokseen.
LIINA. Ehkä tuhatkihara nainen on anastanut hänen katalan sydämmensä, joka nyt liekehtii pääsön himosta. No, hän menköön ja saavuttakoon onnensa.
ANNA. Ah, parhaan onnensa on hän nauttinut juuri tässä teidän kätenne alla! – Hän lähtee meistä ja jää ehkä iäksi. No, hän jääköön; mutta ainahan kolkompaan yksinäisyyteen me itse jäämme tänne, kurjat.
LIINA. Tottumus tasoittaa kaikki.
ANNA. Aina kuolemaksi. Hiljaisuus on kuoleman heimoa; mutta hälinä ja meno, siinähän elämä ja ilo. – Tehkäät häitä, fröökinäni!
LIINA. Häitä! Minä?
ANNA. Niin pyydän vaan häitten tähden, häitten tähden, ah niiden hyörinän ja pyörinän tähden! (Nauraen) Tehkäät häitä!
LIINA. Pieni voitto yhden päivän liehunnasta, oi sinä hälläkkä!
ANNA. Laskekaa vielä lisäksi kaikki vartomuksen ja muiston armaat päivät. – Mutta sallitteko pientä kysymystä?
LIINA. Minä sallin.
ANNA. Onko vänrikkimme, tuo öljyviiksinen, tuo kilisevä, helisevä herra, nöyrästi kumartanut teille?
LIINA. Hänen taipuva selkänsä kumartuu usein.
ANNA. Salskea sankari pyysi teidän sydäntänne, mutta sai kiellon.
LIINA. Miksi kantelee hän koulusta ja omalle niskallensa, narri?
ANNA. Ehkä vimmoissansa parhaille ystävilleen.
LIINA. Lasin ääressä kosteasilmäisenä narrina. – Mutta enintään pidinkin hänen kumarruksensa leikkinä vaan.
ANNA. Ei! hän teki vakuuden kysymyksen. Minä tiedän sen.
LIINA. Ja sai siis oikean vastauksen.
ANNA. Ja niin äveriäs mies.
LIINA. Minun käteni ja sydämmeni! Mikä rohkea hävyttömyys!
ANNA. Vänrikiltä?
LIINA. Kaikilta!
ANNA. No Jumalani! (Nauraen) Siis mielisitte kumota meiltä ihanimman tavan ja asetuksen. Voi teitä! Sen tahtoisitteko täällä tytön työksi?
LIINA. Pois, hupsu! Minun työkseni? (Polkien jalkaansa) Pois!
ANNA. Mutta minä muistelen –
LIINA. Mitä muistelet?
ANNA. Elämän ankaraa lakia!
LIINA. Mitä huolin siitä? – Nämät miehet, jaa, kas nämät! Minä lahjoitan heille jalon hylkäykseni.
ANNA. Samasta syystä siis sai myös tuo mustatukkainen maisterimme teiltä kiellon?
LIINA. Mikä hulluus! Katso, eräs teikari astuu eteeni, eräs maisteri täynnä itserakkautta, eräs vänrikki täynnä peilirakkautta; ja minäkö nyt, niinkuin hän pyytäen vaatii, hänelle heittäisin alttiiksi kaikki, elämäni, onneni, minä iäisyyden tytär? Minäkö hänen tavarakseen? Mikä julkeus! Sydämmeni paisuu!
ANNA. No kuinka sitten lähtis matkaan kelpo uros, joka, ansaiten sydämmemme, on teihin äärettömästi rakastunut?
LIINA. Hän olkoon vaiti kuin hauta ja vähimmin kaikista huokailkoon hän, hikoilkoon hän, kurja mies. Jota enemmin lemmistynyt, sitä vähemmin antakoon hän tuskansa ilmi. Kaikki hän kätkeköön ja silloin ehkä syttyisi sydämmeni myös, kiihtyisi valta-loimoon. Mutta mitä aattelen ja puhun minä mieletön, hullu tyttö! Minäkö lemmistyisin noihin miehiin, minä? Vale!
ANNA. Ja jos niin tekisimme kaikki, mihin joutuisimme viimein? Siipoiksi Kyöpeliin!
LIINA. Mitä huolin siitä? – Mene! Murkinan hetki on lähellä.
ANNA. Minä riennän, fröökinäni, minä juoksen! (Poistuu vasemmalle.)
LIINA. (Yksin) Menköön hän etsimään onneansa; niin toivon, ja toivon kuitenkin toisin. Kasvattajanko huolta ja kaipausta? Puhkeisiko eroon rakkaus murheenkukkaseksi nyt jäähyväisten pahteisessa ilmassa? Toki, hänessä vaan aina ja levotonna aatokseni väikkyy, ehkä näyttääkin toista katsantoni komea rauha. Hän ei ansaitse helleyttä, jota lapsikas sieluni hengittää häntä kohtaan; kylmä on hänen sydämmensä. Ja mikä tuo kunnioituksen naamari hänen kasvoillansa? Ah, tynsän teeskelyksen muoto velvollisuuden vaatimuksesta vaan! Mene, kiittämätön poika; riennä, riennä meistä kauas mulatti-neitojesi karkeloihin uusien maailmain aurinkojen alle. – Niin riehuu, telmää povessani tuonne tänne taistelo kuin maan järistessä merenrannan kuuma laine. Oi, en ymmärrä! Jos ystävältä kysyisin, miksi sydämmeni riehuu levotonna, niin hän kenties haastelis immen lemmestä. Hullutusta! Immen lempi? Mene jo, aatos nurja, mieletön ja halpa, mene kauas, kätke itses vuorten alle! Ja hän ... hän poistukoon minusta kauas, kiusaamasta sieluani. (Katsoo oikealle.) Tuolla kallion kiireellä hän seisoo, hoikka nuorukainen, ja hänen hiuksensa uiskentelevat aamun kultaisella pilvellä. (Katoo väikkyen pois oikealle. – Anton tulee vasemmalta)
ANTON. (Yksin) Hän matkustaa meistä pois, hän muuttaa perin maapallomme selkäkilvelle, asumaan ikänsä meidän antipodinamme, kurja. Kiusallinen kohtalo! Sonnipäiset könit täällä samoilkoot ympäri, vaan älkööt tuollaiset kainot lapset. Minunhan esimerkiksi, minun, jolla on sydän kuin karhunpenikka, olisi pitänyt maailmoja marssiman ja keihäitä murskaileman täällä. Mutta Leoni lähetän vallan vastakynsin ulos hurjille retkille. Tunnenpa hänen ja pidän hänestä kuin omasta pojastani. Mistä saan enään metsätoverin niin hauskan, tarkkamielisen ja urhean kuin hän? Kirottu kohtalo, mi saattaa kaksi uhkeaa ystävää täällä seisomaan antura vasten anturaa! Väärin tehty, jyrkästi väärin. – Mutta asialla on toki painonsa. Mikä perusta on pojalla tässä? Ainoastaan tuo kurja hyvä sydämmensä, joka ei koskaan ollutkaan täällä rikkauden kone, vaan pikemmin päinvastoin köyhyyden. Ja mitä perisi hän viimein minulta, metsähuhkaimelta? Muutaman ruosteisen tuliputken, viisi tappelevaa koirasmetsoa ja yhden naaraksen. Aika perintö, ha ha ha! – Ei! pakene kauas tyhjästä, Leo, ja ota vastaan maa-äitimme povesta hedelmällinen viilu. (Elias tulee vasemmalta.)
