Laulu- ja soittotaidosta Liperin ja Polvijärven pitäjissä

Laulu- ja soittotaidosta Liperin ja Polvijärven pitäjissä. Kirjoittanut Karl Adolf Hällström

Suomalaiset ovat enemmän kuin koskaan muut kansat rakastaneet ja harjoittaneet laulua ja soittoa. Sukupolvesta ja toiseen on meitä lumonnut ”laulukuningas” Väinämöinen ihanalla soitollansa, vieläpä jättänyt meille oman kantelonsakin jälelle,

”Soiton Suomelle sorean,

Laulut suuret lapsillensa”

ja kuitenkin – kuinka vaillinaisesti olemme hyväksemme käyttäneet kaikkea kaunista, jonka hän meille perinnöksemme jätti: kansallisen laulu- ja soittotaiteen alalla on liian vähän työskennelty ja melkeinpä luulisi todellakin toteutuvan tuon ennustuksen, jonka aikanaan Väinämöinen lausui:

”Annappas ajan kulua,

Päivän mennä, toisen tulla,

Taas minua tarvitahan

Uuen soiton suoriaksi”.

Hauska on siis että Savo-Karjalais Osakunta viime lukuvuotena päätti voimiensa mukaan koettaa valaista sitäkin puolta Suomen kansan elämässä, joka koskee sen laulu- ja soittotaitoa, semmoisena kuin se näyttäikse kansassa sekä entisinä että nykyisinä aikoina. Allekirjoittanut, joka tämän päätöksen johdosta on saanut Osakunnalta toimeksi kokoella ja muistiinpanna kotiseudussaan, s. o. pää-asiallisesti Liperin, mutta tilaisuutta myöten myös Polvijärven ja Juu’an pitäjissä, tavattavia kansansäveltöjä, on nyt tarjoavinansa jonkunlaisen kertomuksen menneenkesäisistä toimistansa, sekä muutamia näiden seutujen lauluja, soittoja ja soittokoneita koskevia katkonaisia havainnolta ja muistiinpanoja.

Parhainta tilaisuutta kansannuottien keräilemiseen tarjoavat epäilemättä, ainakin silloin kun täytyy katsoa rahakulunkiin, suuremmat kokouspaikat, semmoiset kuin häät, talkoot y. m., joissa syystä tai toisesta sattuu olemaan läsnä paljon kansaa ja joissa ilo ja laulu uskollisesti toisiansa seuraavat. Sentähden koetinkin näitä tilaisuuksia hyväkseni käyttää, enkä pitänytkään tarpeellisena tehdä pitempiä varsinaisia matkustuksia kuin yhden ainoan, josta minun nyt tulee ensimäiseksi tehdä tili.

