Lehmus
| Lehmus. (Suomennos.) Kirjoittanut Heinrich Seidel |
Kauvan aikaa sitten oleksin muutamia vuosia pienessä kaupungissa isäni entisen koulutoverin luona, jolle minua oli suositettu. Tämän miehen perheessä nautin minä mitä herttaisimmasta ystävyydestä. Herra tohtori Luidon oli komea ja hauska kuusikymmenvuotias ja suuri luonnon ja puutarhan ystävä, joka kasvatti kauniita kukkia ja oivallisia hedelmiä. Hänen puutarhansa, joka sijaitsi eteläämpäin viettävän mäen rinteellä lähellä järveä, oli kesäisin ja syksyin täynnä kaikenlaista hyvää. Minua kummastutti, mitenkä hyvän hoidon kautta voi suhteellisesti pienellä alalla kasvattaa niin paljon kukkia ja hedelmiä. Puutarhan päässä oli pienellä kunnalla muhkea lehmusmaja, josta aukeni kaunis näköala yli pajujen ja kaislojen ympäröimän järven.
Tuossa majassa istuin eräänä kauniina elokuun iltana iloisesti keskustellen isännän kanssa. Pöydällä edessämme oli maljakko täynnä aprikoseja ja persikoita, laseissa kimalteli mainio reininviini ja yltympäri kaikin leikkivien lasten huutoja, ne olivat minun isäntäni lapsia ja lasten lapsia. Heidän joukossaan oli kaksitoistavuotias poika, joka aina osoitti suurta notkeutta ja näppäryyttä. Äkkiä kuulimme hänen äänensä vieressämme olevan puun latvasta. ”Isoisä!” huusi hän, ”katsoppas kuinka minä osaan tämän tehdä jo hyvin!”
Samalla oli hän liukunut alas eräälle vaakasuoralle oksalle ja riippui siinä polvillaan, pää alaspäin. Heti päästi hän taas itsensä irti, mutta tarttui taitavasti seuraavaan oksaan käsillään, niin että hänen ruumiinsa pudotessaan kääntyi, ja siten saapui hän oksa oksalta onnellisesti maahan.
”Hyvä poikani”, huudahti herra Lindon, ”voit vielä kerran tehdä saman!” Palkittuaan poikaa runsaasti omenilla kääntyi hän puoleeni ja sanoi ”Vanha perhetaito, jonka jo olen oppinut isältäni ja jota siitä saakka on pidetty arvossa, kun se minulle teki suuren palveluksen.”
”Mitä lajia oli tämä palvelus?” kysyin minä hiukan kummastellen.
Tohtori nojasi tuolinsarjaa vasten ja katseli miettien eteensä ikäänkuin johdattaen mieleensä tapauksia kuluneelta ajalta ja sanoi sitten: ”Te tiedätte kai, että minä ylioppilaana ollessani tuomittiin kymmeneksi vuodoksi vankeusrangaistukseen.”
”Kyllä,” vastasin minä, ”silloin kun Fritz Reuter[1] myös tuomittiin samallaisista syistä”.