ELIAS. Herra!
ANTON. Mitä tahdot, mies? Mitä käyskelet ja kyräilet sinä, itsepäinen oinas?
ELIAS. Eihän ihme, että vähän käyn ja kyräilenkin tällä hetkellä. Herra, oletteko jo kuullut tulivaunujen ensimäistä vihellystä?
ANTON. Hiiteen kaikki vaunut ja heidän pillisuorat tiensä! Minä en kärsi heitä.
ELIAS. En juuri minäkään tänään. Ah, viehän rautainen tie meidän kalliin ystävämme kauas pois! – Herra, teitä on jo varrottu täällä kovin.
ANTON. Askartelin metsokukkojeni kanssa.
ELIAS. Kas se! Kuinka jaksavat he nyt?
ANTON. Hmmh? Heitä on viisi kappaletta.
ELIAS. Kas se! Paljaita kukkoja?
ANTON. Yksi naaras, tappeluksen kannattajaksi, yksi vaan. Hänpä antaa vauhtia leikkiin.
ELIAS. Niin, niin!
ANTON. He tappelevat kuin kotkain kuninkaat.
ELIAS. Kas se!
ANTON. Kauhistuisitpa nähdessäs. – Miksi varrotaan minua tässä?
ELIAS. Mitä! Tiedättehän nuoren Leon tänäpänä lähtevän iäksi Amerikkaan, sinne kutsuttuna vanhan setänsä turhan maatilan perilliseksi.
ANTON. Huomaa: pieni, mutta oma turve! Millä naamalla näkyy hän lähtevän?
ELIAS. Melkein ilon naamalla, joka minua ei juuri miellytä. – Hänellä on piljetti höyrylaivaan, joka lähtee tänä iltana Helsingistä Englantiin, siitä Amerikkaan; ja hetken päästä siirtyy meistä tuo hyvä ja korea Leomme, poistuu käärittynä savuun. Katoo pihoiltamme oiva nuorukainen, joka joutui meille kerran piennä orpona, mutta kohosi tässä pian koreaksi pojaksi. Kuitenkin, nyt hän poistuu; ja sureehan sydämmemme tuosta, herra.
ANTON. Mitä sanoo Liina?
ELIAS. Aina jalo ja tyyni. Ja kuitenkin piti hän Leostamme ennen oikein armastelevan hoidon. Mutta ellen eksy, niin on emäntä hieman kuni kylmentynyt häneen näinä viimeisinä aikoina. Miksi? Tuota en ymmärrä. Mutta minähän toista toivoin. Heistä olis pitänyt tuleman oivallinen pari.
ANTON. Mitä sanot?
ELIAS. Eikö olis tuo käynyt päisin?
ANTON. Sinä kölli, onhan poika hänen kasvatteensa.
ELIAS. Sitä enemmin heillä syytä kuherrukseen. Tosin on nyt tyttö hieman aikavampi, mutta se ei mitään meriteeraa. Kahdeksan ja kaksikymmentä on hän, vaikka viittaakin muoto huikean matkan nuoruuteen alas. Mutta poika pilttari on juuri näinä päivinä täysi-ikäinen mies. Kuinka nuo vuodet kuluu! Kymmenvuotiaana nallikkana tuli hän taloon ja, muistanhan vielä, seisahti pieni piikkinen elotuvan ovinurkkaan, pahanen. Mutta eipä hän siinä kauan seisonut; tulihan rouva itse ja otti hänestä kyllä äidillisen huolen. Toki, vuosi oli tuskin mennyt, ja haudassa lepäsi leskirouva, Leon kelpo elatus-äiti. Mutta kuinka kävi kuitenkin? Mutta kas, kuinka kävi! Astuihan silloin tytär nummeroon, ja kasvatti ja koulutti pojasta miehen.
ANTON. Niin teki hän. Ja naisko hän nyt koulupoikansa, hän, korskeudessa verraton?
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin kelvollinen pari.
ANTON. Haa! tämä nainen kantaa päätänsä korkealla, katsahtaen tämänaikaisiin miehiin kuin apinoihin. Ja hänkö täällä kantamaan vaimon taakkoja? Ja löytyisikö hänen ylpeässä povessansa edes kipenääkään kohden poika-tellukkoja täällä?
ELIAS. Ei yhtään, mutta poika itse on kovissa kiipaleissa tuon pöyhkeän prinsessan tähden.
ANTON. Mitä, mitä jaarittelet sinä?
ELIAS. Tapausta, jonka todistavat omat silmäni.
ANTON. Häh? Sinä tiedät jo siis retkiäkin. No sanoppas, mitä olet nähnyt, ja sano pian, sillä huomaas tätä sauvaa, poika.
ELIAS. Juuri teillepä sen sanon, vaan en kellenkään toiselle. Katsokaat, laita on niin, että minäkin krokailen vähän kirjoittaa.
ANTON. Haarulla? Höh!
ELIAS. Hanhenkynällä.
ANTON. Jolla painelet oikein hanhenjalkoja paperis täyteen, höhöh!
ELIAS. Sanoja, herra, ja kiivaitakin, jos niin tarvitaan.
ANTON. Hyvä, hyvä, mutta tule asiaan!
ELIAS. Tulen kohta. Mutta kiitos olkoon pojalle siitäkin, että kirjoittaa osaan.
ANTON. Tule asiaan, sanon minä!
ELIAS. Nytpä tuon sen esiin, ja kuulkaat. Tuolla istui hän kerran, Leo nimittäin, lystihuoneen portailla, kirja kädessä ja lyijyspännä, minun kaivellessani noin hiljakseen peltomurulla siinä läsnä. Mutta nyt hän katosi, jätti kirjat, paperit ja kynät portahille, tomppeli. Sieltähän nyt viskasi tuulonen melkein syliini erään paperilapun, jonka viipymättä saatoin paikkaansa takaisin. Mutta pidellessäni sitä, kurkkasin, kurkkasin häneen noin pikaisesti vaan. Ja mitä näin minä? No peijakas! nimi »Liina, Liina, Liina» seisoi siinä monet kymmenet kerrat, ja koukistelipa jok’ainoan »Liinan» ympärillä joko armahin kukkasseppele tai tuommoinen korea piikkikiehkura. Niin, sen näin; ja mitä tuosta aattelette?
