Laulu pöyhkeästä kukosta

Laulu pöyhkeästä kukosta Kirjoittanut Väinö Siikaniemi

– Minä olen tämän kylän lukko!

kiekasi tunkiolla ylpeä kukko.

– Sano, pappa, vielä nuo sanat!

kotkotti kunniantunnossa kanat!

– Sanon, että toisehen kylähän asti

ääneni kuuluu, ja kirkkahasti.

– Jo tok, no tok, kaakatti parvi,

sulla on valitun paimenen sarvi.

– Sanon vain, tulkohon ukko kuin ukko,

minä olen sittenkin taitavin kukko,

nyt minä teille kiekasen ikään,

mua ei voita kurkku niin mikään.

– Kukapa nyt voittaisi meidän pappaa

äänellänsä hän hyttyset tappaa!

– Harjankin kaataa ma kiekuen taidan,

malttakaa, nousen ma seipäälle aidan!

– Sulle on annettu kirkkahin ääni,

tietäähän sen koko tienoo ja lääni.

– Tein minä tässä laulunkin nätin,

uottakaa, laulan sen harjalta lätin!

– Pappa on sentäänkin meidän pappa,

kurkkusi aukaise, kajautappa!

– Liian oon vielä ma matalalla tässä,

minä olen nimittäin kukkojen ässä,

Taivahan lakeen asti ma kiipeen,

niin olen saanut ma sisua siipeen.

Pietarin korvahan silloin ma laulan,

kosk’ olen saanut näin kirkkahan kaulan.

– Meidän papalla on helttaa ja harjaa,

voimansa tuntee hän, muitakin – parjaa,

kaakatti innossa kanojen karja,

– hänelle on matala lättimme harja.

Kimposi kukko jo kirkon harjaan,

pyrkiä tahtoen enkelisarjaan.

Siihenpä jäikin iäksi ukko

pyrstönsä juureen pantiin jo lukko.

Käyköhöt idästä, lännestä tuulet,

nirskuvan, narskuvan aina sen kuulet.

Lähde: Lausuntarunoja nuorelle väelle: lausuntaohjeita ja 250 lausuttavaa runoa. 1958. Neljäs painos. Toimittaneet Eero Salola ja Eino Keskinen. Somistanut G. Paaer. Osakeyhtiö Valistus, Helsinki.