Lenore
Lenore. Kirjoittanut Gottfried August Bürger |
- Lenore nousi, koitti koi,
- hänt’ uni raskas painaa:
- »Kuin kauan viivyt, Vilhelm oi,
- liet uskoton tai vainaa?» –
- Keralla Fredrik kuninkaan
- hän lähti sotaan Böhmin maan,
- ei mitään miekan tieltä
- ees kirjoittanut sieltä.
- Väsyivät pitkään riitahan
- kuningas, keisarinna,
- tekivät rauhan rakkahan,
- ol’ kevät kaunihinna;
- soi rummut, torvet toitottaa,
- kotihin joukot samoaa,
- hei, sotalauluin soivin
- ja virvin vihannoivin.
- Ja pitkin teitä, polkuja
- ja maita kaikkialla
- nyt nuori, vanha vastassa
- on miellä riemuisalla.
- Iloitsi moni morsio.
- Ah! taatto, huusi lapset jo.
- Lenore suruissansa
- vain vartoo sulhoansa.
- Rivistä riviin kulki hän
- ja nimet kaikki kysyi,
- ei vieri viesti elämän,
- salassa sulho pysyi.
- Pois joukot riensi riemuineen;
- hän heitti hapset hajalleen
- ja maahan syöksyi raivoin,
- hän enää eli vaivoin.
- Luo äiti kyllä kiirehti:
- »Ah, armahtakoon Luoja!
- Laps armas, kuink’ on laitasi?
- Mun sylissäin on suoja.» –
- »Oi äiti! Kaikk’ on mennyttä,
- maailma, onni, elämä,
- myös Luojan armo mennyt,
- ma kuolen murheeseen nyt!» – -
- »Ah, Luoja, auta, armahda!
- Laps, isämeitä lue!
- Kaikk’ oikein ohjaa Jumala;
- nyt, Herra, meitä tue!» –
- »Oi äiti! Harha houkkion!
- Jumala väärin tehnyt on,
- lie turha häneen luottaa,
- myös rukous on suotta.» –
- »Ah, Luoja, tiedän, tunnen sun,
- sa autat armos tautta,
- pois huolet haihtuu siunatun
- tuon sakramentin kautta.» –
- »Ei, äiti, turru tuska tää,
- ei kuollehelle elämää
- voi sakramentit suoda,
- ei hoivaa mulle tuoda.» –
- »Laps, entä jos tuo viekas on
- maan muukalaisen puolla
- avion uuden, uskoton,
- jo solminutkin tuolla?
- Laps, sydän tuo sa unhota!
- Ei siitä hälle onnea,
- kun täyttyy elon määrä,
- myös painaa vala väärä.» –
- »Oi, äiti! Kaikk’ on hukassa!
- Mi mennyt on, ei palaa.
- Mun onneni on kuolema,
- en muuta enää halaa.
- Ah, että tänne synnyinkään!
- Ah, sammu valo sielun tään,
- on Luojan armo mennyt,
- ma kuolen murheeseen nyt!» –
- »Ah, Luoja, ethän tuominne
- sa tuota lapsirukkaa!
- Ei järjissään hän haastele,
- hänt’ ällös heitä hukkaan!
- Laps, huolet maiset unhota!
- On sulla taivas, Jumala,
- sa muista sielus ylkää,
- mi milloinkaan ei hylkää.» –
- »Oi, äiti! Mit on taivaskaan?
- Oi äiti! Mit on Horna?
- Vilhelmin luon’ on taivas vaan
- ja häntä ilman Horna!
- Ah, että tänne synnyinkään!
- Ah, sammu, valo sielun tään!
- Hänt’ ilman jää en eloon,
- käy taivahan en iloon.» –
- Näin tuska häntä tuiversi
- nyt kautta suonten, aivoin,
- näin Sallimusta syytteli
- ja herjasi hän raivoin;
- löi rintaa, kättä väänteli,
- siks kunnes päivä himmeni,
- kuu taivahalle sousi
- ja kultatähdet nousi.
- Mut kuule! kuule! Ulkoa
- kuin ratsun kopse kaikuu,
- ritari nousee portaita,
- sen kannusraudat raikuu;
- ja kuule! kuule! kolkutin
- jo helkkää äänin hiljaisin,
- ja portin takaa soipi
- niin että kuulla voipi:
- »Hoi, hoi! Laps, miksi avaa et?
- Nukutko, valvot siellä?
- Sa itketkö vai hymyilet?
- Mua millä muistat miellä?» –
- »Sa, Vilhelm, ah! Näin myöhällä?
- Mult’ ollut mielen särkeä
- on valvokki ja uni!
- Mist’ tulet, Kaivattuni?» –
- »Vain sydän-yöllä samoomme.
- Ma Böömin maasta kulen.
- Ma myöhään lähdin matkalle,
- sua ottamaan nyt tulen.» – –
- »Ah, armas, ensin tänne käy!
- Yön tuuli tuima viilentäy,
- sua sisään pyydän käymään,
- syliini lämmittäymään.» –
- »Laps, laulaa anna tuulien,
- suo ulvoa sa niiden!
- Soi kannus, korskuu hevonen
- kuin ois se orhi Hiiden!
- En jäädä tohdi! Nopeaan
- mun taaksein nouse satulaan,
- on peninkulmaa sata
- häävuoteeseemme rata.» –
- »Ah, sadan peninkulmanko
- häämatka meill’ on, luulet?