ANTON. (Erikseen) Rupeanpa jotain aattelemaan. (Ääneensä) Pojan velvollisuus on kunnioittaa äitiänsä.
ELIAS. Tässä on jotain enemmin tekeillä. Huomasinhan paperilla vielä värsyjäkin, joissa mielestäni valitti onneton rakkaus. – Mutta pian tuli hän taas, poltti peijakas paperin ja muutti vielä karrenkin tuhaksi. Niin, tämän olen nähnyt.
ANTON. Nähnyt mätäkuun houreessa! Mutta äänettä asioista, jotka eivät koske sinuun, ja mene toimiis!
ELIAS. Olin juuri aikeissa lähtemään.
ANTON. Ja kerran vielä muistutan: pidä kieles hammasrivin takana noista hulluista luuloistas.
ELIAS. Ja heistä tulis kuitenkin oivallinen pari.
ANTON. Pois! (Uhaten sauvallansa.)
ELIAS. Poishan minun täytyy, saattamaan esiin kartanon vaunut. (Menee vasemmalle.)
ANTON. (Yksin) Suuri konna se mies, kiusallinen kuin paholainen. Mutta kyllä hänen masennan vielä. – Lähestyyhän tuolta Leoni; ja nyt, koska muistelen tuon jukuripään kertomuksia, niin arvelen, että Lempo on riivannut sinun, poika. Mutta jos niin on laita, niin hyvin olet kätkenyt kaikki, koska ei kotka-silmäni ole vainunnut vaaraa. Mutta nyt minä huomaan, että juuri niin täällä katsahtaa suloisesti, onnettomasti rakastava mies. Mutta ettäs halaat nyt täältä pois? Vai tämäkö juuri sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni! (Leo tulee oikealta.) Jumalan rauha, Leo! Sinä matkustat pois.
LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika!
ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt?
LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!
ANTON. Tahdot ja et tahdo heittää tuota kultaista leiloasi. Hahaa! mitä katsot minua? Luuletko, ett’en tiedä, mihin huokaukses lentää?
LEO. Oi sanokaat!
ANTON. Hämeenlinnaan!
LEO. (Erikseen) Hän vainuu siis vääriä jälkiä. Hyvä!
ANTON. Tiedänpä oikein!
LEO. Niinköhän?
ANTON. Sinä huokaat.
LEO. Ja tämä on kehno työ. Mutta heitetään pois nuo huokaukset, heitetään ne pois "tetrao urogallus"’ten nimessä! Kuinka jaksavat he?
ANTON. Metsotko?
LEO. Metsot, metsot, jöröt linnut, tulipunaiset kaaret silmien ympäri! (Erikseen ja paimen kädellään otsaansa) Oi, oi!
ANTON. Hehee! Viisi tetrao urogallus’ta! Urogallus, urogallus! Uhkea, verraton "nomen" tuolle kanalintujen taajalle taatalle. Urogallus! Ja he tappelevat kuin sankarit. – Mutta miksi luikersit nyt metsoisiin? Kurja poika, parastashan koetat unohtaakses kaunoistasi.
LEO. Mutta en taida.
ANTON. Sillä hän on korea, pulski, marjaposkinen heiskale. Ja hänen nimensä...? (Muistelevalla muodolla)
LEO. Oi sanokaat tuntemattoman kaunoiseni nimi!
ANTON. Se on juuri kieleni kärjellä. Mutta istukoon hän siinä; minulla on samalla kielellä vielä toinen kysymys sinulle. Leo, vastaa minulle totuudella jaa tai ei, koska heitän sinulle kysymyksen, jonka tähtäimessä hää-ilta loistaa. Lupaatko sinä?
LEO. Minä lupaan pyhästi. Kysykäät.
ANTON. Mutta kysyttyäni, älä seiso mykkänä edessäni, vaan anna mun kuulla sanoista toinen.
LEO. Kysykäät. Minä jo tiedän, mitä vastaan.
ANTON. Lemmitkö hieman tuota meidän ylpeää impeä, kuin nuorukainen impeä lempii?
LEO. Ketä?
ANTON. Liinaa. (Hetki äänettömyyttä.) Jaa vai ei?
LEO. Mihin unohditte marjaposken kaupungissa?
ANTON. Hoo, hän oli vaan se punainen marjaharkki, jolla viettelin nuoren terrikukkoni koreasti paulaan, ha ha ha! Mutta mitä vastaat?
LEO. Mitä kysytte?
ANTON. Mitä kuulen suustas, jaa vai ei?
LEO. Minä lemmin ja kunnioitan jaloa kasvatusäitiäni. Ja hyvin, jos kohtalo, mun kerran tultuani uuteen kotoon, antais mulle vaimoksi juuri hänen vertaisensa askareissa ja toimissa; ulkomuotoon paljonkaan en katsois. Ah! johan uneksun minä monestakin siellä, kreoli-neidoista, mulatti- ja mestiisi-immistä, joilla on hohtavat värit ja koristeet. Ja siellä, oi siellä olkoon ensimäinen askeleeni naida näistä lännen ruusuista yksi, mi leipäni leipoo ja lakaisee mun laattiani. Tetrao urogallus, sehän olkoon ensimäiseni!
ANTON. Mikä kanalja! Ha ha ha! – Noo, minä tiedän, että löytyy sinussa, vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein peevelissä tuolla iltaruskos »tulisissa tauloissa», – niin tiedän, että löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin, sakramenskattua, ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökinä. Niin juuri! – Mutta täyteen toteen taas, mun poikani. Minä tahdon sinulta vastauksen kunnias nimessä.
LEO. Senhän jo annoin. Mutta mikä tuulen kierros on tuonut teille tällaisia arveloja? Hän on mun kasvattajani vakaa!
ANTON. Voi myös olla kultaseskin.
LEO. Mikä on hän vielä? Hoo, vaakunoita, kilpiä, keihäitä ja miekkojahan kiiltää ja kalisee hänen polviluvussansa. Mutta mikä olen minä?