”Niin,” jatkoi herra Lindon, ”mutta minulla oli eräänä suhteessa parempi kun Reuterilla, sillä minä sain sovittaa velkani eräässä yksinäisessä linnassa isänmaani rajojen sisäpuolella. Tämä ei enää oikeastaan ollut mikään linna, sillä ulkovarustukset olivat jo kauvan olleet puretut ja ainoastaan kallion jyrkimmälle kohdalle oli jäänyt linnarakennus, jota käytettiin vankilaksi. Siellä minulla oli aivan asuttavassa kunnossa oleva huone, tosin olivat ovi ja syvällä muurissa oleva ikkuna vankasti raudoitetut. Minä olin sillä haavaa ainoa vanki, sillä enempää politisia rikoksellasia ei toki löytynyt pienessä ruhtinaskunnassa, ja minulle annettiin päivittäin jotenkin paljon vapautta, mutta yöksi lukittiin minut huolellisesti sisään. Minne olisinkaan paennut, sillä kolmelta puolelta ympäröi linnaa sata jalkaa korkea äkkijyrkkä kallionseinämä, kun taas neljänneltä puolelta, josta mutkikas tie johti alas laaksoon, olivat korkeat muurit ja tornit vartijoineen. Näköalan puutetta en voinut tälle paikalla valittaa, sillä kallio oli horisontissa häämöttävän vuorijonon viimeinen haara sijaiten keskellä kaunista laaksoa. Mutta mikään ei ole omiaan herättämään enemmän vapauden kaipuuta kun vapaa ihana luonto. Melkein ruumiilliseksi kivuksi muuttui tämä kaipuu, kun kauniina sunnuntaiaamuna ihmiset lähtivät kaupungeista kun muurahaiskeoista pitkin teitä vapaaseen luontoon kävelemään, kun tiellä vaunut vyöryivät kohti vuoristoa ja kevytjalkaiset kävelijät iloisesti haastelivat, kun lähellä olevissa ravintoloissa liput liehuivat samalla kun värillisiä naispukuja ja olkihattuja pisti esiin ruohistosta tai kun korviini sattui musiikin säveliä ja keilapallon lakkaamaton humu. Silloin tulivat myös kirjavat perhoset lentäen esiin syvyydestä, kiiloittivat hetken siipiään vallin aurinkoisella nurmikolla ja lensivät taas pois näkyvistäni. Pääskyset, jotka liitelivät linnan vanhan muurin ympärillä, kiitivät aivan ylitsesi ja huusivat minulle ikäänkuin pilkaten: ”Tule mukana, tule mukana”, ja jos tämä kaikki tapahtui samana päivänä, oli se minulle liikaa, ja minä kiiruhdin toiselle puolelle, josta en voinut nähdä kaupunkia enkä tuota iloista elämää. Täällä huuhtoi kallion seinää pieni puro ja sen takana oli kanervikko. Aivan jalkojeni alla, siinä kohdalla, missä puro kulki kallion seinää alas, oli puutarha, joka kuului rikkaan tehtaanomistajan maatilaan. Kuten kartta oli se siroine käytävineen, ruohokenttineen ja pensastoineen allani, mutta myös niin autio kuten maakartta useasti on, sillä lukuunottamatta vanhaa puutarhuria ja hänen vaimoaan, jotka siellä työskentelivät, en ollut nähnyt koskaan ainoatakaan ihmistä siellä.
Kun minä nyt istuin siinä, antaen jalkani heilua kallion reunalla ja vuorotellen katsellen siroa, vihreää yksinäisyyttä jalkojeni alla ja puroa ja sen muodostamaa yksitoikkoista kanervikkoa, juolahti äkkiä mieleeni tuuma, joka täytti aivoni niin sekavilla ajatuksilla, että minun, peläten pyörtyväni ja syöksyväni jyrkännettä alas, oli pakko nojautua taaksepäin ja tarttua kiinni ruohon kamarasta. Puutarhan viime kulmassa kasvoi nimittäin ikivanha lehmus, niin lähellä kalliota, jotta sen oksat melkein sitä koskettivat. Sen tavattoman suuri, vihreä latva oli aivan allani, etäisyys ei ollut kahtakymmentä jalkaa suurempi. Kun en ennen ollut tuota havainnut! Jos tästä hyppäisin alas, olisin niin hyvä kun alhaalla. Ei olisi myöskään mitään vaaraa, sillä tiheälehtiset, kimmoavat oksat ottaisivat minut hiljaa vastaan ja sitten kuinka usein olinkaan poikana tahallani pudotellut itseäni oksa oksalta maahan. Tämä oli taito, joka näytti vaarallisemmalta, kun se olikaan ja oli minulle monta kertaa hankkinut hämmästyneiden katsojien suosion. Jos tässä käyttäisin taitoani, voisin olla parissa sekunnissa alhaalla ja silloin olisin vapaa. – Mutta kuin kauvan? Minä olin ilman apuneuvoja, tarvittavaa rahaa vankina en luonnollisesti saisi käsiini. Raja kyllä ei ollut kaukana, niin että nopeilla hevosilla mahdollisesti voisin päästä sinne saakka, mutta rajan yli en pääsisi, sillä minulla ei ollut passia, ja tämä olisi ollut välttämätön. Mistä ottaisin kaikki nämät ? Tällaiset juolahtivat mieleeni vasta levollisen miettimisen jälkeen, ensiksi huumasi minut ainoastaan ajatus, miten helposti voisin päästä pakoon. Siinä tapauksessa, että heittäytyisin alas ja pudottelisin itseäni oksa oksalta alaspäin, oli vielä vaara tarjona, että oksat voisivat olla kaukana maasta. Valitsin siis itselleni toisen paikan kalliolla, laskeusin mahalleni ja tarkastelin lehmusta sivulta päin. Se oli niin normaalisesti kasvanut kun olla voi, vihreä latva oli aivan täydellinen ja alimmat oksat ulottuivat maahan asti.
