Leijonamieli
Leijonamieli. Kirjoittanut Juhani Siljo |
- Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen:
- petoa elätät sä sisälläsi,
- kuin leijona juo öin se veres väen
- ja raivoss’ ahdistelee sydäntäsi,
- kuin leijona se isoo ihmislihaa,
- ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.
- Niin elos erämaassa parhaintasi
- sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle:
- yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi
- ja aukoo hirmuleuat leveälle;
- löis leikkiä se hengill’ ihmisien,
- se mässäis parvessa maan tyttärien.
- Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta
- se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis,
- ja ellei veresi jo virtaamasta
- ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis.
- Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy,
- – vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:
- Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon
- ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun
- ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon
- – mik’ onkaan enää leijonasi makuun:
- se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa,
- se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;
- se kauan silmiänsä sipristelee
- ja katein katsoo kadun joka Moppeen,
- ravitun mirrin ääntä tapaelee,
- mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen,
- se puree kaakun, latkii maitotilkan,
- ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.
- – Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen,
- ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy,
- öin pitkin kuoloos saakka isännälleen
- sun leijonasi kosken äänin ärjyy.
- – Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan
- se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.
Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.