ANTON. Hiiteen kaikki miekat, kilvet ja vaakunat! Tosin on hän korskea, ei sietäis hän suinkaan miesivaltaa, ja miehen, taipuvan naisen tohvelin alle, hylkäis hän perin. Sentähden ei ole toivoa hänestä kellään uroolla, vaan ylpeästi katsahtelee hän Kyöpeliin. – Mutta nyt jokin vaikutus sinusta tai sisällinen aave minussa tahtoo mulle kuiskata sydämmesi tuskasta, tuskasta tämän naisen tähden. Kas, minä myös olen ollut nuori ja mielin nyt puhua pienen hiukan koristettakin, vakaassa hengessä. Kaukarannalla, kaukana toivottomasta kullastamme, salattu lempi yhdeltä meistä sammuu vähitellen unennäkönä rinnastamme; mutta toisessa se taasen muuttuu sielun synkeäksi paloksi ja usein hänen elämänsä turmelee tai kuolettaa. Tässä, Leo, ehkä olet sinä tuo toinen mies. Mutta huomaa asia. Ennen eroamme aukaise minulle povesi täällä, ja keveämmin kannat lempes murhe-taakan siellä, tietäen, että on sinulla kuitenkin yksi painon-jakaja. – Enhän, Leo, kummastelisi sydämmes ahdinkoa. Sillä tämä nainen, vaikka ylpeä ja kiivas, on jo ennenkin lumonnut monen miehen mielen. Hän on ylevä, väikkyy vapaana korkeudessa.
LEO. Heti poistun hänestä iäksi; ja hyvin kaikki. Eikä ole kuitenkaan nyt kaikki hyvin!
ANTON. Näenpä sun vimmas. Mutta päästä jo osa tuskastasi tänne, ystäväs syliin. Ja täällä (lyö vasten rintaansa), sinä tiedät sen, lepää kalliin salaisuutes kuin haudattuna valtameren syliin, jonka ylitse purjehdit lännen manterelle. – Noo, sano, poika, sisimmäinen aatokses tuosta meidän emännästä.
LEO. Paljon hyvää on hän osoittanut minulle ja siitä kiitän häntä, toivoen hänelle kaiken elomme onnen ja ilon.
ANTON. (Polkien jalkaansa) Poika, miksi juonittelet? Kohta eroomme; ja Jumal’ avita, eihän kaukana, ett’ei hurja silmäni puserra vettä! Hetkessähän lähdet.
LEO. Hetkessä lähden, heittäen Edenini ihanan yrttitarhan, jossa kerran näin autuuteni. Olinhan onnellinen, mutta juuri onneni lähteestä kumpuili tuhoni ylös. Voi kielletty hedelmä, johon on kielletty katsomastakin! Mutta minä tein sen ja ihastuen katsahdin häneen, onneton, ja tämä oli syntini, jonka rangaistus nyt mun kauas karkoittaa. Ja minä riennän, lähden hänestä ainiaaksi – ja tänä päivänä! Ihmeellinen päivä, jona silmäni on kadottava sieluni valon, päivä tumma, murheinen ja armas toki, juhlapäivä pilvinen! Oi! vietänpä sydämmeni kuolinjuhlaa, ankaran vallitsijani kolkossa temppelissä seisoen seppelöittynä uhrina sen alttarilla. Mä kerran katsahdan ylös, mutta hänen silmiensä taivahista kylmä leimaus iskee alas minuun. Mutta kirkas, heijaisevan kirkas toki tuo leimaus! Katso – välkkeen peittyessä taas, väikkyy hämärtynynnä pylvässali. Haa! nyt taivaan valkeus ja Pandemoniumin yö käyvät kiertoellen ympäri mun sielussani kuin ennen langetessaan enkelin. Hyvästi! Avaruuteen tyhjään poistun, eikä kiillä siellä yksikään toivon tähti.
ANTON. Siinä helähti jänne, jota kohden tähtäsin, ja minä surkuttelen mielesi mullerrusta. Haa! voihan tämä, Herran tieten, kumota uroon kaiken olennon, ellei rynnistele hän, rynnistele ja miehukkaasti unohda kaikkia.
LEO. Mitä tehdä sitten? Kuitata kaikki viikatemiehen kanssa, tai upottaa vimma »lohduttavaan maljaan»...?
ANTON. Ei niin, ei niin! Oi kuule, Leo...
LEO. Maan ja taivaan nimessä, älköön kuultako Leosta niin! Kamppailkoon hän vieläkin elomme onnen tähden; mutta ilman elon kalliinta lahjaa menköön hän hautaansa.
ANTON. No, noo, mun poikani, elon tie on vaihteleva.
LEO. Mutta minun tästälähin samankarvainen aina, samankarvainen!
ANTON. Kuinka hyvänsä, mutta minä tunnen sinun ja näen nytkin sinun kelpo mieheksi. Ja tästä kiitän sinua, Leoni, ravistaen kättäs kuin oma isäs. (Ravistaa häntä kädestä.)
LEO. Mutta oi kuolema!
ANTON. Miksi kuolema kuitenkin?
LEO. Muistellessani vimman kohtaa.
ANTON. Mitä?
LEO. Oi, hiipisi nyt pieninkin kuiskaus asiasta hänen, hänen korvaansa – haa!
ANTON. No mitä?
LEO. Minä murhaisin itseni!
ANTON. Vaiti, Leo! Ja täällä on salaisuutes tallessa, sen tiedät. Mutta kuinkahan olet itse kätkenyt salaisen liekkis neitos huomiosta, veitikka?
LEO. Keltä? – Mitä tiedän minä? – Keltä neidolta?
ANTON. Liinalta.
LEO. Iske alas, sinä taivaan nuoli, ja polta jo maapallomme karreksi, ett’ei enään kauemmin täällä luetella hulluuksia hulluin ihmislasten! Kaikki olkoon tuhka ja tomu!
ANTON. "Silentium!"
LEO. Kätkenyt häneltä sydämmeni salaista liekkiä! No keitä sitten? Mutta kas, jota kiivaammin se leimui, sitä kylmemmäksi muuttui vakaa muotoni, katseeni melkein jäätyi kohden kaunista, ankaraa naista.
ANTON. Sinä olet kamppaillut kuin mies.
LEO. Katkeran kamppauksen. Huomatkaa: yhä kylmettää mun tultani tammikylmäksi vastaan toisen piinaavaa kylmyyttä!
ANTON. Sinä katala!
LEO. Valituksenne pois! Soisinko ma toiseksi, kuin on? Hänessähän näki rakastava silmäni hengen niin korkean ja puhtaan kuin tämän vahvuuden lae, koska se on kirkas; ja minähän nyt ylevämmin kuin ennen, vaikka usein riutuenkin, katsahtelen maailmaa. – Mutta nyt ei enään sanaakaan asiasta, ei sanaakaan, te mun vanha, kunnioitettava ystäväni.
