Laureatus

Laureatus Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna

I. Laureatus obstinatus.

Laureatus muiden lailla

syntyi, potki, huus ja pestiin,

juur’ kun joulujauhot lestiin

illan suussa Suomen mailla.

Nukkui nuhtehia vailla,

kasvoi, karttui kaunihiksi,

talon pikku tyranniksi

kuin on tapa kuninkailla.

Lapsest’ asti vaiva hällä

tuot’ ol’ eroitusta nähdä,

mitä voi ja tahtoo tehdä,

mitä täytyy täytymällä.

Piti päänsä, päällä tällä

lakeja hän laati, antoi,

uppiniskan nimen kantoi,

varhaisvanhan myöhemmällä.

Piennä piiskan koulut suori,

potki vastaan varsan lailla,

kärsi valitusta vailla –

haavat arpeen, päälle kuori!

Nuorten kesken vanha; nuori,

vallan nuori vanhain luona,

etsi kultaa, missä kuona,

kuonaa, missä kultavuori.

Pari ystävää ja hyvää,

maailma muu vastassansa,

näin hän nautti nuoruuttansa,

etsi elämältä jyvää.

Vapahasti merta syvää

seilas nuoren miehen mielet;

vaan jo kutsui toiset kielet

virren töille viehättyvää.

Oppimatta opin teitä

lauloi Laureatus nuori,

torpan tyttö soiton suori,

koski kuohui säveleitä.

Matkineeks ei tullut heitä

maun ruhtinaita maassa,

lauloi vain kuin rastas haassa

oman syömen sytykkeitä.

Kohta niitä lauleskeli

joka piika, renki siellä,

taikka missä maalla, tiellä

vinkui viulu, käsipeli.

Niissä ilo hurja eli,

kieli ruotsin, suomen mieli,

nuotti niinkuin koski nieli,

sanat riemuin remahteli.

Veren nuoren aallot kuumat,

onnen ahjo, lemmen liesi!

Ollut siin’ ei höylän miesi,

joka mittaa vaaksat, tuumat.

Oli hengen nuoren huumat,

tulet, onnet, innostukset,

joille aukee sydän-ukset –

harvoin kirjapainon ruumat.

Siinä tuntui haju tallin,

hollin, reen ja renkutuksen,

tahti väärä tavauksen,

jot’ ei opin herrat salli:

käskis käydä joka jallin

runovuoren ruusuteitä,

kuka sitten kuulis meitä?

korko, laajuus mullin mallin!

Laureatus laulajana

tutkittihin, tuomittihin,

suomustettiin, suomittihin,

kynittiin kuin kylmä kana.

Veri nuori vellovana

tuosta paisui, tuosta nousi,

suuret myrkkykuplat sousi,

missä muinen onnen vana.

Mielestään ei mennyt, miksi

tahtomansa pyhin, parhain,

pahimmaksi kääntyi varhain,

hälle ikihäpeiksi.

Veret muuttui mustemmiksi,

sappi suomalainen suuttui,

hauki nuotan päähän puuttui,

häkkiin lintu lieto siksi.

Nyt ol’ aika hirnujaamme

viedä hyödyn vempeleihin.

Kovasti se koskee meihin,

että satuloida saamme

näin me parhaat nuoret maamme,

mutta vitsa väännettävä

nuorna on ja käännettävä

iloks armaan isäinmaamme.

Pesi kätensä Pilatus,

kansa huusi: ristinpuuhun!

Mutta vielä surman suuhun

tahtonut ei Laureatus.

Juur’ tää julkeuden status

hälle pilkkanimen antoi,

jota sitten kauan kantoi

Laureatus obstinatus.

Nöyryyden ei valju valta

seissut hänen kehdollansa:

runon orhi vaahdossansa

vaatii voimaa ratsahalta.

Epäs ruoskan maailmalta,

elämältä emon piiskan,

nosti ylvään, korskan niskan

korkealle ristin alta.

Veri kuohui kulkevainen

ja hän löysi ystäviä,

neroja niin säihkyviä,

ettei arvaa aikalainen.

Ryypyn vaati aamiainen,

ja hän kasti kaulaa, suuta,

eikä tunnustanut muuta

holhojaa kuin Herran vainen

Eikä niitä perinnöitä

ollut ole holhotilla

tämän taivaan tanhuvilla!

Käyty siin’ ei käräjöitä,

käytetty ei konnantöitä:

tuuli antoi, pilvi satoi,

taivas lapsellensa latoi

kukkasia, kuuhut-öitä.

Laureatus lauloi, lempi,

riipi onnen omenoita,

puri hampain nuorin noita

nähdäkseen, mi mieluisempi.

