Lehtipoika
| Lehtipoika. Kirjoittanut Anton Huotari |
Siinä hän seisoi Kaisaniemen portilla kylmässä värjätellen, väristen vilusta ja itki. Omaa kurjuuttaan hän siinä itki ja tämän sydämettömän maailman kovuutta.
Pieni oli poika, joka siinä itkien seisoi, lokakuun kylmän viiman häntä puristellessa, tuulen tuivertaessa hänen ihoonsa ohuvien vaatteiden läpi. Kasa sanomalehtiä hänen kainalossaan oli. ”Työmiehiä” näkyivät olevan, joita hän siinä iltahämärässä itkien kauppasi. Kädet punaisina kylmän vaikutuksesta hän siinä seisoi ja nojasi portinpieleen. Pieni hän oli, tuskin kuusivuotias. Kovin turvattomalta näytti seisoessaan ja syrjältä katsoen kaikkien hylkäämältä.
Kuljemme muutamien toverien kanssa hänen ohitsensa. Huomaamme hänen itkevän. Käännymme hänen puoleensa. Itkunsa syytä kysymme.
– Niinkuin... minun... pi-pi-tää... my-yydä... näitä lehtiä vielä... vaikka minä jo äsken myin – saa poikanen itkunsa seasta selvityksi – ja minua paleltaa...
– No älä itke; mene kotiini – sanoo eräs tovereistani poikasen puoleen kumartuen.
– En minä saa mennä. Sisko ajaa minut uudestaan tänne, jos menen kotiin. Äskenkin ajoi uudestaan, kun menin kotiin, vaikka jo myin kauan aikaa lehtiä – selittää taaskin poika.
– Ole nyt vähän aikaa vielä ja mene sitten kotiin. Sano siskolle, että hän ei saa enää ajaa sinua kylmään. Kas niin, seiso siinä vähän aitaa, äläkä enää itke ja mene sitten kotiin! – sanoo toverini poikasta hyväillen ja niin lähdemme jatkamaan matkaa.
Mutta mieleeni jää portilla luovasta, itkevästä lehtipojasta haihtumaton kuva. Ihmisellisen kurjuuden todiste. Tuolla tavalla ruhjoo ja murtaa yhteiskuntamme lasten helliä sydämiä. Täten painautuu lapsiin jo pienestä alkaen katkeruus koko tätä kurjaa yhteiskuntaa kohtaan.
Onko siis ihme jos tyytymättömyyttä koko tätä lahonutta laitosta vastaan löytyy niin monessa ihmissydämessä. Itse yhteiskunta sitä sinne kasvattaa.
Niin lehtipoika! Siinä seisoin sinä tarkastellen vettyneiden silmiesi läpi tämän matoisen maailman kieroutta. Muista ikäsi tuo, mitä silloin tunsit. Kun suureksi kasvat, opi silloin näkemään, että enemmistö kansasta saa samaa kokea. Opi myöskin tuntemaan, että meillä on aate, joka tahtoo kaikki tästä kurjuudesta pelastaa. Tule tuntemaan, eitä meitä on suuri joukko ihmisiä, jotka tällaiset kehnot ja kurjat olosuhteet parantaa tahdomme. Kun sen tulet tietämään, niin sinä myöskin meihin liity ja sitten ponnistelemme yhteisvoimin eteenpäin. Tahdommepa silloin yhtenä huutaa:
– Sinä kurja yhteiskunta! Kuinka kauan sinä jäseniesi enemmistöä kurjuudessa piinata tahdot? Ja kuinka kauan sinä tulevaisuutesi toiveiden, pienokaistesi itkeä antaa aijot?
Perästäpä sitte saamme nähdä, mitä meille yhteiskunta tuohon vastaa.
Lähde: Työmies 16.1.1902.