Laulun synty (Tamminen)
Laulun synty. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén |
- Jo ijäisyyden henkäys sai nousemaan
- vihannat lehdot alta valtamerten pinnan,
- ruusuiset hetket riemuin tanssiin ääriin maan
- jo riensi päivän kultavaunuin kanssa rinnan.
- Niin laski käsi enkelin
- upean linnun: sen suu täynnä taivaallista
- metosta taivaan ruususista.
- Se lensi maihin Eedenin,
- itsensä piiloon palmuun sulki.
- Kun rusko päivän kuudennen
- himmensi tähtiseppelen,
- niin lauluin taivaisin se tunteensa toi julki.
- Tuon Eeva kuuli unissaan
- ja heräs viehättyin. Kun loppui laulu soma,
- hän kuunteli sit’ yhä vaan,
- kohotti vihdoin ääntä omaa,
- lempensä lauloi armahalleen;
- yhdessä heiltä taas soi kiitos Jumalalleen.
- Ja paratiisin linnun – niin
- tuon vieraan nimi vielä yhä –
- se laulu saattoi hurmoksiin:
- siin’ on sen oma sointu pyhä,
- jonk’ ihmissydän sai selvempiin säveliin. –
- Ei laula enää koskaan lintu tuo,
- vaan tyytyy, että ihmislapsi sai sen
- suloisen lahjan taivahaisen,
- mi taivaan kuoriin hälle sijan suo.
- Jalaton on se; vaan kun siivillä se kiitää
- ja yhä taivahalle liitää,
- on hiljaisnakin kuva tuo
- laulusta, joka turhuudesta,
- maan huolista ja murehesta
- sielumme nauttimaan vie rauhaa Luojan luo.
Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.