ANTON. Oikein! Ei sanaakaan! – Sinä matkustat meistä kauas ja kauanhan kaipaan sinua. Mutta lausunpa kuitenkin uljaasti: matkusta, poika, matkusta ja tartu tuumailematta onnen tarjottuun kouraan. (Höyryvaunujen vihellys kuuluu.) Siinä on juhtamme!
LEO. Joka temmaa mun hänestä, oi hänestä, ja kohoaa taasen mun sieluni myrsky!
ANTON. Seiso kannallas kuin mies, puristaen reippaasti hänen kättänsä jäähyväisiksi. Tuollahan näen hänen, tuolla keinumäellä, ja menenpä saattamaan häntä koruisille hyvästille, poika. Mutta riennä sinä kerta vielä ylös kamariis, ja katso, että kaikki on rakennettu matkaan, niinkuin pitää. (Menee oikealle.)
LEO. Mutta te, te rientäkäät myös! (Poistuu kiivaasti ja levottomalla muodolla vasemmalle perille. – Liina tulee oikealta periltä.)
LIINA. (Yksin) Jo kuulin kileän äänen, mi ainiaaks’ huusi meiltä Leon kauas. Oi eron hetki, sinä kalveakasvoinen, jota lähemmäs joudut, sitä vallattomammaksi nousee povessani levottomuus. Se kiihtyy, kasvaa myrskyksi, ja mi ennen siellä tummasti paloi, se nyt puhalletaan riehuvaan leimuun. Ja miksi? Oi näinkö toivoton lempi tuskittelee uniensa tyhjässä valtakunnassa ja hyljättynä janoissansa huohottaa, kurja! Kiukkuinen kohtalo, miksi mykkä lempeni, kuin salaisesti koittava aamu, kohden häntä aina kätköstänsä hymyilee, kohden häntä, kylmää, kiittämätöntä, koska moni toinen, kaunis kuin Adonis, katsoo puoleheni turhaan säteilevällä silmällänsä? – Mutta miksi ymmärrän sydämmeni väärin ja kuvailen hulluuksia, minä mieletön? Oi, hempeän elatus-äidinhän murhetta on tämä, koska ennen pieni kasvatteensa äkisti siirtyy hänestä pois, ja siitähän syntyi vimma. – (Mietiskelee hetken äänetönnä, ottaen jalon, ylevän muodon.) Ja vaikkapa toisialtakin kuohuisi kaikki, mitä huolisin siitä, mitä heikon sydämmeni kapinasta, niin kauan kuin seisovat vielä valtiaina povessani järki ja tahto? Ja mitä tahtoisin nuorukaiselta? Älköön nuorukaisen lemmen huokauksia liehtoko tänne, ellei mieli hän virittää mun oikeutettua vihaani. Ei, vaan kiitollisuuden viattomasti loistavalla katseella kohdelkoon hän minua; ja asettuispa tämä ärjy. (Anton tulee oikealta, mutta huomattuaan Liinan, jää seisomaan, jotenkin metsän peitossa.)
ANTON. (Erikseen) Ahaa, siinähän seisot! Mutta mikä muoto! Yht’aikaa ylpeän nais-sankarin ja pilvissä surevan seraafin.
LIINA. Mutta kuin kaksi tähteä etäällä kylmässä pohjassa, ovat mulle silmäs, ja äänes kuin talven tuulen ääni.
ANTON. (Erikseen) Sinä haastelet kuusille, piikaseni! – Mutta enemmin.
LIINA. Niin olkoon, Leo. Kylmänä tuulena tahdon minäkin vielä juuri eronhetkenäkin hengittää sinua vastaan ja poistaa kaikki vienot tunteet.
ANTON. (Erikseen) Enemmin! Minä kuultelen kuin pitkäkorvainen jänis.
LIINA. Ota helmahas, ota helmahas, oi aamun taivas, tämä lempeni huokaus, jonka viimeisen kerran henkään hänen tähtensä rinnastani ulos! (Huoaten) Oi Leo, Leo, miksi heität armaan kotos ja hänen, joka aina sinua suojeli kukoistukses aikana täällä, aina tähän päivään asti? Useinpa hän äidin liepeällä kädellä viskasi kirkkahalta lapsiotsaltasi himmentävän hiuksen pois, ja asetteli, ojenteli olkapäilläsi tuota valkeaa kaulustasi! Hmm, miksi muistelen noita, minä itse lapsekas tyttö? Mutta mitä huolin? Sillä paljon tein minä, paljon; tein kaikki, tein kaikki, mitä äidin helleys voi! Tein tuhannet kerrat ja sain sinulta palkinnoksi, Leo, tämän tuonentoukan, joka polttaa mun sydäntäni; se mun sydäntäni polttaa, oi laupias taivas! – Mutta kaikesta, vaikka halkeisi poveni, ällös, Leo, saako tietoa kipenänkään vertaa. Vaan johan avaruuden sylihin mä puhalsinkin ulos hohteeni ja sijahan astukoon viileys ja rauha; ja voimallisesti tahdon katsahtaa taas, käydessäni jouduttamaan hänen lähtöänsä. (Poistuu kiivaasti vasemmalle. Anton astuu esiin.)
ANTON. (Yksin) Onko ukkosen vasama iskenyt alas mun päähäni? Tai onko noidannuoli, sinkoellen sinne tänne, hurmannut pilan piian mielen? Ei, vaan rakkauden nuoli on tehnyt tässä työnsä, hahaa! Hän lempii sinua, poika, ja sinä lemmit häntä! Hyvä! Mutta ken olis sitä uskonut sinusta, hälläkkä? Seisoithan edessäni, mitä koskee täällä miehiin, kuin pyörryttävä taivaanvuori, – ja nyt riutuu sydämmesi tuon köyhän nuorukaisen tähden, palaa tuskan tulessa! Mutta kuitenkin tiedän sinussa löytyvän ylpeätä lujuutta, joka ei juuri leikin lannistu, koska se kerran on määrätty seisomaan. Ja sen tiedän, ettäs nytkin antaisit laskea ainiaaksi tämän aurinkos, näyttämättä silmän-iskullakaan sen kalleutta sydämmelles’. Sen tekisit, ellei nyt tuo metsän partainen uros astuis eteesi armollisena kohtalonas, haa! Ensiksihän nyt seisautan pojan lähdön ja panen takavarikkoon hänen matkasäkkinsä, joka tulee tuossa. (Elias tulee vasemmalta, kantaen matkasäkkiä.) Mihin säkkiä?
ELIAS. Tuostahan lystihuoneesta tien vierestä astutaan vaunuihin, jotka tulevat kujan kautta. Matti, peeveli, tappeli itsensä kyytiin! No, no!