- Löi yksitoista kello jo,
- min soinnun vielä kuulet.» –
- »Kuu paistaa! Ratsut raisut ain’
- on meidän ynnä vainajain,
- sun tänään vielä, lupaan,
- vien hiljaiseen häätupaan.» –
- »Tuo tupa miss’ on, millainen?
- Häävuotees missä piilee?» –
- »Etäällä! Lautaa kuus! Mut sen
- on suoja tyyni, viilee.» –
- »Ma mahdunko?» – »Me kumpikin!
- Mut joudu, juokse, armahin,
- häävierahat jo hartoo,
- häävuode meitä vartoo.» –
- Lenore lensi, kiirehti,
- nous povi niinkuin palkein;
- hän ratsumiestä syleili
- jo käsivarsin valkein;
- jo heittyi orhin selkähän.
- Hihhei ja hei! Ei pelkää hän,
- vaikk’ onkin vauhti huima,
- lyö tuulta laukka tuima.
- Kuin kahden puolen tien nyt puut
- ja niitut, nummet kiitää,
- kumahtaa sillat, virransuut,
- ja viidat ohi liitää! –
- »Kuu kirkas on! Ah, armahain,
- on raisut ratsut vainajain,
- sua kammottaako kuolleet?» –
- »Ah, ei! Mut jätä kuolleet!» –
- Mi tuolla laulu, soitto soi?
- Nuo kaarneet, mitä tuumii?
- Soi kellot, kuolinvirsi, oi:
- »Me hautaan viemme ruumiin!»
- Jo saapuu kalmansaatto luo
- ja paarit, arkun tuopi tuo;
- kuin kurnu sammakoiden
- on laulu kantajoiden.
- »Kesk’-yöllä ruumis haudatkaa
- te soiden laulun, surun!
- Nyt sulho suuri ratsastaa,
- vie kotiin kullanmurun!
- Hei, lukkari! Sa kuoros tuo,
- häälaulua mun kuulla suo!
- Hei, pappi! Siunaa meidät!
- Ma häihin kutsun teidät!»
- Katosi paari, vaikeni
- myös laulu, soitto; heitä,
- hurraa! kaikk’, kaikki seurasi
- nyt pitkin maita, teitä.
- Ja eespäin vain, hihhei ja hei!
- tuo vauhti tuima heidät vei,
- yöss’ orhin harja huiskaa,
- tien kivet tulta tuiskaa.
- Kuin kahden puolen tien nyt puut
- ja pensaat, kummut kiitää;
- ja kylät, kaupungit ja muut
- asunnot ohi liitää! –
- »Kuu kirkas on! Ah, armahain!
- On raisut ratsut vainajain!
- Sua kammottaako kuolleet?» –
- »Ah! Jätä maahan kuolleet!» –
- Kas, kas! Tuoll’ yössä tanhu käy
- kuin ratas kehräpuinen,
- se milloin näkyy, taas ei näy,
- on joukko omituinen. –
- Sa kansa karkelon,
- vien vuoteeseen ma morsion,
- häätanhu tanssikaatte,
- niin kera tulla saatte!»
- Ja kohta kumma kansa tää
- kahisten myötä hiipii
- kuin pensasto, kuin tuulispää
- sen lehdet kuivat riipii.
- Ja eespäin vain, hihhei ja hei!
- tuo vauhti tuima heidät vei,
- yöss’ orhin harja huiskaa,
- tien kivet tulta tuiskaa.
- Kuin kiitää kuudan-maisemat,
- kuin kaukometsät väikkyy,
- kuin yllä tähdet, taivahat
- ja taivaanrannat läikkyy!
- »Kuu kirkas on! Ah, armahain!
- On raisut ratsut vainajain!
- Sua kammottaako kuolleet?» –
- »Ah voi! Sa jätä kuolleet?» –
- »Hei! Hei! Jo kukko kiekuihan?
- Pian tuntihiekka loppuu.
- Ah, tunnen aamun koittavan!
- Hei, orhi, nyt on hoppu!
- Hihhei! Päämäärä tässä on.
- Jo aukee vuode morsion,
- on raisut kuolon ratsaat!
- Täss’ ovat portin patsaat.» –
- Ja kohta rautaportin luo
- hän suistain ratsun sinkoo,
- lyö piiskallaan, ja portti tuo
- pois telkimensä linkoo.
- Kilahtaa auki aidat sen,
- käy juoksu yli hautojen,
- ylt’ympär’ ristit yössä
- vain välkkyy kuudanvyössä.
- Haa, katso, katso! silloinpa,
- huh, seikkaa hirveätä!
- Ritarin putoo haarniska
- kuin ruumisliina mätä.
- Miss’ oli äsken hällä pää,
- nyt kallo paljas irvistää,
- luuranko viikatteineen
- ja tuntimittareineen.
- Hypähtää hepo, korskahtaa,
- sen turpa iskee tulta,
- ja hei! sen alla aukee maa,
- jää sulho vain ja kulta.
- Huu! ulvoo ilmat autiot,
- huu! vastaa hauta-onkalot.
- Lenore tuntee pelon
- välillä kuolon, elon.
- Ja kummitukset kuutamon
- nyt kehään järjestäyvät,
- kajahtaa laulu karkelon,
- he piiritanssiin käyvät:
- »Vaikk’ kätkee sydän, kärsi se!
- Äl’ Luojan kanssa riitele!
- Hän sielus armahtakoon:
- käy ruumis maan nyt rakoon.»
Suom. Eino Leino.
Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.