Yhden hylkäs, toisen hempi,

söi ja joi kuin turkkilainen,

eli niinkuin elää vainen

poika nuori, kaunis, kempi.

Suonet suihki, sydän eli,

joka kukka kutsui, kiehtoi,

epätoivo alla liehtoi,

viha päällä punoitteli.

Joka veitikka ol’ veli,

joka viisas vihamiesi,

ja hän taisi ja hän tiesi,

missä kulki miehen keli.

Kaunis oli hän kuin voima;

ja jos oisi neitten kieli

virkkanut, min kätki mieli,

sana ollut ei ois soima.

Valko-otsa, varsi roima; –

näin hän kylän kassapäitä

monta otti ennen häitä,

ehtimättä kirkon hoiman.

Tuhlas niinkuin lapsi linnan

säästöt isäin ankarien,

säästöt voiman, säästöt hien,

monen sukupolven hinnan:

tahdon voimat, tarmot rinnan

sai hän sotataatoiltansa,

mutta äitimuoriltansa

talonpojan potran pinnan.

Emo rukka paljon yksin

itki pojan elämätä,

toivoi kera vaimon tätä

viihtymähän vieretyksin.

Vaan hän vastas syleilyksin,

pojan suukkoin polttavaisin,

eikä saatu miehin, naisin

tätä pyytä pyydetyksi.

Opinjooni, joll’ on valta,

kiros hänet kokonansa,

huhu piti huutoansa,

maine kulki maankin alta.

Kivet sinkui kaikialta,

pilkka yksi toisen siitti;

näin nyt Laureatus niitti

ensi laihot maailmalta.

II. Siipeen ammuttu.

Sen, ken syntyi laulajaksi,

polttakaamme, paistakaamme,

alas kotka ampukaamme

tallin oven vartiaksi!

Kiveä jos jauhaa kaksi,

vaikka tyhjää, siit’ ei haaraa,

mutta runo tuottaa vaaraa,

jos se rupee mahtavaksi.

Hymyilkäämme häntä houkkaa,

joka käy kuin kruunupäinen,

vaikk’ on keppikerjäläinen,

sieltä täältä sirun noukkaa.

Vaan jos houkka käy ja loukkaa

kuntoamme, kunniaamme,

hänet suitsin suistakaamme

silloin käymään tietä soukkaa.

Laureatus, lauluhuuli,

tunsi melkein tärkeäksi

itsensä ja ylpeäksi.

Ja hän hymyi vaan ja luuli,

että koko myrskytuuli

vaan oi’ ohimenevätä,

ettei sitä onni jätä,

ken sen laulut kerran kuuli.

Viel’ ei voinut ymmärtää hän,

että perintönsä suuri

lopussa jo oisi juuri;

tuota saanut ei hän päähän,

että näin nyt myrskysäähän

hänet jättäis holhojansa:

vielä elo korkojansa

kasvaa, ja ne hälle jäähän!

Vartoi, toivoi. Tyhmyys siittää,

kantaa kateuden loka

vastuksien pirun, joka

haukkuu kovaa, hiljaa kiittää,

rintaan kiviriipan liittää,

vastaa kuuman haajealla,

sankartöistä vait on vallan,

veren hyytää, riemun riittää.

Ja se painoi leukaan asti

lauluniekan suohon tuohon,

vaali joka rikkaruohon

sydämessä varuisasti;

lietsoi tulta uutterasti,

joka miehen mieltä pouti,

aron aavikosta nouti

juoman, jolla suuta kasti.

Siinä joi hän yhtä toista:

sairaan jalopeuran pelon,

erämaiden öisten elon,

huolet hullun-kammioista.

Kului kulta unelmoista,

haihtui tuoksu haavehilta,

päivä painui, joutui ilta,

nousi sumut notkosoista.

Halkes nuoruutensa haaksi,

jolla retkelleen hän lähti,

uneksijan onnen tähti

vaipui valtamerten taaksi.

Veri sakoi samakkaaksi,

laulu maata myöten hiipi:

poikki oli kotkan siipi,

lehto kaattu kaskimaaksi.

Joka hymyssä hän näki,

joka sanass’ salanuolen,

katsoi aina kahdenpuolen,

pelkäs yötä päivälläki.

Yöllä heräs Hiiden väki,

nosti otsaan kylmän hien,

voitti piru vastuksien,

haukaks sai jo kevätkäki.

Nyt jo piru nauraa tohti,

näytti aatteet akanoiksi,

kirnus hengen voitot voiksi,

kauas kannelniekan johti

korven onkaloita kohti,

erämaihin erakkuuden;

yksin kanssa ikuisuuden

näin hän istui, näin hän pohti.

Saapui aatteet kaikenlaiset

suuren yksinäisen luoksi,

tuli luode, tuli vuoksi,

matoi kangastukset maiset.