ANTON. Jääköön säkki tähän.
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen käskyn mukaan. Ehkä pannaan sinne vielä jokin kylänkaakku. Mitä minä tiedän?
ANTON. Laske se paikalla maahan, muutoin paukahtaa sakarasauva!
ELIAS. Kannan sen lystihuoneesen.
ANTON. Elias!
ELIAS. Minun täytyy, ei auta.
ANTON. (Korkealla äänellä) Pyydänpä koreasti: laske se maahan! Minä vastaan sen edestä. (Kovin vihaisena) Heitä se säkki, se nahkasäkki, haa!
ELIAS. Olkoon sitten niin korealle rukoukselle; kun ma sanonkin. Tuohon hänen heitän. Mutta mitähän sille teette, mitä vaankin? Pistätte mar sinne jonkin salalahjan muistoksi, hähhäh!
ANTON. Sinä musta peikko!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Sinä killisilmä pakana!
ELIAS. Minäkö?
ANTON. Rukoilla sinua! Mutta ellei toimeni tällä hetkellä vaatisi minulta tasaista humöriä, niin paikalla sinun vetäisin alas tuohon nahkasäkille ja kurikoitsisin tuon kirotun selkäs simpulaksi! Niin minä sinun plakaisin!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä sonnipää!
ELIAS. Kun antaisin.
ANTON. Sinä härkäpää!
ELIAS. Kun antaisin ... plakata.
ANTON. Käy tiehes! Sano Leolle ja emännälles, että varron heitä jäähyväisille tässä, juuri tässä. Mene!
ELIAS. Minä teen sen. (Menee vasemmalle.)
ANTON. (Yksin) Verraton konna, verraton konna! Saattoipa hän silmäni mustenemaan. – Mutta voihan köntti olla vaiti kuin muuri. Peijakas! hänpä juuri parahin mies kätkemään asian, joka paikalla on tekevä ihmeitä. Saihan se kyteä vuosia rauhassa heidän povessaan, kyteä kypsäksi äänettömyyden mujussa ja lemahtaa nyt ylös selkeään ilmaan, koska hetki on tullut. Haa, ilmaisitpa sen parhaiksi juuri, Elias! – Tuoltahan tulevat nuo kaksi nuorta. Ahaa! onpa tytön poski hieman vaalennut; jaa, jaa, Liina, tahdon uskoa, ett’ei se olekkaan juuri keveätä. Mutta Leo? Hoo, hän astelee kuin mies, kuin sellainen mies, joka tuskittelee tuhon meitä lähetessä, mutta koska on se tullut, sylkee häntä vasten partaa. – Tulkaat, te kaksi; minä tahdon tehdä teidät yhdeksi; ja tunnenpa jo ihanan esima’un toimestani; ja rieppaasti se tapahtukoon. Mutta kuinkahan käyttäis tämän tempun jokin toinen, kuinka teikari, kuinka pastoorillinen mies? Ah, kuin ämmä, kuin ämmä! Mutta Anton? Suoraan ja pyrstöt pystyssä kuin ahvena! (Leo ja Liina tulevat vasemmalta periltä.)
LIINA. Tuossahan eno!
ANTON. Vartoen teitä. No nythän tulitte, ja minä tervehdin teitä: niin, ole tervehditty, sinä sorea pari!
LIINA. (Erikseen) Kiusallinen taas.
ANTON. Oivallista!
LIINA. Eno, miksi näin sopimaton, tyhmä ilve juuri jäähyväishetkellä?
ANTON. Ah, anteeksi! Minä luulin tuon toisen henkilön vänrikiksi.
LIINA. Tahdotteko seurata poikaa rautatielle?
ANTON. Ketä poikaa?
LIINA. Leoa.
ANTON. Tuota kurjaa lastas, jonka saatat nyt tyköäsi maankulkeuteen pois?
LIINA. Tahdotteko seurata häntä?
ANTON. No no, ilman vihastumista! Minä seuraan häntä kuin sureva isä. – Kas niin, lapsemme, ota hyvästi hellästä mammastas, halaten häntä koruisesti. Täyttäkäät pian tämä viimeinen velvollisuutenne; sillä aikaa joutuu. Rientäkäät! Minä käyn syrjään. (Poistuu heistä hieman taemmas, käyskelee vinhasti edes takaisin, hieroen käsiänsä.)
LIINA. Hyvästi, Leo! Muista aina Luojaas, pidä hänen käskynsä ja hän siunaa sinun päiväs.
LEO. Minä kiitän teitä, kiitän kaikesta, kaikesta, ja toivon teille ikuisen onnen ja rauhan! Oi, enemmin en jaksa nyt lausua, mitä kiitollinen sydämmeni kuiskaa!
LIINA. Olkoon jo kylliksi. Kas tässä mun käteni. (Leo suutelee kättä.) Jää hyvästi, ja elämäsi matkalla ole aina mies! Hyvästi!
LEO. Ikuisesti hyvästi, ylistettävä nainen! (Lähtee kiivaasti poispäin, lausuen Antonille) Tulkaat!
ANTON. Varro, mies! (Vetää häntä takaisin kohden Liinaa.)
LEO. Mitä aiotte?
ANTON. Älä rynnistele vastaan. (Halliten Leoa ryhtyy hän myös Liinaan ja vetää häntä kohden Leoa.) Poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa, hei!
LIINA. (Tempoilee) Siivosti, eno!
LEO. (Tempoilee) Hellittäkäät!
ANTON. Ystäväni, turhaan pyristelette vastaan, sillä nyt on itse »metsän halliparta» naittajanne.
LEO. Te mieletön!
LIINA. Te hullu! Päästäkäät minua!
ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.
LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!
LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?
LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!
ANTON. Käsi käteen vaan!
LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)
ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni. Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan! (Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä! Leo, huomaa se merkki.
LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?
ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.
LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!
ANTON. Jumal’ avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat. Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten, mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas maahan! Näithän sinä?
LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka, hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!
ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn. (Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh! (Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat hämmästyneinä, tuskallisina.)
LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!
LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi minun tänne?
LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos? Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.
LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä, teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo sinulle annoin, sinulle, hurja henki!
LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona, jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon tunnustaa.
LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)
LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on, kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin; ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)
LIINA. (Nousee kiivaasti ylös.) Mitä taidat, sen huomaan nyt. Sinä uskallat tehdä tämän tunnustuksen!
LEO. Siihen saattoi minun herra Anton, korkea impi. – Mutta sanoohan toki tarina, että kerran laakson kaino kukkanen täällä lemmistyi korkeuden tähteen.
LIINA. Haa, mitä korkeutta tarkoitan minä? Muista, että olen sinun kasvattanut.
