Laulu Lyaeukselle
| Laulu Lyaeukselle Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen |
1.
muokkaa- Talven jo kylmät malmiset kellot
- yllä mun puistoni tumman kumahtaa,
- onnemme armaat kuutamopolut kuuraan saa,
- jäykin sinervin rinnoin makaa jo kukkapellot.
- Talven jo valkean jääkukkasadon
- alla sun ruusujas, Lyaeus, hyydyttää,
- vihainen viima mielis ne pensaasta lennättää,
- säälittä heittää saaliiksi myöhän sairaan madon.
- Varjona hiivin onnemme teille,
- kuin omatunto käy rikospaikalleen –
- Muistot ne siltoja silaa, myrtin ohenneen,
- laihan laakerin lehtiä lentää penkereille.
- Keritty puisto, kuink’ olit sorja
- hohteessa Lunan ja nuoren Lyaeuksen!
- Kuutamohohteessa unten tuoreitten tarhojen
- laulajan lempi, herjattu lempi, kuink’ olit korja!
2.
muokkaa- Luhistuu tilat todellisuuden,
- jumalten lemmikit astuvat unia päin:
- kaiken, min elossa kauneinta, totta, kantavaa näin,
- vain unet uneksijain ne antoi sen ihanuuden!
- Haaveemme kukkaa, laulumme lasta
- vaalin, kun tyly talvi ohitse käy,
- sen poviliinoin peitän, ei hyyn hyhmäsilmään näy
- kuopusta kummaa, hyvän-ja-pahamme vaihdokasta.
- Emmehän, Lyaeus, hennone antaa
- salaamme armoille maailman irvokkaan?
- Lunastus lapsesta koituu, seppeleen kukasta saan –
- Lauluni kerta ne olalla, kulmilla riemuiten kantaa!
Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.