Joskus pilvet purppuraiset

aron iltaan ilon heitti,

vaan ne kaikki jälleen peitti

samum-tuulet tuiskivaiset.

Mut ei aina murretulla

ylvään yksinäisen mieltä,

jok’ ei kaipaa ilon kieltä,

jot’ ei kiehdo kiilto kullan.

Laureatus, lapsi mullan,

katkeruutta keitti, kantoi,

kunnes kaikki heitti, antoi

päivän mennä, toisen tulla.

Ja ne saapui maita soita,

päivät pitkät, päivät harmaat.

Piili laulun keijut armaat,

jotka ennen karkeloita

piti illoin ihanoita,

väikkyviä, välkkyviä.

Mieli punoi säikehiä

punaisia, kamaloita.

Yöt ja päivät yhtä hamaa

aatos kiersi, aatos kulki,

yhteen huulet kuumat sulki,

saattoi kielen sammaltamaan.

Lyöty, lannistettu lamaan,

varmaan hulluks oisi luultu,

ellei lapsest’ asti kuultu

hänestä ois melkein samaa.

Fatalismi, köyhän silta,

aina parhain oppi orjan,

teki itsepäästä norjan,

taittoi niskat niskurilta.

Kulki niinkuin kesä-ilta

yli mielen uhman pahan;

ja hän oppi poimimahan

kukkasia kaljamilta.

Ja hän taipui taakan alle,

tyytyi niinkuin tyytyy rukka;

nöyrtymyksen kalvas kukka

kasvoi korven kulkijalle.

Ja hän nousi kukkulalle,

näki tyhjäks elontyönsä,

laski sauvan, päästi vyönsä

sekä kuoli maailmalle.

Hän, mi kärsinyt ei iestä,

astui valjahisin hyödyn;

karvas oli kalkki lyödyn,

vaan se juuri koetti miestä.

Mittas reunat mieron tiestä,

kulki teitä köyhän, kurjan;

näin voi piiska elon nurjan

kaurihista kilin piestä.

Ja se suuri fatalisti

oli mielestään jo kili:

tunto pesty, tehty tili

elon kanssa kaunihisti.

Ja hän huokas, kädet risti

maailman tään tähden huonon,

vihdoin kauriin vuoriluonnon

kirkon pihattoihin pisti.

Laureatus muiden lailla

vangiks otti järjen oman,

järjen aina rauhattoman,

järjen vastausta vailla.

Asui mailla autuailla,

tuli verraks tuhansien,

kiros riemun, siunas hien,

sai jo majan armon mailla.

Saapui aika sovituksen,

aika lapsuus-onnen lauhan,

aika anteeks-pyynnön, rauhan,

äidin helmaan palauksen;

ja hän aukas kodin uksen,

katsonut ei enää taaksi,

ettei uppois Herran haaksi

jälleen uneen kauhistuksen.

Katsoi ylle, katsoi alle,

ja hän tunsi uudet tuoksut,

kuuli uutten vetten juoksut,

palas voima voipuvalle.

Kruunu viittoo voittajalle!

Paasto paha lihas luuksi!

Taivu sielu tarvispuuksi,

taivu taivaan jumalalle!

Hän, se Mestari, mi muovaa

maailman ja ihmismielet,

virittää voi harpun kielet

soimaan virttä uutta, luovaa;

kohta sanan voimin huovaa

Herran haaksi Herran teitä:

ei Hän kiellä, ei Hän peitä

armoansa anteeks suovaa.

Herran sana virvoittaapi

niinkuin virta, vesilähde,

Herra nostaa huomentähden

poveen sen, ken rakastaapi.

Elo selvityksen saapi,

kaikki kirkastuu ja koittaa;

Laureatus voittaa, voittaa,

laaksot, vuoret valkeaapi.

III. Pyhä Antonius.

Pensaat puron vieremälle

hiipii hiljaiset ja taajat,

hiljaa puiden latvat laajat

hymyy laineen leikkinalle.

Vieremälle vihreälle

tyttö käy ja kuroittaapi,

ja sen rinta riksuttaapi

ja se ei lie hyvä hälle.

Laureatus, laulurukka,

seisoo, miettii tytön luona;

varoa ei tiedä vuona,

mutta murheinen on hukka.

Vihryt, kaunis nurmen nukka

tuossa kutsuu, viittoo luokse,

ruoho kuiskaa: »Joudu, juokse,

viini vartoo, taita kukka!»

Sanat tuhmat eivät leikkaa

ääntä sydänkielen herkän,

iltarusko kuusenkerkän

yli heittää kuperkeikkaa,

yksin tuuli käy ja teikkaa

heinäin huojuvitten päällä;

kuule ei kuin kivet täällä,

jotk’ ei kerro joka seikkaa.

