Leijonamieli.

Kirjoittanut Juhani Siljo


Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen:
petoa elätät sä sisälläsi,
kuin leijona juo öin se veres väen
ja raivoss’ ahdistelee sydäntäsi,
kuin leijona se isoo ihmislihaa,
ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.
Niin elos erämaassa parhaintasi
sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle:
yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi
ja aukoo hirmuleuat leveälle;
löis leikkiä se hengill’ ihmisien,
se mässäis parvessa maan tyttärien.
Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta
se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis,
ja ellei veresi jo virtaamasta
ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis.
Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy,
– vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:
Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon
ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun
ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon
– mik’ onkaan enää leijonasi makuun:
se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa,
se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;
se kauan silmiänsä sipristelee
ja katein katsoo kadun joka Moppeen,
ravitun mirrin ääntä tapaelee,
mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen,
se puree kaakun, latkii maitotilkan,
ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.
– Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen,
ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy,
öin pitkin kuoloos saakka isännälleen
sun leijonasi kosken äänin ärjyy.
– Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan
se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.


Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.