Lentävä hollantilainen

Lentävä hollantilainen.

Kirjoittanut Viktor Rydberg

On laiva, kumma kulkija

ja uppoamaton;

kapteeni merta harhailla

vuossadat saanut on,

ja perämiestä kiukuissaan

kiroillut, kun ei tää

voi rattaallansa rantaa maan

yön myrskyiss’ yllättää.

Mut perämies se ponnistaa,

vaikk’ onkin turhaa työ,

hän laivan luotoon suuntoaa,

kun tyrsky tuimin lyö;

sen kovan rinnan kareihin

hän mielin musertais,

sen tekis hän, sen aaltokin,

jos sallimalta sais.

Hän pyrkii rantaan, satamaan,

jos minne päästä vois;

mut jos hän sinne suuntaa vaan,

niin laiva kääntyy pois:

vihuri puskee purjeisiin

ja poimut jännittää

ja ulapalle laivan niin

kuin lastun lennättää.

Niin tuomittu hän tuskin, töin

levott’ on kulkemaan.

Siniset virvaliekit öin

ne liehuu mastoissaan;

ja päivin tuntee laivan tään

puvusta purjeiden,

kun mylviessä myrskysään

on suurin vauhti sen.

Niin etelään ja pohjaan vaan

käy retki rauhaton;

se ees-taas kiertää, lastinaan

kaikk’ elontuskat on.

Vuossadat kehää merien

se harhaillut jo lie;

niin kiirut, kiirut ain’ on sen,

vaikk’ onkin päätön tie.

Miss’ sortuu revontulipää

jäävuori ryskehin,

siell’ ohi liitää laiva tää

eskimon kajaakin;

pelolla näkee purjeet sen

malaiji purressaan,

miss’ alla rannan palmujen

hän vaanii saalistaan.

Ja Eddistonen vahtimies

kun huomaa laivan tään

ulappaa uivan, silloin ties

hän saavan myrskysään;

ja vahti Vingan majakan

hän tuntee laivurin,

mi kiitää halki kuutaman

kariin ja kuohuihin.

Kun myrsky merta mylleröi

ja pilvein piirit soi,

kun leikkiään yön vallat löi

ja taivaat salamoi,

kun hätämerkit ammuttiin

ja väki vaikeroi,

ja laivat särkyi luotoon, niin

vain tää ne välttää voi.

Kuin tulilaiva lennättää

se myrskysiivin vaan,

sen ympär’ aallot välkkyää

ja liekit mastoissaan;

se nousee vauhdein vimmaisin

laelle vetten vuon –

jo mykiks tuskanhuudotkin

saa näky aaveen tuon.

Kapteeni seisoo kannella

ja väkens’ onneton,

nenänsä sinipunerva

se Kapin viineist’ on,

ja valkohapset hulmuaa

yl’ otsan uurteisen,

mut silmä hellän katseen saa,

suu hymyy hyväillen.

Iloisna kääntyin hukkuviin

hän lohduttaa min voi,

ja halki yön ja myrskyn niin

tuo ääni ontto soi:

»Osaasi tyydy, merimies,

oo, immyt, pelvoton!

On raskas, kolkko elonties,

mut kuolla kevyt on!»

Kuin tuli hän, niin lähtee hän

ja hylkää hukkuvat,

taas näkee hänen kiitävän

jo uudet ulapat.

Ja vaikkei koskaan ennätä

tuo laiva satamaan,

»hollantilainen lentävä»

on tuttu kautta maan.

***

Niin harhailee hän. Kuitenkin

sen armon taivas soi,

ett’ yhdeks yöks hän ankkuriin

vuossadass’ saada voi.

Oi armas yö – yö lohtuinen,

kun usvist’ ulappain

hän Foiniks-linnun saarellen

käy lahteen unelmain.