LEO. Mutta ettehän...
LIINA. Vaiti! – Ja muistele vielä vuosia välillämme ja anna iälle kunniansa.
LEO. Oi te armas! Siitähän käy lempeni aina juhlaisessa, hämärän-kauniissa puvussa, koska pelko ja kunnioitus on sen kaksois-sisar.
LIINA. (Hetken äänetönnä.) Mitä haastelet sinä? Pois!
LEO. Kohta poistun. (Erikseen) Oi kuinka kaunis hän on tässä vihassansa!
LIINA. (Erikseen) Mun otsallani mi kuumeen hohde!
LEO. (Erikseen) Mun mieleni eksyy!
LIINA. (Kuin havaten) No’o, sinä viivyt vielä?
LEO. Mihin on siis mentäväni? Mutta ah, nyt muistelen, kuin olisi mun hetken päästä lähdettävä.
LIINA. Ja viivyt kuitenkin.
LEO. Vartoen teidän silmästänne liepeämpää eron katsantoa.
LIINA. Silmässähän sydämmen aatos.
LEO. Oi kylmä lähtölause! (Höyryvaunujen vihellys.) Jo varoittaa minua toinen vihellys. (Lähtee käymään.)
LIINA. Kuule vielä kolmas.
LEO. Mahdotonta! Silloin en ehtisi enään!
LIINA. Kuule sitten vielä yksi sananen.
LEO. Sanokaa.
LIINA. Me eroomme siis?
LEO. Iankaikkiseksi!
LIINA. No hyvästi iankaikkiseksi, armas Leo!
LEO. Ah! tästä kiitän teitä iankaikkisesti ja niin poistun sydämmen riemulla. Hyvästi, soma nainen, sinä taivaallinen Liina! (Rientää poispäin.)
LIINA. (Huutaen häntä) Viivy hetki vielä! (Kiljahtavalla äänellä) Oi viivy, Leo, viivy!
LEO. Ei! mun täytyy rientää, kohta lähtevät vaunut.
LIINA. Ne lähtekööt, vierikööt vaikka Onnelan satamaan, mutta sinua en milloinkaan päästä! Taivaan nimessä, minä lemmin sinua! (Peittää kasvonsa ja katoo kiiruusti vasemmalle.)
LEO. (Yksin) Ah! minkä äänen kuulin, mihin katosi enkelihaamu? Tule, ilo ja riemu; sillä muuttihan tämä hetki leimahtaen pimeän, tyhjän aavikon ympärilläni, muutti sen aamun kultaiseksi lehdoksi! Oi hetki, mi, juuri tullessa kuoleman yön, äkkiin temmasi peloittavan enkelin huulilta tuomiotorven pois ja lausui: »olkoon vaikeus uusi!» Niin lausui autuuteni hetki ja valkeuteni astui ylös ihanaksi päiväkseni, eilen uneksuen houri minä, kurja. Vimman aatos! – Mutta enhän koskaan unissani epäillyt untani tyhjäksi kuvaksi; mutta nyt pelkään, ett’en pettyis, ja tiedän siis nähneeni oikean onneni kuvan, ja itse kuva on tämä onni, jonka taasen silmäni näkee, tuolla, tuolla puettuna hameesen kuin yösen huntu, ja kiharansa liehuvat alla valkean paimenhatun. Niin hän väikkyy tuolla jalona, keveänä haamuna ja, sireenikukkanen kädessä, nyt hän kääntyy ympäri ja palajaa. (Rientäen kohden Liinaa, joka tulee esiin) Oi, Liina, Liina!
LIINA. Alallas, Leo, alallas ja hiljaa! Älä askeltakaan likene minua nyt, vaan seiso ja kuultele järjen sanaa.
LEO. (Erikseen) Nyt tahtoo hän luonnistaa asian.
LIINA. (Nyppii yhä kukkasta nostamatta ylös silmiänsä.) Hm! Kauan olen tutkistellut, kysellyt itseltäni sydämmeni tunteita kohden sinua. Ovatko he unohtaneet kasvinlapseni ja saattaneet poveni sun tähtesi tuimempaan tuleen? Mitä tiedän minä? Ja mitä tiedän, kuinka loisin nyt katsantoni sinuun? Kuinka? Morsiamenako? Sinuun? Hohoo! Ja mitä morsiuskruunulla minä, kruunulla ja seppeleellä mun kulmillani? No me katsomme toinen toiseemme tyyneydellä aina kuin ennenkin; ja samoin olkoon tässä myös asuntos ja toimes ajan tuonnemmas. Ja muista: sanaakaan ei kihlauksesta ja vielä vähemmin häistä. Häistä! Hm, siinäpä saamme vartoa, luulen minä. Ja ensin kaikista muista: olkoon kaukana meidän vaiheiltamme nuo kiemailukset, silmän-iskut ja syleilykset, se muista.
LEO. Ken voi estää minua, ken minua vastustaa?
LIINA. Pois! Mitä tahdot?
LEO. Syleillä sinua tahdon! (Syleilee häntä.)
LIINA. (Temmoilee, kääntäen hänen kasvonsa.) Me onnettomat, mitä olemme tehneet! Minä kuolen häiriöstä, häpeästä, menen upottamaan itseni alas pyörteen syvyyteen tuolla, minä lapsi katala!
LEO. Upotat itses!
LIINA. Sinun helmas syvyyteen. (Kääntyen äkkiin hänen puoleensa ja painaen otsansa vasten hänen rintaansa.)
LEO. Ah! syleilenkö morsiamenani komeata Liinaa? Onko tämä hänen ihana päänsä, joka autuaasti painaa mun poveani? – Elämämme on Elysium! – Oi Liina!
LIINA. (Nostamatta päätänsä) Mitä tahdot?
LEO. Tahdot! Mitä tahdon enään, koska taivastani syleilen? (Liina vetäytyy vähitellen pois hänen rinnoiltansa, peittäen silmänsä.) Pois tämä hämminki ja raukeus kasvoiltas, ja tule, tässä on meille istuin. (Istuvat penkille oikealla.)
LIINA. Tässähän levätkäämme, armahin Leoni, heittäen kaualliset, salatut tuskamme pois! Ooh!
LEO. Tässä levätkäämme kuusiston tummassa yössä.
LIINA. Oi, vielähän äsken katselin minä levotonna luontoa.
LEO. Mutta nyt, nyt olkaat tervehdityt, te partaiset, kohisevat kuuset; sillä nyt on meillä rauha teidän kanssanne!
LIINA. Ja ole tervehditty, sinä kirkas aamu! Nyt on meillä kanssasi rauha.
LEO. Ja sinä vahvuuden pilvetön kumo, aina tyyni ja valtias!
