Laulu liinakosta.

Kirjoittanut Immi Hellén


Näitkö sä Liinukan varsana muinen?
Se oli sievä ja pikkuruinen,
kirmasi vallaton myöhään ja varhain
ja lasten ystävä oli se parhain.
Sitten se kasvoi ja kengitettiin,
se aisoihin, länkihin valjastettiin,
ja se oli nöyrä ja oppivainen
ja isännän äänelle kuuliainen.
Se kuormia kuljetti ilonansa,
ei säästänyt Liinukka voimiansa.
Se raatoi pellolla, kaskesmailla
ja useimmin hyväilysanaa vailla.
Se palveli kauvan ja uskollisesti
ja monta se kovaa kärsien kesti.
Söi tyynenä pilttuussa silppuansa,
ei lausunut toisille puutteistansa.
Ja lauhkea oli se aina kuin lammas.
Vaan sattuipa siihenkin aikojen hammas,
jo muuttuvi käynti sen kankeammaksi
ja pää ynnä harjakin harmaammaksi.
Ja isäntä katsovi vanhaan hepoon:
»Ois aika jo ehkä sun päästä lepoon».
Vaan kiusaaja kuiskaa: »Vielä se jaksaa,
ja markkinoilla se satoja maksaa».
Niin vei hän Liinukan markkinoille,
sitä kauppasi huijarimiehille noille.
Sitä moittivat vanhaks ja kankeaksi,
vaan lähtipä lopulta sataa kaksi.
Nyt vavisten huijarin ruoskan alla
se lähtee juoksuun ponnistamalla,
vaan kääntää kerran harmaan päänsä
ja katsoo entistä isäntäänsä.
Se katse oli niin kummallainen:
»Tään palkan ansaitsinko ma vainen?»
Ja siin’ oli syytöstä katkerata
ja myöskin kaihoa kalvavata.
Kotimatkalla istuu isäntä reessään
ja Liinukan katse on hänellä eessään.
Se tuntoa polttaa ja samalla jäätää,
vaan ei hän voi sitä mielestä häätää.
Hän saapuvi kotiin, hän töissään kulkee –
nyt kai se jo Liinukka silmänsä sulkee.
Ei, ei ne on auki – kaks miekanterää!
Ja tunto sen tunnottoman nyt herää.
Hän yönsä synkeät vuoteessa valvoi,
ja yhä se syyttävä katse kalvoi.
Hän itkien haastavi Liinukalleen,
hän puhuu väärin kohtelemalleen:
»Ah, Liinukka, kussa nyt kulkee sun tiesi?
Oi, Liinukka, min’ olen onneton miesi.
Ma huijarin sataset takaisin annan,
sun kotihin tuon, sua käsillä kannan.»
Hän jättää talonsa, jättää maansa,
hän kulkee etsien Liinukkaansa.
Hän kulkee kysellen talosta taloon
ja rannalta rannalle, salosta saloon.
Ja yhä se syyttävä katse on myötä,
se seuraa päivää, se seuraa yötä.
Se katse vihloo kuin miekankärki –
ja viimein häneltä sammuu järki.
Näin, näin sitä ihmistä tunto lyöpi,
ken uskollisuuden rahasta myöpi.
Ja onneton on se ihminen aina,
jonka tuntoa syyttävä katse painaa.

1912.


Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.