Lempeni ja Lauli

Lempeni ja Lauli Kirjoittanut Eino Leino

1

Niin puhtaana täällä mä leikitsin

ja rauhallisna mä eleilin

ja intohimosta en tiennyt,

ja puhtaana syömmeni sykkäili

ja hiljaa mun suoneni tykkäili –

mutt’ sinä oot rauhani vienyt!

En tiennyt mä lemmen-tuulista,

en tiennynnä ruso-huulista –

viatonna mä leikitsin aivan,

ja syömmeni nuortea, puhdas tuo

se ilmoille ihmisten silloin luo

synnittömän Luojan taivaan.

Mutt’ silloin sä tulitkin luokseni,

ja poissa ol’ viaton rauhani,

jota saane en koskaan taasen,

ja minuhun silmäsi sinervät loit

ja mulle sä tuskat ja tunteet toit,

mun rintaani nuorekkaasen.

Ja silloinpa alkoi sykkäillä

mun rintani, suoneni tykkäillä,

sä loit niihin tunnetta, tulta,

ja silloin sä rauhani, järkeni veit

ja ijäksi onnettomaksi mun teit –

kun veit sinä rauhani multa! –

2

Huvikseni sua silloin

aloin koito lempimään,

sua muistelin mä illoin –

huvikseni tein mä tään.

Mutta varkain silloin hiipi

syömmeheni lemmen-vuo,

lemmenlintu, kultasiipi,

leikitellen lens mun luo.

Tuota ensin karkoitella

koitin kummastellen mä,

mutta lemmenturme hellä

kiihdytti mun sydäntä.

Silloin runokanteloista

koitin soittaa ahkeraan,

ett’en koskaan enää moista

tunnetta mä tuntiskaan.

Mutta vaikka kuinka koitan

tulta tunteen tyynnyttää,

lempeäin en silti voita –

vaan mun voittaa lempi tää.

Sillä aina naurusuissa

väikyt neito luonani,

siksi tunteen taisteluissa

riutuu raukan rintani.

3

No olkoon sitten, kosk’ en saane rauhaa rinnan koskonkaan,

olkoon taistot, myrskyt nuo ne rinnassani ainiaan,

olkoon tuulten, myrskyin koti rintaseni aina mun,

viekööt myrskyt rinnastani elon onnen haaveillun!

Kosk’ en koskaan sua Lauli syömmestäni pois mä saa,

olkoon sitten! – sua tahdon ainiaan mä rakastaa,

vieköön lempi multa järjen, mielen, hengen autuuden,

kunhan sua lempiellä saanen, sulo-neitonen!

Kosk’ en koskaan lemmenkyytä rinnastani pois mä saa,

olkoon sitten syömmessäni myrkky-kyy se ainiaan,

pistäköön, en tuosta huoli, kuka tuosta huoliskaan,

kun impee ihaninta maassa lempiellä aina saa.

Kosk’ en syömmestäni saane koskaan kuvaasi mä pois,

olkoon kuvas rinnassani, kunpa ainiaan se ois!

Riutukoon mun rintani ja vieköön hautanani mun,

mutta vielä haudassani varmaan, Lauli, muistan sun!

4

Oi miksi Lauli tulitkaan

sä luokseni mun angervoisen,

kun tiesit, etfen vastustaa

voi voimaa lemmen leimuvaisen?

Kun en ois, koito, koskonkaan

mä nähnyt sua maailmassa,

niin oisi rauha ainiaan

se säilynyt mun rintasessa.

5

No miks et riemuitse sä neito, kun sä minust’ voiton sait?

Nyt on sulla julmurilla, viehkeällä lysti kait!

Miks et naura, vaikka riutuu rintani mun murheesen,

vaikka järki multa kohta pimentyypi pilvehen?

No miks et riemuitse sä Lauli, kun sä multa syömmen veit,

kun sä ijäks toivehikkaan nuoren toivottomaks teit?

Naura, veikistele, naura! – nauraa nyt sä kyllin saat,

kun sä multa mursit onnen, toiveheni toivekkaat.

Sittenkö sä vasta naurat, kun mä astun hautahan,

kun sä arkuss’ nähdä saat mun muoton’ surun sortaman?

Ei sun tarvis kauan oottaa, kohta tuonkin nähdä saa –

jos sä vainen voisit silloin haudan laidall’ naurahtaa! –

6

Mutt’ vuoro on sunkin kuolla

ja loppuvi elkesi sun,

vaan haudan toisella puolla

sä vihdoin kohdannet mun!

Jos joutunet riemuhun taivaan

ja helvetissä mä lien,

niin näölläni riemusi aivan

mä varmahan sinulta vien.

7

Vastaa mulle, miss’ on minun posket punervat,

ja miss’ on minun silmäni ne tulta tuikkivat,

ja miss’ on puhdas syömmeni ja rauha rintasen’,

sä vastaa mulle, jos sä voinet, sulo-neitonen!

Sä vastaa, neito, autuuden sä miksi multa veit

ja miksi rintani mun nuoren innottomaks teit,

ja miks on neito syömmesi sun hyytehinen niin?

Vastaa Lauli angervoisen näihin aatelmiin!

8

Lumouksissa varmahan mä lienen nyt,

tuota kauan olen yksin miettinyt,

kosk’ en järkeäni takaisin mä saa,

mutta, hullu, sua muistan ainiaan.

Järjettä on kurja olla kylläkin,

lemmettä on kurjemp’ olla kuitenkin.

Kyll’ elon synkäks Luoja järjettä se loi,

mutt’ ilman lempeä ei täällä elää voi.

Kun sulta, neito, järkeni mä saisin pois,

silloin rinta rauhallinen mulla ois,

enkä sitten tähtes sun mä huokaileis,

eikä kannel tähtes enää soitteleis.

Mutt’ tuon sä tiedät kyllä, sulo-neitonen,

ja pidät järkeni mun vainen ilkkuen.

Mä rukoilen: »Oi, anna pois mun järkeni!»

ja vastuusi on kylmä pilkkanaurusi.

9

Sikskö Luoja antoi sulle

kaunihille, kaivatulle

sadun ihanuuden moisen,

että minut angervoisen

lumoisit sä sillä?

Sikskö, että sydämmillä

leikkisit sä lempivillä,

että sinun tähtes sortuis,

moni kelpo sydän murtuis? –

Ollos varovainen!

Ehkä joudut satimehen

ja saat tuskan sydämmehen,

silloin muista, että samaa

tuskaa sinun valmistamaa

kärsinyt oon kauvan.

10

Mutt’ odotas vainen sä neitoni mun,

kyllä mä vielä sun kostan,

ja kohtapa varmahan rintaasi sun

haltijat lemmen mä nostan!

Ja siksi mä tahdonkin laulahdella,

ett’ syttyisi rintaasi rakkaus hellä. –

Mutt’ odotas vainen sä neitoni mun,

kyllä mä vielä sun kostan!

Mä kantelon soitolla lumoan sun,

kun rukoilen Runottarelta

voimoa, että mä voittaisin sun,

ja lumoa Lumottarelta,

ja tenholla kantelon vangitsen varmaan

itselleni minä neitosen armaan. –

Ja odotas vielä sä neitoni mun,

kyllä mä vielä sun kostan!

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.