Lemmitylleni
Lemmitylleni. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- Otsinpa noita ma,
- laatisin rakkaus juoman,
- keijujen, kukkien suoman,
- hurmaisin sun.
- Kipuna oisinpa
- loistavan kypeneparven,
- polttaisin poveesi arven.
- Muistaisit mun.
- *
- Aartehet kylläiset
- salatun lippaan
- halasin nuo omistaa. –
- Itkeä kyynelet
- viimehis tippaan
- silmäni saa.
- *
- Houkkio lienen ma, –
- rakastan merta,
- pauhuja aallokon;
- vaikkapa kuohuissa
- tiedän sen, kerta
- hautani on.
- *
- Kauvan ei ilman tuulispää
- yhtä lempiä saata.
- Kalpea lehti, pian se jää;
- tanssihin toista jo kiidättää.
- Lehti ei lemmestä laata
- konsaan vois. –
- Kuolevi hiljaa pois.
- *
- Kultaisen päivyen säteen
- majaani himmenevään
- kanssasi toit.
- Hellästi tartuit sä käteen,
- polvelle painoit pään,
- suukkosen soit.
- Hehkuvan rypälenesteen
- lailla se juovutti
- suukkonen tuo.
- Vaikka nyt laittaisit esteen;
- kieltäisit lempesi –
- saapuisin luo.
- *
- Valtavasti tuulten urut
- yössä soi.
- Poistukaa jo pienet surut!
- Tunne yksi mielen haltioi.
- Huminassa öisen tuulen
- armahain
- äänen rakkahan mä kuulen
- kuiskailevan mulle hiljaa vain.
- Lemmestäkö tuulten urut
- huminoi. –
- Poistukaa jo pienet surut
- lemmenlaulua kun tuulet soi.
- *
- Kun luhistui mun epäjumalain,
- niin katkeruutta tunsin sielussain.
- Mut ihminen jo kohos sijaan sen,
- niin rakas mulle, oi niin läheinen.
- *
- Suudelmihin päivyen
- hiljaa valkokukkasen
- terälehdet aukeaa.
- Suudelmistas armahain
- puhkee kukat sielussain,
- silmät loisteen kumman saa.
- *
- Tunnen suuren lempesi
- ympäröivän sieluni
- sulotuoksuna,
- vaikka silmiäs en nää
- hurmaa se ja viihdyttää,
- luopi onnea.
- *
- Täytit maljan nestein hehkuvin,
- tyhjensin sen huulin janoisin.
- Sain nyt polton siitä sieluun ain’,
- kiertää tulivirta suonissain.
- *
- Silmiesi väike meren
- vihertävä, sytti
- ilmiliekkiin poven; veren
- kiihkot läikähdytti.
- Puhaltele liekkiin tähän,
- palaa tahdon, palaa.
- Luotu en lie kytemähän
- tuhkan alla salaa.
- *
- Niin ääntäs rakasta mä haluin kuulen,
- sun katson silmiesi syvyyksiin
- ja kaarevuutta soman punahuulen.
- Me kahden kesäpäivä kisailtiin.
- Illalla istuin jalkojesi juureen,
- kun päivyt painui pilviin hohtaviin.
- Mä silmistäsi löysin ihmemaita,
- ja äänes sielun johti riemuun suureen.
- Olimme yhdessä niin onnekkaita.
- *
- Mä katsoin päiväntähteen loistavaan,
- – jos minne käännyin, aina edessäin
- nyt auringonpa välkkyväisen näin.
- Mä katsoin silmäis ihmevalkeaan,
- – vain edessäni aina kuvastaa
- nyt kaksi silmää kummaa, loistavaa.
- *
- He silmistäsi älyn kipunat
- vain näkee, sekä otsan ylväät kaarteet,
- mut mulle säilyy hymys valo-aarteet
- ja katsettesi säihkysalamat.
- Oi, säälin köyhyyttä mä ihmisten,
- elolta onnea he turhaan pyysi.
- Jos kerran vajota sais hymyilyysi
- he, rikkauden löytäis ikuisen.
- *
- Kyselet: milloin alkoi onnemme?
- Sen tietäisinkö mistä.
- En tiedä päivistä mä mennehistä,
- en tulevia liioin aattele.
- Mä onnenhetkistä vain nykyisistä
- niin runsaan riemun sieluhuni sain,
- pois hälveni jo aika muistostain.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.