Äkisti kuulin tanakoita, tahdinmukaisia askeleita takanani, jotka saivat minut heräämään ajatuksistani. Postia vaihdettiin nyt ja minusta tuntui viisaalta näyttää itseni, sillä muuten minua olisi varmaan etsitty. Minä kiersin nopeasti vallien ympäri ja tulin toiselta kohdalta esille näennäisesti vilkastellen, istuunnuin vanhalle kanunalle ja katselin jälleen kaupunkia ja iloista elämää maantiellä. Ajatukseni olivat kuitenkin vanhaan lehmukseen kiinnitetyt. Minä muka seisoin kallion reunalla ja etsin jalalleni varmaa hyppäyspaikkaa alas! Minua kauhistutti mutta sen täytyi tapahtua. Miten oksat ja lehdet suhisivat korvissani. Minä olin tehnyt hyvän hyppäyksen, oksa antoi perään, mutta ei katkennut. Minä en sitä hellittänyt, kunnes se oli taipunut alemman luo ja kuljin rutisten ja ratisten oksa oksalta ja pian olin maassa. Nyt nopeaan virralle ja matalien paikkojen yli toiselle rannalle. Täällä pieneen petäjikköön kätken itseni toistaiseksi. Mutta minun täytyy edemmäksi – edemmäksi rajalle asti. Ehkä minua ei kukaan nähnyt. Pakolaisella täytyy olla onnea. Silloin: ”Bum!” Mitä se oli? Hälyytyslaukaus linnasta. Nyt alkaa takaa-ajo”.
”Minä olin niin syventynyt näihin ajatuksiin, että tuntui ikäänkuin keveämmältä kun huomasin etten ollutkaan mikään takaa-ajettu villi, vaan istuin rauhallisesti vanhalla kanuunalla.”
Tästä lähin en voinut vapautua pakoajatuksista ja niin usein kun vaan voin huomaamatta sen tehdä, tarkastelin vanhan lehmustani, jotta lopuksi tunsin sen aivan tarkkaan. Tuon kovaonnisen hypyn olen tehnyt lukemattomia kertoja ajatuksissani. Samalla vaivasin päätäni ajatuksilla mitenkä voisin saada rahaa ja muitakin pakoon tarpeellisia kapineita. Suunnitelman toisensa jälkeen hylkäsin, enkä tullut mihinkään lopputulokseen. Kaikki riippui siitä, onnistuisiko minun lähettää kirje linnasta, mutta en tavannut ketään, jolle olisin voinut uskoa salaisuuteni.
”Sillä välin oli tullut kesäloman aika, ja kun minä eräänä päivänä jälleen katsahdin muuten niin tyhjään puutarhaan, huomasin siellä ihmeellisen muutoksen, näin nimittäin nuoren naisen siellä. Hän oli nuori, noin seitsemäntoista vuotias ja tavattoman kaunis. Hänen kulkiessaan puutarhan läpi kaikkia tarkkaan katsellen tuli hänen luokseen noin 14 vuotias poika, joka saarnipuusta tehdyllä jousellaan ampuu nuolia korkeutta kohti iloiten niiden noususta. Sattuman kautta kohosi eräs näistä nuolista ylös luokseni ja putosi viereeni. Siten huomasi poika minut ja kiinnitti samalla sisarensa huomion minuun. Minä otin hatun päästäni ja tervehtien heitin nuolen alas. Minun kohtaloni ja oloni linnassa tiedettiin koko kaupungissa ja siten varmaan nämätkin nuoret ihmiset tiesivät, kenen kanssa he olivat tekemisessä. He keskustelivat keskenään ja katselivat minua, poika julkisesti ja täynnä uteliaisuutta, tyttö pikaisesti, mutta, kuten minusta näytti, säälintunne kauniissa kasvonpiirteissään.