Matkakumppalina oli minun onni saada seurata näissä asioissa kokenutta miestä, maist. A. Boreniusta. joka matkallaan Venäjän Karjalaan oli poikennut Liperiin siellä löytyviltä kreikan-uskolaisilta kerätäksensä runonuotteja. Elokuun alkupäivinä aloitimme matkaamme ja jouduimme niinmuodoin Taipaleen kirkolle. Vielä samana iltana läksimme kylään astumaan, tavataksemme muutamia runolaulussa taitaviksi kiitettyjä ämmiä. Vaan onni oli nähtävästi huonolla tuulella, sillä ämmät olivat peräti kateessa, mikä kyläilemässä, mikä kylpemässä, eikä siis muuta neuvoa kuin jättää musiikilliset puuhat sillä kertaa silleen. Seuraavana päivänä läksimme taas onneamme koettamaan ja saavuimme erääsen mökkiin, jossa 70-vuotiaan emännän sanottiin osaavan laulaa runoja. Ainakin oli hänen rakas aviopuolensa oikein sydämensä pohjasta kiittänyt ja ylistänyt vaimonsa ”ihmeellisen” rikasta lauluvarastoa ja laulutaitoakin ja kehoittanut meitä kaiken mokomin käymään häntä tervehtimässä. Tällä kertaa emme pettyneetkään, niinkuin edellisenä iltana, sillä laulajamme oli kotona ja valmis meitä vastaan-ottamaan. Huhu meidän aikeistamme oli näet nuolen nopeudella levinnyt kylässä ja siis tähänkin mökkiin. Suoja, jossa ämmä piti asuntoa, oli niin pieni ja ahdas kuin mahdollista, ja kuitenkin lisäsi sen ahtautta uuni ja hirveän leveä sänky, jotka yksistään jo täyttivät kaksi kolmannesta lattianalasta. Muille huonekaluille ei siis paljon sijaa jäänyt, eikä koko kammiossa juuri muita ylellis-kaluja ollutkaan näkyvissä kuin kaksi rahia, pöytä, joka ei ollut aivan pienintä lajia sekään, pöydällä lutherilainen virsikirja, vaikka omistajat olivat kreikan-uskoisia, sekä uuninpankolla ämmien uskollisin kumppali, kahvipannu. Kaikessa ahtaudessaan näytti mummo kuitenkin niin ihmeellisen tyytyväiseltä ja oli hyvin taipuisa laulamaan. Etenkin joutui hän laulu-intoon, kun sanoimme tervehdyksiä hänen mieheltään, joka kenties paraikaa, maalaten Liperin kirkon tornia, heilui kopissaan ”taivaan ja maan välillä”. Laulunäytteensä alkoi hän erään häärunon laulamisella, mutta tämä olikin melkein ainoa, mitä hän meille voi tarjota, sillä ne runot, mitkä hän osasi, lauloi hän yksin-omaisesti samalla nuotilla, eikä hänestä siis ollut hyötyä sen verran kuin miehensä kiitoslauseista päättäen voi luulla. Tämä häälaulu oli kuitenkin sekä sanojensa että etenkin nuottinsa puolesta senlaatuinen, että se kyllä sieti tulla paperille pannuksi. Sittemmin huomasimme sen Taipaleen Kreikan-uskolaisissa yleiseksi. Vielä nytkin sitä lauletaan kreikkalaisten häissä, juuri sinä hetkenä kun sulhainen morsiaimensa ja ”juohtoväkensä” kanssa tulee taloon, jolloin laulu kestää siihen asti, kunnes morsiuspari on istuutunut penkille pöydän taakse. Sanat tähän lauluun kuuluvat näin:

Kuka toi on tuon sanoman,

Sulhon tyhjin tulleheksi,

Oron jouten juosseheksi?

Eipä sulho tyhjin tullut,

Eikä oro jouten juossut.

Täll’ ol’ tukku tuotavana,

Vereväinen veittävänä,

Punaposki puolisona,

Rehetyinen rein perässä,

Korjassa koria huivi.

Näillä sanoilla morsiusparia vastaan otetaan, kun se ensin pihalle näyttäikse. Sill’aikaa kun morsian reestä laskeutuu, jatketaan seuraavaisesti:

Kumarrappa laulajoosi,

Niinkuin tuores tuomen-latva,

Eli kasvava kataja.

Nouse nuori nostamata,

Ylene ylentämätä. –

Elä nousi nostamata,

Ylene ylentämätä.

Kyll’ on nuori nostajasi,

Ylpiä ylentäjäsi.

Pole jalka jalakselle,

Toinen poikki-puoliselle,

Apin saamille pihoille,

Anopin asettamille,

Kyvyn kyllä polkemille.

Astu hanhen askelilla,

Taputa tavin jaloilla.

Tämän jälkeen on morsiamen tupaan mentävä ja sinne saavuttuaan tulee hänen noudattaa ja toimittaa eräitä temppuja, jotka luultavasti viittaavat hänen tuleviin velvollisuuksiinsa äitinä ja emäntänä, niinkuin seuraava osa laulusta osoittaa:

Oven kääkät on käänneltynä,

Kyvyn lapsi lattialla.

Ota lapsi lattialta,

Pese silmät, pää silitä,

Pane lapsi lavitsalle,

Anna leipeä kätehen,

Pane voita leivän päälle,

Sipaise sian lihoa.

Nyt on morsian sulhonsa kanssa istuutunut pöydän taakse, jolloin huivi kaikkein ensimäiseksi riisutaan morsiamelta pois ja nyt on hän vasta avopäinnä valmis kiitettäväksi ja ylistettäväksi:

Osoitappa ostettusi,

Viisin vuosin kihlottusi,

Kahottus kaheksin vuosin.

Kumarrappa laulajoosi,

Kahoppas on appiasi,

Kuin on kulta-sormustasi.

Kahoppa anoppiasi,

Kuin on kultarenkaistasi.

Kutti, kutti, nuori neiti!

