Laulun heimo.
(Lausuttu Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa Kesäkuun 15 p. 1899.)
Kirjoittanut Irene Mendelin


Mi aatos Luojalla ollut lie
Kun tänne Hän kansamme johti?
Kun poikki mannerten aukes tie
Tulevaisia vaiheita kohti?
Kun kolkkaan pohjolan ohjas sen
Laidalle lumien ainaisten?
Ne huojui korkeina kokkapuut
Ikisalojen suojassa silloin,
Ne välkkyi viehtaen salmein suut
Kun aleni aurinko illoin,
Ja laaksot lauloi ja lehdot soi
Ja vaarat vartoi ja unelmoi.
Ne vartoi pilvien kulkijaa,
Ne odotti heimoa laulun,
Mi voisi kinokset kukittaa,
Ja viljelis soiluvan aulun,
Ja luonnon soittoa kuunnellen
Myös lempiluottehet kuulis sen.
Ja silloin, silloin sa tulitki,
Sa kansani kumma ja kallis;
Ja kannel sun oli ilosi
Ja taikasi tenho sun vallis.
Sa tunsit taivaan ja tunsit maan,
Sulle haastoi urpukin oksaltaan.
Sun täällä kylvösi kaunis nous.
Ja täällä sun savusi sauna,
Ja täällä ruuhesi riemuin sous –
Oli kaukana kateus, kauna.
Ja kumma kantelos helkkyin soi,
Se sur’ ja itki ja ilakoi.
Se soitti lempeä lehtojen
Ja salojen suurta rauhaa,
Se huokui kastetta kyynelten
Ja aaltojen tenhoa lauhaa.
Niin syvä siitä soi kaipaus
Ja mielen murhe ja riemastus.
Se äidin lempeä kertoili,
Mi pyhää on, taivaista juurta,
Ja sammon synnyn ja ryöstönki
Ja valon taistoa suurta.
Laidalla lumien ikuisten
Se viittoi suurenen suvehen.
***
Mut vuosisatojen peitossa
Ja pitkäin talvien takana
Se nukkui se suuri suvi.
Sotaratsut peltoja tallasi,
Ja miekat, tapparat välkähti –
Ja kannel se vaientuvi.
Voi aikaa tuskain ja murheiden,
Voi aikaa näljän ja hurmehen
Kun kansoa vaani kalma.
Kun milloin lännestä länkä nous
Ja milloin idästä surma sous, –
Maan varjosi tuonen talma.
Se kulki kuoleman niittomies,
Ja mustaks kylmeni lämmin lies,
Sotahaudat suurina aukes.
Ja parvet miesten ja sulhojen
Ne sortui kuolohon urhojen, –
Maan valtavoima se raukes.
Jäi työhön vaimot ja vanhat vaan,
Mut mahti jouda ei rakoon maan,
Se puhkes uutena ilmi.
Se piili povessa kansan sen,
Mi leikki haudoilla isien
Ja lasna maatansa silmi.
Oi kansa pilvien kulkija,
Sun täytyi suuria tuntea
Kun aikoja kestit näitä!
Ken leipähuolissa mataa vaan,
Se sortuu, sortuu kuin mato maan,
Ei kestä se myrskysäitä!
***
Siellä, missä korven hiljaisuus
Luonnon suurta mahtivirttä säistää,
Siell’ on salon tyyni rauhaisuus,
Jot’ on pakko vihan, vainon väistää.
Sydänvesillä soiluvilla
Vain rauhan ruuhi se sous,
Ja vaarojen kaltahilla
Koti suojaan kuusien nous.
Ja siellä, siellä Suomen soitto säilyi,
Kun vainon aallot kaikkialla väilyi.
Taittoi siellä toivon terhoja,
Poimi siellä unten ulpukoita.
Niissä, niiss’ on taian tenhoa
Lemmenluottehia ihanoita.
Niiss’ on voima ja valonvalta,
Mi kirkkahaks yönkin saa,
Mi talven ja tuiskun alta
Kesäkukkia nostattaa.
Kun yli maan ne kerran välkkyin vuoltaa
Niin niiden helke surun saihot suoltaa!
***
Oi maani, jälkehen myrskyjen
Jo koitti lempeä laimi.
Ja surun alta ja murheiden
Sun kohos onnesi taimi,
Ja takaa hohtavan rusohäivän
Nous salo säihkyvä nuoren päivän.
Sun vanhat virtesi helkkyin soi
Yl’ Suomen suuren ja laajan,
Ne syömmet sytti ja toivon toi
Ne kansan keskelle taajan.
Sen valontyöllä on syvät juuret:
On Väinön virret nuo soivat, suuret.
Ja kansan valtasi innostus:
Suo Herra siunaus myötä!
Nyt viittaa valo ja valistus –
Niin kauan kesti jo yötä!
Ja seuraten parhaita poikiansa
Käy mielin lämpimin työhön kansa.
Se perkaa soita ja korpia
Ikilunten laidalta aikain.
Saa säilä säihkyvä ruostua –
On työssä välkkyvä valkain.
Ja hengen herkeät hetteet herää,
Ja valon kukka se tekee terää.
Ja »Maamme«, »Maamme« se tenhoin soi,
Se työhön kutsuvi jaloon,
Korkeinta maassa se kunnioi,
Se kansan vihkivi valoon.
Sun valon kansaksi Luoja sääsi,
Oi nosta, kansani, nosta pääsi! –
Taas murheen pilvi luo varjoaan,
Taas vainon aallot ne väilyy,
Mut totuus perivi aina maan
Ja valon kansa se säilyy.
Niin, totuus meidän on voima, määrä,
Sen tieltä väistyä täytyy väärä.
Jos emme työtämme petä vaan,
Niin meill’ on taivainen voima,
Ei vie meilt’ onnea vallat maan,
Ei salaa hiipivä soima,
Isäimme taisto ei mene hukkaan,
Vaan hengen suvena käy se kukkaan.
Oi katso, kansani, maasi tää,
Se loistaa laidalla lunten,
Se kiehtoin, loihtien kimmeltää
Kuin saari siintävä unten.
Sen sulle kukkia Luoja salli,
Sa sitä suojaa kuin vankka valli!


Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.