Kun minua yhä vaivasivat pakoajatukset niin juolahti äkisti mieleeni, että tässä voisin saavuttaa yhteyden ulkomaailman kanssa. Jos tämä kaunis tyttö ei voisikaan minua auttaa, niin ei hän varmaankaan antaisi ilmi vanki parkaa, joka antoi itsensä niin luottavaisesti hänen käsiinsä. Mutta minua alkoi heti vaivata epäilys, näkisinkö tyttöä enää koskaan. Ehkä hän oli vaan lyhyellä käynnillä maatilalla eikä tule koskaan takaisin. Kuitenkin valmisten jo ajatuksissani täydellistä kirjettä, jossa selitin asemani ja kaikki mitä pelastukseen tarvittaisiin. Kun minut taasen iltapäivällä sulettiin kammiooni, kirjoitin kaikki huolellisesti ja määräsin päivällistunnin 12–1 ajaksi, jolloin hänen piti toimittaa minulle vastaus. Silloin olivat kaikki syömässä ja minua pidettiin vähimmin silmällä, toisinaan vartiakin antautui hiljaiseen mietiskelyyn minusta ensinkään välittämättä. Tytön piti kirjoittaa vastaus pienelle paperilipulle, kiinnittää tämä vahalla tai piillä nuoleen ja antaa veljensä ampua nuoli luokseni.
Kuumeentapaisella jännityksellä odotin seuraavana päivänä, että kaunotar jälleen näyttäytyisi puutarhassa, kuitenkin turhaan, ketään en huomannut. Ainoastaan poika temmelsi hetken siellä harjoitellen keihään heittoa pitkällä raipalla. Vihdoin illalla huomasin tuon kirjavan puvun loistavan viheriöiden lehtien seasta. Tyttö kävi hitaasti puutarhan läpi ja hävisi vanhan lehmuspuun alle. Kesti ijankaikkisuus, kunnes hän jälleen tuli näkyviin, nyt hän käveli polkua myöden ihan allani. Nyt sen piti tapahtua. Minä rykäsin niin kovasti kun voin, ja niinpian kun hän katsahti ylös, osotin hänelle kiven ympäri käärityn kirjeen ja heitin sen alas. Se putosi aivan hänen jalkojensa luo, ja minä näin, mitenkä hän pelästyi ja ensiksi läksi poispäin ottamatta sitä ylös. Sitten malttoi hän mielensä, käänsi ympäri, otti ylös paperin ja palasi sen kanssa vanhan lehmuksen alle. Hetken kuluttua tuli hän jälleen esille ja kävi, selkä minuun käännettynä, hiljaa kotia kohti. Sydäntäni kouristi, kun hän siten merkkiä antamatta poistui. Kuitenkin pysähtyi hän äkisti, heitti minuun pikaisen silmäyksen, nyökäytti kolmasti päätään ja juoksi sitten nopeaan taloa kohti.”
”Vähällä olin huudahtaa hämmästyksestä ja ilosta, kun tämän huomasin ja minulla oli täysi työ salata iloani, joka minut oli vallannut.”
”Seuraavana päivänä kävi kaikki hyvin. Poika tuli ja ammuskeli nuolillaan ikäänkuin harjoitukseksi korkeutta kohti. Sitte otti hän erään nuolen, tähtäsi huolellisesti ja ampui minua kohti. Matka oli liian pitkä, minä näin kirje lähetin kohoavan melkein kohdalleni, mutta se putosi jälleen alas. Toisella kerralla onnistui; minä irroitin nopeasti pienen paperilapun ja heitin nuolen alas.”
