Leipää
| Leipää. Kirjoittanut Mikko Uotinen |
On kirkas talviyö. Vinha tuuli puhaltaa, tähdet tuikkivat kirkkaasti. Kuu luo hopeavaloaan hongikolle, kauniit ovat revontulet pohjoisella taivaalla.
Salon helmassa olevan pirtin vuoteella viruu kaksi olentoa heikosti voihkien, kolmas on kuolon jäykistyttämänä lattialla.
”Äiti kuule, minun on nälkä”, sanoo toinen vuoteellaolijoista, noin 8-vuotinen poika, jonka kasvoilla kuvastuu kärsimysten kauhea leima.
”Voi lapseni, mistä antaisin sinulle ruokaa, kun ei ole”, vaikeroi toinen vuoteella olija, noin 40 vuoden vanha äiti. ”Koeta nukkua lapseni”.
Poika kiertelee itseään, pureksii vuoteen laitoja ja itkee katkerasti.
Äidin kuihtuneet kädet liittyvät vavisten ristiin, suu liikahtaa, huulet hymisevät rukouksista. Päivällä kuoli hänen miehensä nälän ja vilun rasittamana, tuossa vieressä se viruu. Koetti hakea ruokaa, samosi etäälle, mistä hätäapuja piti annettaman, mutta ei saanut. Työstä niitä olisi joku muru annettu, mutta ei ilman. Miten voi hän tehdä työtä, kun vaivoin liikkumaan pääsi. Ei apua tullut, kotiin saapui, tuohon pirtin keskelle tupertui.
”Oi herra”, kuuluu vaimon hiljainen, värävä ääni, ”miksi näin kovin meitä rankaiset? Miksi on kätesi liian kova, miksi pieniä, viattomia lapsia tällaisiin tuskiin saatat? Auta, auta – – –?”
”Äiti,” parahtaa poika, anna minulle leipää, anna – –!”
”Voi lapseni, eihän minulla ole”.
”Anna vaikka pikkusen, anna edes pieni muru”.
”Eihän minulla ole yhtään, ei yhtään”.
”Minulla on niin vaikeaa, äiti, kivistää, polttaa!”
”Koeta kärsiä, lapseni, kyllä, kyllä kohta lepoon pääset!”
”Äiti, eikös kenelläkään ole leipää, onko kaikilla nyt nälkä ja vaikea, – onko äiti, onko?”
”Onhan toisilla leipää, ei niillä ole nälkä.”
”Mutta miksi ei meillä ole? Onko Jumala meille vihainen?”
”Ei Jumala meitä vihaa – ei, hän antaa kaikille – – –”.
”Miksi ei meillä ole? Syövätkö toiset meidän leivät, äiti?”
”Voi hyvä lapsi, älä utele turhia, koeta vaan kärsiä, eivät antaneet isälle ruokaa, eivät yhtään kun kävi pyytämässä”.
Poika parahtaa taas haikeasti itkemään.
”Voi niitä ihmisiä, kun eivät anna meille leipää, vaikka niillä on”, kuului katkonaisesti itkun lomasta; sitten alkoi itku hiljalleen vaieta.
Kun aamu koitti, ei mökin vuoteelta enää kuulunut valitusta, siellä oli rauha. Tuoni oli viljaa riittänyt.
Nälkään he kuolivat! Leivänkö puutteessa? Olihan sitä liikaakin rikkailla, monet aitat täynnä, pellolla liiat mätänemässä. Väkijuomiksi poltetaan suunnattomat määrät. Olihan viljaa niin runsaasti, mutta sentään nälkään kuolee veljiämme. Missä on vika? Lihapatojen ääreen kuollaan nälkään, lähteen reunalla ei voi janoa sammuttaa. Ajattele veli tuota epäkohtaa ja rupea sitä poistamaan!
Lähde: Työmies 22.4.1903.