Jo sanoin tämän netalin,

Tämän kesän keikuttelin:

Sinä kuusessa kuvahuit,

Närehessä näyttelitit,

Oksalla ojentelitit.

Mistäpä tiesi tenheläinen,

Osmolainen tien osasi,

Tämän nei’en kasvaneeksi,

Impiön yleneväksi?

Kuuluiko kullalta merelle,

Hopialta Moskuhusen?

Tämän häärunon nuotti kuuluu sangen omituiselta, johon on syynä sen harvinainen rytmi ja lienee se etenkin tämän tähden ollut tieteellisessä suhteessa tervetullut lisäys Boreniuksen runonnuotti-kokoelmaan. Semmoisenaan, kuin sitä tässä mökissä kuulimme laulettavan, on se Taipaleen kreikan-uskoisilla tavallinen; muuten se, niinkuin luonnollista, ilmoittaikse tavalla tai toisella muuttuvaisena, jolloin muutokset koskevat milloin itse melodiaa. milloin rytmiäkin.

Pantuamme maalarin-eukon laulaman häälaulun paperille jatkoimme taas matkaamme kylään päin ja tulimme erääsen taloon, jossa kertomuksen mukaan vanhan emännän piti osata runoja. Hänet saimmekin käsiin, mutta huomasimme kohta hänen olevan aivan toista luontoa kuin edellinen laulajamme, sillä esiteltyämme hänelle asiamme ja pyyntömme suuttui hän kovasti, luullen meidän tekevän hänestä pilkkaa. Hän olikin kaikin puolin, sekä mieleltään että tavoiltaan ja puvultaankin, noita vanhan kansan ihmisiä ja vastusteli jyrkästi meidän pyyntöämme. Muuta apua ei siis ollut kuin jättää hänet rauhaan. Läksimme toiseen taloon, mutta sekään kyläileminen ei onnistunut, vaikka kylänväkeä ja niissä varsinaisia runonlaulajia, s. o. eukkoja, oli taloon kokoutunut, niin että vilisi. Mutta juuri tämä ihmispaljous lienee ollutkin syynä siihen, ett’ei laulua saatu ollenkaan juoksemaan. Jos olisimme pyytäneet nuorempaa väkeä laulamaan uuden-aikaisia laulujaan, olisi tuo luultavasti onnistunut paremmin, vaan koska tällä kertaa tarkoitimme yksinomattain runonuottien keräämistä, oli meillä nyt ainoastaan eukkojen kanssa tekemistä ja nämät olivat kaikin puolin lauluun taipumattomia. Milloin syyttivät huonoa, kulunutta ääntänsä, milloin taas olivat pitävinänsä vanhan-aikaisia ”renkutuksiaan” niin mitättöminä, ettei kannattanut niiden tähden joutua nuoremman ja viisaamman kansan pilkattavaksi. Toisin oli kuitenkin asia, kun sittemmin saivat muiden häiritsemättä laulaa laulattajan kanssa kahden kesken. Silloin olivat he nähtävästi rohkeammat, vaikk’ei silloinkaan ollut lauluun yrittämistä, ell’ei ollut toivoa jokseenkin hyvästä laulumaksusta. Niinpä B:n täytyi eräästä loitsusta maksaa kokonainen markka. Mutta hän ei ollutkaan tyhjän tautta Helsingistä asti kotoisin. Siinä suhteessa olivat Taipaleen mummot peräti pilautuneet ja tämä huono tapa onkin saanut alkunsa siitä ajasta, kun Kantelettaren aineisia runoja näillä seuduin kerättiin, jolloin niistä arvattavasti maksettiin hyviä hintoja.