”Hän kirjoitti: Minä tahdon tehdä kaikki, mitä voin. Enoni on auttava minua. Te voitte luottaa häneen, kun myös veljeni Pauliin, joka kaikki tietää ja on ylpeä tästä salaisuudesta. Olkaa kärsivällinen, neljässätoista päivässä voi kaikki olla kunnossa!
”Tämän lipun painoin huulilleni, luin sen varmaan sata kertaa ja säilytin sitä kuten parasta aarrettani. Seuraavat neljätoista päivää tahdon lyhyesti sivuuttaa. Vihdoin oli hetki tullut, jolloin paon piti tapahtua; aika oli määrätty puoli päiväksi. Onni suosi minua joka suhteessa. Aamupäivällä nousi ankara ukonilma, horisontilta kohosi mustanharmaa pilvi, salamat leimuivat ristiin rastiin ja ukkonen jyrisi yhä ankarammin. Muutamia minuuttia kahdentoista jälkeen seisoi kallion reunalla odotellen seuraavaa jyrinää, joka peittäisi hyppäyksen aikaansaaman melun. Silloin välähti kirkas salama: Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi ja seitsemän... minä laskin tahtomattani, ja silloin jyrisi mahtavasti pilvissä. Jumalan nimessä! sanoin ja hyppäsin. Mitenkä pääsin alas, sitä en vieläkään tiedä. Korvissani suhisi ja paukkui, oksat löivät minua kasvoihin ja ennen pitkää olin maassa. Minä kiirehdin lehtokäytäviä myöden, jotka suojelivat minua toisten katseilta, ulos käytävää kohti. Kuinka usein olinkaan tehnyt tämän matkan ajatuksissani! Tuolla avonaisen puutarhaportin luona pensastojen takana seisoi nuori olento. Hän se oli. Äärettömästi kiitollisena, ojensin hänelle molemmat käteni, ja kun eivät sanat voineet tulkita tunteitamme, niin suutelimme toisiamme. Mutta hän työnsi minut heti luotaan: ”Nopeasti, nopeasti,” huusi hän, ”onnea matkalle!” Mikä ihme! Muutamassa silmänräpäyksessä yhdistetyt. Mutta minun täytyi eteenpäin. Kadulla näin Paulin, jota seurasin vähän kauvempaa. Hän vei minut lähellä olevaan pieneen metsikköön jossa kuski piteli kahta kaunista hevosta. Eräs vanhanpuolinen mies, joka siinä seisoi, työnsi minut sisään ja sanoi: ”Lippaassa on uusi puku ja mitä muuta te tarvitsette, sisältä löydätte myös rahaa ja paperit. Jumala kanssanne!”
”Minä tahdoin häntä kiittää, mutta hevoset lähtivät liikkeelle, ja eteenpäin mentiin myrskyssä ja sateessa niin paljon kun hevoset jaksoivat juosta. Pienempien seikkailujen jälkeen saavuin onnellisesti rajan yli ja olin vapaa. Vapaa, mutta kuitenkin vankina, sillä suuteloa puutarha portin luona en koskaan elämässäni unohtanut.”
Rouva Lindon, joka jo hetken oli askaroinut lähistöllä olevan vihannespenkin luona, tuli nyt lähemmäksi ja kysyi: ”No, mitä pitkää historiaa sinä nyt taas kerrot?”
”Se oli kertomus kuuluisasta suutelosta puutarhaportin luona!” vastasi Herra Lindon.
”Ah sinä!” sanoi Rouva Lindon, ”sellaista se on, kun rupeaa tekemisiin rikoksellisten kanssa.”
Minä äkkiä huomasin valon, joka loisti heidän silmistään, heidän katsellessaan toinen toisiaan.
”Vanhus”, huusi tohtori, ”muistatko, että nyt on neljäkymmentä vuotta tuosta suutelosta. Juokaamme malja sen muistoksi!”
Me nousimme seisomaan, ja lasit kilisivät vastattain. Silloin suutelivat molemmat vanhukset toisiaan ja ikäänkuin ikuisen nuoruuden heijastus kirkasti heidän kasvojaan.
- ↑ Kuuluisa runoilija, joka on kirjotellut paljon alasaksan murteella.