Lemmensoitin.
(Cygnæus).
Kirjoittanut Fredrik Cygnaeus


Kauheasti myrsky mylleröi,
lemmenharpun kieliin äänet löi.
Sävelet niin syvät, somat soi,
elosasti soinnut helakoi,
vaikka kielet usein katkesivat
syöntä murtunutta kaikuilivat
Hentoon korvaan kovin outo on
myrskyn soitto synkkä, iloton.
Eikä kylmään polopohjolaan,
joukkoon julmaan, sutten ulvontaan
kuulu kuiskeet sulosoittimien,
kultasoinnut maitten suvisien.
Mutta helskyy Suomen syksysää:
myrsky metsät, korvet kielittää,
aaltoin äänet syvät, suuret soi,
pilvein kannat paukkain salamoi.
Silloin tunnet, miksi riehakoipi
lemmensoitin harvoin hellin soipi.
Tunne onnee, kunhan hellästi
soitetahan elon riemuksi.
Kunhan kaikuu rauhan kunnia,
laula: terve ilosanoma!
Mutta ellös väisty arkaellen
levottuus jos läikkyy lainehdellen.
Uusi tuuli taasen tulla voi,
mikä lemmenharppuun huminoi,
sijaan soiton huiman, katkeran
luopi lännen hyryn vienosan.
Kevät kun saa luonnon innoituksiin,
soluu riemut surun huokauksiin.

–[Valpa]s.


Lähde: Työmies 11.10.1901.