Tästä läksimme hevoskyydillä ajamaan erääsen jonkun peninkulman päässä Riivalinpuron varrella löytyvään mökkiin, jossa isännän sanottiin osaavan kanteletta soittaa. Herttaisesti ja vieraanvaraisesti vastaan-otettuina sanoimme kohta asiamme, pyytäen saada nähdä isännän kanteletta. ”Tuossahan tuo on”, vastasi hän hyvin halveksivalla äänellä ja osoitti seinään päin, jossa vanha, mustan kiiltäväksi savustanut kantele riippui naulassa, eikä hän katsonut kannattavan tuommoisen ”ramun” tähden nousta paikaltaankaan. Koko ajan hän sitä kohteli mitä suurimmalla ylenkatseella ja uhkasi vähän väliin seinään lyödä. Kerran se oli jo rikkaläjään heitetty, josta siinä näkyi jokseenkin tuntuvia merkkejä, sillä se oli kovin pahasti runneltuna. Kieletkin olivat sillä vaillinaiset, joten valitettavasti emme saaneet kuulla sitä soitettavan. Muuten oli se perin vanhanaikuista muotoa, pitkä ja kaita, – melkein sukkulanmuotoinen, jossa suhteessa se erosi muista, näillä seuduin käytetyistä kanteleista. Kielet olivat paksusta rautalangasta ja luvultaan niitä oli viisi. Sekä vanhanaikuisen rakennuksensa että ikänsä tähden, sillä se on tehty jo keskipaikoilla viime vuosisataa, niinkuin eräs nyt jo poiskulunut vuosiluku kuuluu todistaneen, oli tämä soittokone siis suuren arvoinen, jonkatähden päätimme sen ostaa ja saimmekin hinnalla, jota ei sovi liian suureksi moittia, sillä se maksoi – 20 penniä.

Voittaaksemme aikaa päätimme seuraavana päivänä lähteä kumpainenkin erisuuntiamme astumaan, B. samanne päin kuin edellisellä päivällä, jossa hänen onnistui saada uusia ja arvokkaita lisäyksiä runonuottikokoelmiinsa, minä taas vastakkaiseen suuntaan pää-asiallisesti uuden-aikaisia lauluja keräämään. Turhaan etsiessäni erästä vaimoa, jolta jo ennen olin muutamia runonuotteja saanut, jouduin etemmäksi kuin oikeastaan olin tarkoittanut ja saavuin niinmuodoin Särkjärven kylään. Koska aikaa oli vähänlaisesti, en paljon muuta ennättänyt kuin tutustua seutuun, josta vastaiseksi oli hyötyä. Muutamia uudenaikaisia lauluja sain kuitenkin keränneeksi. Erittäin laulurikas oli eräs nuorellainen palvelustyttö, jonka tapasin pellolla ruista leikkaamassa. Hänen surumielinen laulunsa oli jo matkan päässä helissyt korvissani ja viitannut suuntaa, jota minun tuli kulkea. Erinomaisen kirkkaalla ja raittiilla äänellä lauloi hän koko joukon sekä ennen kerättyjä että uusia lauluja, joista panin paperille sen verran kuin aikani myöten antoi. Paitse muutamia muitakin nuoria naislaulajia, jotka eräällä heinäniityllä kilvan tarjosivat laulujaan, eivätkä ensinkään ujostelleet, tapasin myös joitakuita runonlaulajia. Pyydettyäni erästä vanhaa vaimoa laulamaan jotakuta lapsennukutuslaulua, antoi hän seuraavan vastauksen: ”ei, hyvä herra, ei niitä nyt ole. Vaan kun olisitte olleet täällä silloin, kun pieni lapseni sairasti. Kas silloin niitä lapsentuuvituslauluja tuli virtanaan, – ja niin surullisia sitten!” Miten ja mistä hän ne oli oppinut, sitä hän ei osannut selittää paremmin kuin kansanlaulukaan, joka sanoo: ”soitto on suruista tehty, murenista muovaeltu”.

Tultuani kortteeriini takaisin oli B. täydessä toimessa erään vanhallaisen ukon kanssa, joka vapisevalla äänellä laulaa pajatti Vihta-Paavon tunnettua häälaulua. Vieressään pöydällä oli ukolla iso läjä paperia, johon aikaa myöten oli kirjoittanut muististaan joukon runoja ja lauluja. Enimmältään taisivat ne olla Korhosen ja Puhakan sekä erään näillä seuduilla tunnetun laulusepän Hirvosen tekemiä. Tämmöisien runoniekkojen tuotteiden kokoilijalle olisi nämät laulut voineet alla jonkin arvoiset, vaan nuotinkerääjälle ne tietysti eivät tuottaneet mitään hyötyä, koska ukko lauloi melkein kaikkia yhdellä nuotilla. Omituista oli kuitenkin nähdä kuinka luonto eri mitalla jakaa ihmisille lahjojansa. Todisteen tähän antoi meille ukon hämmästyttävän tarkka muisti, jonka avulla hän osasi ulkoa kaikki paperille kirjoitetut laulunsa. Tästä hyvästä muististaan olikin ukko kyllä hyvillään, niinkuin olla sieti, ja vähän väliin muisti hän kiittää Luojaansa niin hyvästä lahjasta. Usein tämä kiitollisuus näyttäikse kerskauksena, jota hän koki tehdä niin viattomaksi kuin mahdollista. Alkaessaan jotakuta laulua antoi hän meille aina paperinsa käteen, sillä todistaaksensa että hän muisti joka sanan säntilleen, jolloin hän hyvin toimessaan lausui: ”kahtootenhan työ paperiin, kuin mie laulan. Niinkuin neättä, niin mie joka sanan muistan”.

