Lemmitylleni.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Otsinpa noita ma,
laatisin rakkaus juoman,
keijujen, kukkien suoman,
hurmaisin sun.
Kipuna oisinpa
loistavan kypeneparven,
polttaisin poveesi arven.
Muistaisit mun.
*
Aartehet kylläiset
salatun lippaan
halasin nuo omistaa. –
Itkeä kyynelet
viimehis tippaan
silmäni saa.
*
Houkkio lienen ma, –
rakastan merta,
pauhuja aallokon;
vaikkapa kuohuissa
tiedän sen, kerta
hautani on.
*
Kauvan ei ilman tuulispää
yhtä lempiä saata.
Kalpea lehti, pian se jää;
tanssihin toista jo kiidättää.
Lehti ei lemmestä laata
konsaan vois. –
Kuolevi hiljaa pois.
*
Kultaisen päivyen säteen
majaani himmenevään
kanssasi toit.
Hellästi tartuit sä käteen,
polvelle painoit pään,
suukkosen soit.
Hehkuvan rypälenesteen
lailla se juovutti
suukkonen tuo.
Vaikka nyt laittaisit esteen;
kieltäisit lempesi –
saapuisin luo.
*
Valtavasti tuulten urut
yössä soi.
Poistukaa jo pienet surut!
Tunne yksi mielen haltioi.
Huminassa öisen tuulen
armahain
äänen rakkahan mä kuulen
kuiskailevan mulle hiljaa vain.
Lemmestäkö tuulten urut
huminoi. –
Poistukaa jo pienet surut
lemmenlaulua kun tuulet soi.
*
Kun luhistui mun epäjumalain,
niin katkeruutta tunsin sielussain.
Mut ihminen jo kohos sijaan sen,
niin rakas mulle, oi niin läheinen.
*
Suudelmihin päivyen
hiljaa valkokukkasen
terälehdet aukeaa.
Suudelmistas armahain
puhkee kukat sielussain,
silmät loisteen kumman saa.
*
Tunnen suuren lempesi
ympäröivän sieluni
sulotuoksuna,
vaikka silmiäs en nää
hurmaa se ja viihdyttää,
luopi onnea.
*
Täytit maljan nestein hehkuvin,
tyhjensin sen huulin janoisin.
Sain nyt polton siitä sieluun ain’,
kiertää tulivirta suonissain.
*
Silmiesi väike meren
vihertävä, sytti
ilmiliekkiin poven; veren
kiihkot läikähdytti.
Puhaltele liekkiin tähän,
palaa tahdon, palaa.
Luotu en lie kytemähän
tuhkan alla salaa.
*
Niin ääntäs rakasta mä haluin kuulen,
sun katson silmiesi syvyyksiin
ja kaarevuutta soman punahuulen.
Me kahden kesäpäivä kisailtiin.
Illalla istuin jalkojesi juureen,
kun päivyt painui pilviin hohtaviin.
Mä silmistäsi löysin ihmemaita,
ja äänes sielun johti riemuun suureen.
Olimme yhdessä niin onnekkaita.
*
Mä katsoin päiväntähteen loistavaan,
– jos minne käännyin, aina edessäin
nyt auringonpa välkkyväisen näin.
Mä katsoin silmäis ihmevalkeaan,
– vain edessäni aina kuvastaa
nyt kaksi silmää kummaa, loistavaa.
*
He silmistäsi älyn kipunat
vain näkee, sekä otsan ylväät kaarteet,
mut mulle säilyy hymys valo-aarteet
ja katsettesi säihkysalamat.
Oi, säälin köyhyyttä mä ihmisten,
elolta onnea he turhaan pyysi.
Jos kerran vajota sais hymyilyysi
he, rikkauden löytäis ikuisen.
*
Kyselet: milloin alkoi onnemme?
Sen tietäisinkö mistä.
En tiedä päivistä mä mennehistä,
en tulevia liioin aattele.
Mä onnenhetkistä vain nykyisistä
niin runsaan riemun sieluhuni sain,
pois hälveni jo aika muistostain.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.