LIINA. Tyyni, valtias ja puhdas kuin Jumalan aatos itse. Ah mun ystäväni! minä hengitän vapaasti; sillä pudotinhan valtikkani alas ja rauhan tein minä, rauhan, rauhan, rauhan! Voi, tuskallinen, kuluttava uhka oli mun valtani, oli aina taistelo sydämmeni portailla. Mutta nyt pois tuo sotaisa muoto; pois myrskyn jännitys mun elämäni laivan purjeesta. Miksi en valitsisi oikeaa satamaani?
LEO. (Vetää häntä povellensa.) Ja tässähän oikea satamas.
LIINA. Haa! Oletko varma siitä?
LEO. Sun satamas, sun temppelis, ja sinä olet mun epäjumalani.
LIINA. Ja »sinä» sä sanoit, »sinä», ah voi!
LEO. Niin sanoin, emmehän teitittele jumalaamme.
LIINA. Mutta ah, ei korkeuden väljyydessä, vaan tomuisen maamme pahteessa häpee ja hohtaa sun jumalattares tässä. (Kääntäen kasvonsa Leosta) Minä mieletön, mitä olen minä tehnyt, mitä olen tehnyt?
LEO. Ihanaisin Liina!
LIINA. Vaiti, poika, vaiti!
LEO. Sinä ihanaisin taivaan alla!
LIINA. Minä narri!
LEO. Kaukana, Uranon piirissä, on sinusta kehno narri.
LIINA. Narri, narri, narri, narri ja hullu!
LEO. Jalo ja viisas!
LIINA. Narrien narri!
LEO. Ja minä olen sinun uljas sulhases.
LIINA. Vaiti sinä! Mikä olit sinä silmissäni äsken? Poika, poika vaan! Ja miksi mä kutsuisin sinua nyt? Sulhasekseni? Oi kohtalo, mikä nöyrytys, mikä nöyrytys! (Katsahtaen tarkasti Leoon) Sulhaseni sinä? Sinä? Hahaa! (Kätkien kasvonsa Leon rinnoille.)
LEO. Kätkehän itses, lintuseni, koska lähestyy jääkärimme, itse jääkärimestarimme, ja vihaisena, vihaisena!
LIINA. (Kohottaen päätänsä ja katsoen vasemmalle) Ja jääkäriä seuraa korven karhu, tuo meidän arvoisa Elias. (Naurahtaa.) Ah, kaksin, kolmin kerroinhan vuotaa nyt päällemme autuutemme sarvi!
LEO. Mutta voi minua kurjaa poikaa, nyt punehdun kovin; istua tässä rinnallas heidän lähetessään! Minä riennän heitä vastaan. (Aikoen mennä, mutta Liina estää hänen.)
LIINA. (Kiivaudella) Istu paikallas! Mitä huolimme? Tässä istumme kuin ruhtinaspari kunniassaan; sillä ansaitseehan arvon lemmenliitto. – Mutta kas tuota metsäkyöpeliä, Leo! (Anton tulee.)
LEO. Hirveänä lähestyy hän, kulmakarvat painettuina oikein äkeästi alas.
LIINA. Ja mikä pörrötetty parta sitten, jonka peitossa kuitenkin hänen huulosensa myhäilevät niin makeasti, niin makeasti.
ANTON. (Eliaalle) Kas tuossa! Ota säkki selkääs ja saata se vaunuihin ja siitä tuonne höyryvään kartanoon sekä säkki että mies. Pian! (Elias, säkkineen, lähtee oikealle perille.)
LIINA. Ei, Elias! vaan kotia takaisin, kotia takaisin saatettakoon säkki! (Elias kääntyy vasemmalle.)
ANTON. (Vasta havaitsevanaan Liinan ja Leon) Mitä! Jäähyväistenkö halailuksessa vielä? (Eliaalle, paukuttaen sauvallansa maahan) Mihin kömpit, sinä tonttu? Höyrytaloon pussit ja passit, muutoin kallos halkee nyt paikalla! (Elias lähtee taasen käymään oikealle.)
LIINA. Ei, vaan takaisin kultaiseen kotihin – oi taivaan riemu! – se saatettakoon takaisin taas.
ELIAS. (Viskaisee säkin vihaisesti maahan.) Menköön peeveliin koko säkki! Luuletteko, hyvä herrasväkeni, tässä karhua tanssittavanne?
ANTON. (Leolle ja Liinalle) Mitä hulluutta!
LIINA. Pois jo teeskelys ja ilve. (Lähenee häntä nöyrällä muodolla.) Sille perustalle, jonka te itse juuri äsken laskitte meille etehemme, tahdomme nyt rakentaa. Sentähden siunatkaa liittomme ja unohtakaa, oi unohtakaa se kiivauteni työ, jonka osoitin teitä kohtaan tässä vimmoissani, minä vallaton! Ah, vimmoissanihan tein sen, armas enoni!
ANTON. Niin, niin, sinä hattara, löithän päästäni hatun ja annoit minulle melkein laillisen puustin.
LIINA. (Lankee polvillensa.) Antakaa se anteeksi, anteeksi!
LEO. (Polvillaan myös) Minä liityn samaan rukoukseen. Anteeksi, ja suokaa meille siunauksenne!
ELIAS. (Erikseen) Hmmh! Mitä riivattuja?
ANTON. Ylös, lapset, ylös! Muutoin vuotavat mun silmäni vesihelmet ja juuri teidän tähtenne. (Nostaa heidät ylös ja syleilee.) No iskekäät, iskekäät päänne yhteen ja olkaat onnelliset!
ELIAS. (Ääneensä) Mitä?
ANTON. Onnelliset aina!
LIINA. Teitä, eno, onnestamme kiitämme!
LEO. Teitähän kiitämme!
ANTON. Eliasta myös. Totisesti! Ja sentähden nyt hurraa, Elias, hurraa!
ELIAS. No hurratkaamme sitten, hurratkaamme huikeasti huutaen: hurraa! (Kuuluu vihellystä ja tavallinen kolina ja huohotus höyryvaunujen lähteissä.) Ja mene, mene tiehes, sinä musta sonni! Jäljellähän seisoo mies ja omanamme aina. Ah, hän unohti, poikanen, koreasti lähtöhetken, syleillessään meidän nuorta emäntäämme. No siihen hurratkaamme, hurratkaamme! Hih! (Viskelee lakkiansa ilmaan.)
Lähde: Kivi, Aleksis 2004: Olviretki Schleusingenissä; Leo ja Liina; Alma. Ensimmäisen kerran julkaistu teoksessa Kivi, Aleksis 1878: Valitut teokset 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Kirjoitettu 1867.