Ei merikartoiss’ saarta näy,

sen tie on viitaton,

mut moni sentään – huhu käy –

siell’ ollut hetken on:

laps isän polvell’ unissaan,

runoissaan laulajat

sen ihmemaahan ihanaan

ne joskus joutuvat.

Kun äiti lapsen haudallen

käy murhekukkineen,

niin Foiniks-linnun maahan sen

vie kaiho yli veen:

siell’ lapsi nurmell’ leikkejään

lyö innoin iloisin,

hän hetken hoivaks lämpimään

sen sulkee sylihin.

Ja sydänsuru leivosen,

jonk’ omat surma sai,

vie maille päivänpaistehen –

sielt’ tapaa hän ne kai:

siell’ lämmittää hän pieniään

taas höyhenhelmoin voi,

ja kuulla kuinka armaan ään’

sinessä taivaan soi.

Ken sinne käy – oi autuutta!

hän suun ja sylin sen

siell’ löytää, joihin toivonsa

ol’ puhdas, totinen.

Siell’ unelmansa mairehet

käy varmoiks, valoisiks,

ja mielikuvat kultaiset

niin ilmi eläviks.

Siell’ lähde laulaa, lehto soi

ja purot solisee:

sen mailla päivyt karkeloi,

sen taivas säteilee.

Ja purppurassa pilvien

niin kultaloistossaan

on Foiniks-lintu, vahtien

vakaana vuorellaan.

***

Niin laski aavelaiva tuo

nyt lahden helmahan.

Ah, kuin se rauhan rintaan luo,

kun löytää sataman!

Mut laivuri se huokaa: »Oi,

kuin lyhyt lepo tää!

Sen riistää ensi aamukoi:

taas eess’ on myrskysää!

Mä enkö kylliks kyntänyt

jo selkää ulappain?» –

Mut rannat, metsät kuiskii nyt:

ah, kärsimystä vain!

Ne kuiskii: hetkeks unhota

sa kovuus kohtalon,

ja Foiniks-linnun rannalla

taas uinu, rauhaton!

Jo laski päivä, leivojen

kun sulot soitot soi,

ja valojuovan viimeisen

se lahden vesiin loi.

Käy kultatietä haamu luo...

ken raukka rauhaton?

Kai tuttu vaeltaja tuo –

se Ahasverus on.

Niin, hän se on. Hän kiipeemään

käy köysiportaihin.

On tuskan tuli silmissään,

mut ikitoivonkin.

Hän kuiskaa – kaikki kuulee sen,

ja ken sen ymmärtää,

hän toistaa metsän kuiskehen,

hän sanoo: kärsikää!

Taas rientävi hän retkelleen,

mut jälkeään ei näy;

vain kalvas kuu sielt’ yli veen

hopeahohtein käy.

Tiens’ itään johtaa halki yön,

ja kummaa kulkuaan

vain katseet taivaan tähtivyön

ne seuraa suruissaan.

Lähellä laivan väsyneen

kas, pinjat huminoi;

vierellä vienot aallot veen

kuun hohde hopeoi.

Ja satakielet laulamaan

käy hoivaks huolien

ja rauhaa meren, rauhaa maan

ja rauhaa rintojen.

Yön lauhan kukkastuoksuihin

väsyneet uinahtaa.

Tuo uni vanhan laivurin

vie taikamerten taa.

Hän ihmemaista unelmoi,

miss’ elo tuskaton,

kuin tiensä nyt hän päättää voi –

sep’ unten unta on!

Mut lännen puolla summenee

jo Orionin vyö,

ja aamutähti tummenee

ja loppuu unten yö.

Taas tuuli täyttää purjehen,

ja verivaipoin jo

sumusta punapilvien

käy aalloist’ aurinko.

Taas joka poimun, purjehen

vihuri virittää

ja lahdest’ unten laivan sen

kuin lastun lennättää.

Taas alkaa retki rauhaton,

maan ääriin matka vie,

niin kiirut, kiirut sillä on,