Laulu Lyaeukselle

Laulu Lyaeukselle Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

1.

Talven jo kylmät malmiset kellot

yllä mun puistoni tumman kumahtaa,

onnemme armaat kuutamopolut kuuraan saa,

jäykin sinervin rinnoin makaa jo kukkapellot.

Talven jo valkean jääkukkasadon

alla sun ruusujas, Lyaeus, hyydyttää,

vihainen viima mielis ne pensaasta lennättää,

säälittä heittää saaliiksi myöhän sairaan madon.

Varjona hiivin onnemme teille,

kuin omatunto käy rikospaikalleen –

Muistot ne siltoja silaa, myrtin ohenneen,

laihan laakerin lehtiä lentää penkereille.

Keritty puisto, kuink’ olit sorja

hohteessa Lunan ja nuoren Lyaeuksen!

Kuutamohohteessa unten tuoreitten tarhojen

laulajan lempi, herjattu lempi, kuink’ olit korja!

2.

Luhistuu tilat todellisuuden,

jumalten lemmikit astuvat unia päin:

kaiken, min elossa kauneinta, totta, kantavaa näin,

vain unet uneksijain ne antoi sen ihanuuden!

Haaveemme kukkaa, laulumme lasta

vaalin, kun tyly talvi ohitse käy,

sen poviliinoin peitän, ei hyyn hyhmäsilmään näy

kuopusta kummaa, hyvän-ja-pahamme vaihdokasta.

Emmehän, Lyaeus, hennone antaa

salaamme armoille maailman irvokkaan?

Lunastus lapsesta koituu, seppeleen kukasta saan –

Lauluni kerta ne olalla, kulmilla riemuiten kantaa!

Lähde: Pennanen, Ain’Elisabet 1943: Huomensynty: runoja. WSOY, Porvoo.