Leo Tolstoin mietteitä siveellisyysasiasta
| Leo Tolstoin mietteitä siveellisyysasiasta. Kirjoittanut anonyymi |
Varsin omituista on, sanoo tanskalainen kritikeri G. Brandes eräässä äskettäin julkaisemassaan katsauksessa tämän vuoden etevimpiin kirjallisiin teoksiin, varsin omituista on, kuinka suuressa määrin viimeisten aikain kirjallisuus on ruvennut käsittelemään kysymystä ihmisluonnon kaksinaisuudesta.
Useimmissa heidän teoksistaan esitetään kaksinaisuus nykyisen kulttuuri-ihmisen tunnusmerkiksi. Me olemme, sanovat he, osaksi itsetietoisia, osaksi toimimme itse tietämättämme. Siitä syntyvä tavallisesti kaikki erehdykset elämässämme. Meissä on salattuna olento, jota emme tunne, ja josta emme tiedä sanoa, eikö se ehkä ole suora vastakohta sille, mitä me oikeastaan luulemme olevamme. Tästä riippuvat ne tekojemme ja olemisemme kummalliset vaihdokset, joita usein huomaamme itsessämme. Me esimerkiksi pyrimme kaikin voimin jotain päämaalia kohti, jossa toivomme löytävämme täydellisen onnen, mutta kun sen olemme saavuttaneet, huomaamme yhtäkkiä pettyneemme tunne-elämämme salaisimmissa, totisimmissa vaatimuksissa. Me käymme ja kuljemme aivan toisesta kuin mitä me oikeastaan olemme, ja yhtäkkiä selviää eteemme koko onnettomuutemme, jota koetamme unhottaa, mutta joka aina kuitenkin painaa meitä ja voi antaa elämällemme kokonaan muuttuneen suunnan.
Ne, jotta näin ovat huomanneet tämän luontomme kaksinaisuuden, ovat selittäneet sen tavalla, joka on melkein keskiaikainen. Usein puhuvat he ihmisen eläimellisestä ja ihmisellisestä puolesta, niinkuin olisi kysymys kahdesta eri maailmasta, jotka ovat meissä yhtyneet. Heidän käsitystapansa on jotenkin rajakkain teoloogien käsitystavan kanssa, jotka tekevät eron jumal’ihmisen jumalallisen ja inhimillisen luonnon välillä. Hyvin monen nykyajan kirjailijan mielestä on ihminen jonkunlainen kentauri, puoleksi korkeampi olento, puoleksi eläin, joka harhaillessaan taivaan takaisissa unelmissa herää niistä kuullessaan omien kavioittensa kopseen.
Ne, jotka ovat näkevinään eläimen ihmisessä, tahtovat joko ainoastaan kuvata sitä, taikka myöskin taistella sitä vastaan. Vaikeinta on tässä vaan se, että rajan löytäminen ihmisellisen ja eläimellisen välillä ei ole niinkään helppoa.
Varsin opettavaa on panna huomiolle näiden kirjailijain periaatteellinen erimielisyys siitä, onko tuo n. k. eläimellisyys jäännös miltä ajoilta kuin ihminen oli luonnon kannalla, vai onko se liian sivistyksen tulos, joka ainoastaan siten olisi hävitettävissä, että palattaisiin yksinkertaisempiin maalaisoloihin.
Kirjailijat sellaiset kuin Maupassant ja Zola kannattavat ylipäänsä edellistä mielipidettä; heidän nähdäkseen on eläin alkuperäinen raakuutemme. Toiset niinkuin Strindberg ja Tolstoi ovat päinvastaista mieltä; heistä on eläimellisyys seuraus väärän sivistyksen luonnottomuudesta. Huvittanee ehkä kuulla, miten Tolstoi viimeisessä kirjassaan ”Kreutzersonaten” valaisee yllä lausuttujen mielipiteiden kanssa tavallaan yhteydessä olevaa siveellisyyskysymystä. Annamme puheen vuoron G. Brandesille. Hän kirjoittaa:
”Kreutzersonaten” on puhtaasti siveysopillinen teos. Siinä samoin kuin Ibsenin ”Gengangeressa” ja Björnsonin ”En Hanske” on koko ajan puhe siveellisyydestä ja siveettömyydestä. Ero suuren venäläisen ja hänen norjalaisten toveriensa katsantotavan välillä on vaan siinä, että hänkin vaatii mieheltä puhtautta, mutta ei ainoastaan ennen avioliittoa, mutta myöskin itsessään avioliitossa. Intohimoisesti puolustaa hän vanhan kristinuskon oppia, että neitseellinen tila on ainoa oikea. Ankarin sanoin tuomitsee hän sitä yhteiskuntaa, joka heittää niin monen nuoren rakastettavan neiden epäpuhtaan ja turmeltuneen miehen syliin ainoastaan välttääkseen häpeää joutua vanhaksi piiaksi, joka Tolstoin mielestä on suurin kunnia. Jo tämä on jotenkin rajua, vaikka sellaiset mielipiteet veisivätkin hiukan kummallisiin johtopäätöksiin.