Oltuamme näimnuodoin kaksi vuorokautta Taipaleen kylässä, nousimme taas kyytikärriin ja ajaa karahutimme Polvijärven kappeliin ja sieltä eteenpäin Juukaan, poiketen kuitenkin monessa talossa ja aina tarpeen mukaan viipyen niissä milloin kauemmin, milloin lyhyemmin. Koska matkallamme tarkoitimme myös kanteleiden ja kanteleensoiton tutkimista, kuulustelimme kanteleitakin vähän väliin. Yksin Polvijärvellä meille neuvottiin 6 eri taloa, joissa niitä piti löytymään. Kaikissa näissä taloissa kävimmekin, mutta turhaan, sillä kanteletta emme saaneet nähdä kuin yhdessä ainoassa talossa ja sekin oli ilman kielittä. Muut neuvotut kanteleet olivat jo hävitetyt. Sama oli laita Juuassakin. Timovaaran kylässä neuvottiin meille niin-ikään useita kanteleen pesäpaikkoja, vaan koska ne olivat enämmin tai vähemmin syrjässä maantieltä, emme uskaltaneet enään panna kallista aikaamme alttiiksi, koska niistä ei ollut tarkempia tietoja, joihin perustautua, kuin epävarmoja arveluita.

Juuasta oli matkakumppalillani aikomus lähteä suoraapäätä Pielisjärven yli Pielisen pitäjään, sieltä jatkaaksensa matkaansa Venäjän puolelle. Koska tähän saakka ei minun koko matkalla onnistunut saada kanteleensoittoa kuulla, kehoitti minua uteliaisuus seuraamaan häntä vielä eteenpäin tuolle puolen Pielisjärveä. Varmojen tietojen mukaan oli Vaaraniemen kylässä tavattavana eräs taitava kanteleensoittaja, Juhana Kiiskinen nimeltään. E. p. p. läksimme siis Pielisjärven aaltoja kyntämään. Kovan purjetuulen ajamina jouduimme kolmen tunnin kuluttua vastaiselle rannalle. Runsaasti ravittuina eräässä vieraanvaraisessa talossa, läksimme taas jalkapatikassa kulkemaan ja olimme iltapuolella tarkoituksemme perillä. Äsken mainitusta talosta olimme varmuuden vuoksi ottaneet kielettömän kanteleen lainaksi ja panettaneet siihen kielet ja nyt se olikin meille hyvään tarpeesen, sillä, niinkuin tavallista, ei tälläkään kanteleensoittajalla enään ollut kanteletta jälellä, eikä ollut hän sitä 15:een vuoteen soittanut. Ihmeellistä kyllä eivät sormensa sentähden olleet nähtävästi jäykistyneet, vaan soittaa pimputti hän sitä erinomaisen vakavasti ja taitavasti, ja kuitenkin olivat sormensa niin paksut ja karkeat kuin kunnon kyntömiehellä ainakin. Kantele, jota soitatimme, oli 12-kielinen ja soittajamme osasi koko joukon eri soittoja, joista useimmat taisivat olla tanssisoittoja. Sanoipa niiden lukumäärän nousevan aina sataan asti. Joskin tämä sisältää hiukan liiallisuutta, oli näitä soittoja kuitenkin semmoinen joukko, että niiden muistiin-paneminen olisi tuottanut nuotinkerääjälle työtä yltäkyllin. Oltuamme tässä talossa yötä, läheni aika, jolloin minun tuli erota matkakumppalistani. Todellisesti kiitollisna monista ja hyvistä nuottien keräämistä koskevista neuvoista, sanoin hänelle jäähyväiset ja läksin matkalle kotiapäin, astuen samoja ihania seutuja ja kyntäen samoja kuohupää-aaltoja kuin edellisenä päivänä. Päästyäni j. p. p. Juukaan, viivyin kirkolla yhden vuorokauden, toisen mokoman Timovaaran kylässä, kumpaisessakin paikassa keräten lauluja. Sittemmin en missään kauemman aikaa viipynyt, ennen kuin Taipaleessa, josta lupaukseni mukaan tein uusia retkeyksiä sekä Särkjärvelle että Riivalinpurolle. Edelliseen retkeykseen olin etenkin tyytyväinen, sillä silloin onnistui minun ennen tunnetuilta laulajilta saada joukko nykyisiä lauluja ja eräässä kreikanuskoisessa talossa sekä isännältä että emännältä muutamia lapsennukutuslauluja ja paimenlaulu sekä muunnos Taipaleessa tavalliseen häälauluun. – Hankittuani kielet ennen mainittuun kanteleesen, jonka B:n kanssa olimme Riivalinpurolla ostaneet, läksin nyt ajamaan sen entisen omistajan luo, pyytääkseni häntä sitä soittamaan. Isäntä suostui mielellänsä pyyntööni, pani kanteleen heti kohta ”sopeehen” ja sijoitti sen pöydälle. Soittamaan ruvetessaan asetti hän sen toiselle syrjällensä, eikä omalle pohjallensa, niinkuin muita näillä tienoin käytettyjä kanteleita pidetään. Hänen soittamansa kappaleet olivat tietysti yksinkertaista laatua, niinkuin sopi arvata, koska kanteleessa oli ainoastaan 5 kieltä. Osittain olivat ne surumielisiä paimen- tai sarvisoittoja, joita paimenet ennen vanhaan kuuluvat soittaneen sarvillansa, osittain muita yksinkertaisia soitelmia, joilla kullakin on omat omituiset nimensä, niinkuin ”Onkamon Ollia”, ”Orpolaista”, ”Tohtorin kulkua” j. m. s.

