Laulu »Amphionista»

Laulu »Amphionista» (Raumalaisille merikarhuille omistettu) Kirjoittanut Unto Koskela

Nyt juodaan, veikot, kunniaksi sen

kuin ennenkin on juotu jouluilloin monin.

Tää joulu kukaties on elon viimeinen,

ens vuonna ehkä kannell’ »Amphionin»

jo joku meist’ on paikallansa jälleen,

tai – taivas tietää – kaikki ollaan siellä – –

ja matkalle se lähtee pisimmälleen – se

reitti koko lailla outo on, en kiellä...

Mut huoli pois! Hei, pohjaan! Parkin sen

kun silloin irroitimme kotilaiturista,

niin maalla hulmahtivat huivit tyttösten –

ne muistuttivat lähtösuukkosista.

Ne suukkoset, ne sentään unohdimme,

kun Lillyn maljan joimme Köpenhaminassa,

tai viimeistään, kun Lontoon saavutimme

ja löimme tuolit rikki Billin kapakassa.

Sä, Kalle, varmaan muistat Cadizin

ja hiilenmustat silmät siron Juanitan?

Ja, Pettersson, sä muistat, miten kyynelin

sä Lissaboniin jätit donna Litan.

Ja muistattehan tuoksut jasmiinien!

Kun parkki hämärissä solui Napolista –

oi oi – ne muistot öitten huumaavien!

Me hourailimme olkapäistä valkoisista – –

Ja sitten – aurinkoisen Intian,

kun kevyt tuuli soitti rantaviidakossa,

ja illoin taivaanrannan tumman purppuran

ja kiiltomatosilmät ruohikossa.

Tai miten kultavöinä kimalsivat

heleät särkät lumipäisen vuoren alla,

ja oudot merilinnut leijailivat

kuin pienet poutapilvet hyvin korkealla.

Niin tuli jouluaatto meillekin.

Ja julma valtameri oli ympärillä.

Se joulu saapunut ei kera enkelin,

ei kuusta koristettu kynttelillä.

Ei – ympärillä vyöryt Tyynenmeren

ja taivas niinkuin merirosvon lippu musta.

Kuin jäinen ryöppy hyytänyt ois veren:

Ei totisesti ole mitään armahdusta!

Yöss’ aallot mylvien ja vaahdoten

syleili raakapuita ohi syöksyessään.

Ja vantit ujelsivat niinkuin ilkkuen,

kuin laukaukset räikkyi purjeet revetessään.

Me tuntikaudet turhaan ponnistimme.

Kun meitä auttaneet ei hartaat rukoukset,

niin kalpein huulin Luojan kirosimme,

päin taivasta me sinkosimme sadatukset.

Vain hurjempana meri raivoaa.

Jo mesaani ja fokka katkee rysähtäen,

ja oven läpi skanssiin vesi tulvahtaa,

ja öljylamput sammuu sähähtäen.

Me ylös ryntäämme kuin hourupäiset,

niin kalpeina kuin ikuisella tuomiolla.

Taas lyövät ylitsemme aaltojättiläiset –

ken jostain kiinni saa, voi onnellinen olla.

Vie aalto kuusi meistä mennessään.

Muut kaikki ovat mastontynkiin sidottuja.

Nyt – isomasto sinkoutuu pimeään!

Viis miestä yöhön! Kuolonparkaisuja!

Styyrmannin hullunnauru koleasti

soi korvissamme: – Ester, ensi vuonn’ on häämme!

Rysähtää kylkilankut kamalasti,

ja pimeys ja meri hyökyy yli päämme.

Muut kaikki tuona yönä hukkuvat,

me kolme vain – ties taivas, miten – pelastumme.

Nyt jäljellä on enää muistot kalpeat,

tuost’ yöstä vielä joskus uneksumme.

Mut tänään, veikot, pohjaan ryypätkäämme

me »Amphionin» maljat, kautta enkelien!

Vain hetki enää tätä elämäämme,

ja sitten – jälleen näämme kasvot kumppanien – –

Lähde: Koskela, Unto 1930: Purjeet sumussa: runoja. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.