Avioliitto taikka ei-avioliitto, vihkiminen taikka vihkimättömyys on Tolstoista saman tekevä. Ulkokuorella ei ole mitään merkitystä. Mutta niinpiankuin nainen on antanut lupauksensa miehelle ja mies naiselle, silloin olkoot he ikuisesti, eroittamatta toisiinsa yhdistetyt. Heidät sitoo toisiinsa velvollisuuden suhde. Heidän oma hauskuutensa ei tule mihinkään lukuun. Nykyajan käsitys, että rakkaus olisi pantava pohjaksi avioliitolle, on Tolstoin mielestä miltei epäsiveellinen. Hän on tullut siihen päätökseen, että avioliitto on mahdollinen ainoastaan silloin kuin se perustuu auktoriteettiin ja tottelevaisuuteen. Vanhempain asia on valita vaimo pojalle ja mies tyttärelle. Mies on oleva vaimon pää ja hänen velvollisuutensa on rakastaa miestään. Ei mitään eroa, yksi isäntä yksi tahto. Jos ei niin tehdä, joutuu rakkaus yksin määrääväksi, sukuvietti muuttuu kunkin yksityiseksi asiaksi eikä mukaannu yhteiskunnan etujen mukaan, jotka etupäässä vaativat huolenpitoa lapsista.
Niinkuin näkyy menee Tolstoi paljoa pitemmälle vaatimuksissaan kuin esim. Björnson. Hänen kirjastaan liekehtii mahtava fanatismi. Hän tahtoo hävittää juuriaan myöten kaiken eläimellisyyden ihmisestä. Min sukupuolten yhdyselämä avioliitossa on hänelle kauhistus. Yhdyselämä vastanaineitten kesken kuolettaa hänen mielestään heidän hienon sydämmellisen suhteensa ja molemmin puolisen kunnioituksensa. Se on syynä kaikkeen onnettomuuteen, joka myöhemmin syntyy heidän välillään. Se herättää ylenkatseen itseä ja puolisoa kohtaan. Väliajoilla vaikuttaa se vihaa, joka siitä syystä puhkeaa esiin pienimpienkin seikkain johdosta. Mistäs muusta kuin siitä on alkujaan mustasukkaisuus, joka niin usein muuttaa perheellisen rauhan majan helvetiksi.
On todellakin omituista meidän päivinämme tavata uudistettuna tämä vanhanaikaisen kristillisyyden katsantotapa. Ei siinä näy jälkeäkään tuosta raittiista, uudenaikaisesta katsantotavasta, joka kahden rakastavan yhdyselämässä ei näe muuta kuin puhdasta ja kaunista. Ei mitään jälkeä siitä luonnon jumaloimisesta, joka vanhan ajan kansoissa jalostutti yhdyselämän; eikä myöskään mitään jälkeä siitä äärettömästä hellyyden tarpeesta, jolle nykyajan ihminen hakee tyydytystä avioliitossa.
Hänen pääperiaatteensa on siveellisyysasiassa lyhimmittäin raamatun sana, että nimittäin se, joka katsoo vaimoa häntä himoiten, hän tekee jo syntiä sydämmessään. Mutta uutta on hänessä kuitenkin se, että hän sovittaa tämän sanan myöskin avioliittoon. Avioliitto rikkoutuu hänen mielestään puolisojen yhteyden kautta, oikein ihanteellisessa suhteessa tulisi vaimon olla miehen sisar, ei muuta.”
Lähde: Päivälehti 3.7.1890.