Laureatus aatteissansa

kauan, kauan tuumii tälleen.

vanha metsämieskö jälleen

täällä panee paulojansa?

Hyi, barbaari himoissansa!

Pulmu pälvellään on pyhä.

Vaan hän tuumii, tuumii yhä,

eikä laukee pulmun ansa.

Immen posket pyörehinä

puolikypsät punertavat,

silmät suuret aukeavat

katsomahan kysyvinä:

»Nääthän, että annan minä!

Laureatus, miks et ota?

Ota taikka syttyy sota,

paha, paha poika sinä!»

Ja nyt immen silmä tulta

iskee nuoren immen vihan:

»Eessämme on Eden ihan,

etkö näe, kuule, kulta!

Suotko nenän eestäs sulta

kissalle sa maidon, rukka?

Taita kukka, taita kukka,

taikka loppuu maltti multa.»

Laureatus aprikoipi.

Kas, kuin silmä kaunis kiehtoo,

veret liekkilöihin liehtoo,

leikkilöihin somiin soipi!

Vaan hän käden nähdä voipi,

joka viittaa kärsittyihin,

ja hän turvaa hymyilyihin,

epää vaan ja eperoipi.

Loppui immen rauha silloin.

Nyt jos milloinkaan ol’ aika

hänen nähdä elon taika;

nyt ol’ aika, nyt jos milloin

painaa vienoks pajunvilloin

korven miehen kova mieli,

nyt, kun kerran kertoi kieli,

mitä sydän sykki illoin.

»Ihanasti taivaan teitä

saarnaat sanoissa ja töissä,

mutta etkö ikävöi sä

koskaan syömen säveleitä?

Minut polje, minut heitä,

mutta mua siedä, siedä!

Mikä mull’ on, min’ en tiedä,

peitä suu jo multa, peitä!»

Ja hän posken purppuraisen

kätkee käsivarrellansa,

rohkeutt’ on rinnassansa,

vaikk’ on katse karitsaisen.

Laureatus näkee naisen,

huomaa sulon hienon, hennon,

ja hän tuntee verten lennon,

kuulee kutsun hurmaavaisen.

Vaan hän vait on ainoastaan.

Vaikka on kuin maasta, puista

ilkkuis tuhansista suista

lasta, joka omenastaan

huoli ei, vaan huitoo vastaan.

Ja hän tietää loukkaavansa

tyttöä, mi itkun kanssa

hiljaa sotii onnelastaan.

Silloin, silloin anovalle

apu joutuu, kieli kankee

vapaa on, ja sanat lankee

niinkuin kaste kanervalle.

Tähdet syttyy taivahalle,

Herra antaa armon soihdut,

kääntää parhaaks Pahan loidut.

Kiitos Hälle, korkealle!

»Anna pieni, Anna hyvä,

en ma ole niinkuin luulet,

mua viskoo vinhat tuulet,

mua ahmaa aalto syvä.

Synti, syömeen sisältyvä,

usein mustaa mielen multa.

Sielussani, Anna kulta,

seulo nisu, seulo jyvä!

Hyviks, ihanoiksi aivan

uskot maailman ja minun,

vaan on unta uskos sinun.

Jos ma sainkin lahjat taivaan,

sain ma myöskin lahjat vaivan,

himot huonot, himot suuret ...

syvällä on synnin juuret,

vaikka kuinka kaivan, kaivan.

Vaikka orjantappuroita

kyllin elontiellä niitin,

kyllin niitin, kyllin siitin,

viel’ en aistejani voita,

viel’ en hengen hekkumoita

suistaa voi ma synnintyöstä.

Juuri äsken olin syöstä...

Anna, auttaa mua koita!

Älä luule, että soimaan

itseäni iloks vainen,

mutta pienin kipunainen

sydämessäin tulen voimaan

syttää voi ja autioimaan.

Siell’ on paljon sytykettä!

Anna suothan, suothan, että

pääsen Jesuksen ma hoimaan!»

Anna vartoo vaan ja uottaa,

mitä puhuu miesi pyhä.

Ymmärtää hän ei voi yhä,

miksi lempi synnin tuottaa:

vaan hän luottaa vaan ja luottaa

ja hän ymmärtää, ett’ yksin

hän saa käydä käsityksin,

hän saa Herran miestä juottaa.

Anna lankee polvillensa,

tarttuu käsiin voideltuihin,

yhtyy yljän rukoiluihin

tykö taaton taivaisensa.

Ja hän häilyy hiljaksensa

ja on valkea kuin vainaa,

kun tää suvaitseepi painaa

suukon hänen otsallensa.

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.