Ennenkuin läksin kotiapäin kävin vielä Koinperon kylässä, jossa sain käsiini 2 8-kielistä kanteletta. Toinen niistä löytyi aivan kunnossaan eräässä talossa lähellä Siikakosken sahaa, jossa talon vanha Varis-niminen isäntä sitä soitteli. Toisen taas omisti eräs Putailla asuva talonmies. Tämä kantele oli kuitenkin kovin huonossa reilassa, ilman kielittä ja lahonnut, johon kurjaan tilaan se oli joutunut siitä lähtien, kun ”hihhuli”-uskon opit olivat alkaneet soittajan aivoja hämmentää. Soittaja ei itse ollut kotona, (paraikaa oli hän eräässä hihhulien kokouksessa), vaan kovasti epäiltiin kylässä, rupeaisiko hän ollenkaan sitä soittamaan, koska uskontonsa ei muka kuulu suvaitsevan niin saastaista tekoa kuin kanteleensoittamista. Käytyäni näinmuodoin niissä paikoissa, joissa matkasuunnitelmani mukaan oli käytävä, palauduin vihdoin kotiini, oltuani matkalla lähes puolitoista viikkoa.

Vaikka tämä matka nuottisaaliin suhteen oli tuotteliaampi kuin alussa uskalsi toivoa, olivat kuitenkin kyytiin ja muihin tarpeisin kuluneet rahakulungit verrattavasti suuret. Tänlaisiin epäkohtiin katsoen, ovatkin, niinkuin jo mainitsin, häät, kuuliaiset ja muut samanlaatuiset juhlat, joissa kansaa on enemmän kuin tavallista koossa, nuotinkerääjälle yhtä tarkoituksenmukaiset kuin varsinaiset matkustukset. Luonnollista on että tämmöisissä pidoissa, joissa sekä vanhat että nuoret ovat ilon ja riemun vallassa, laulu-into kohta pääsee vireille ja saattaa julkisuuteen ne lauluvarat, mitkä voivat löytyä kansassa kätkettyinä. Tätä paitse tapahtuu useimmiten että juhlaa kunnioittaa läsnä-olollansa joku nuori laulumestari, joka lauluäänensä ja laulutaitonsa tähden on saanut kylässään jonkunlaisen etevän maineen. Luonnoltaan varustettuna kimakalla ja kaikuvalla äänellä ja tarkalla korvakuulolla tekee hän, näitä luonnonlahjojansa hyväksensä käyttämällä, laulutaidon mielellänsä elämäntarkoituksekseen. Kun lisäksi vielä on saanut osalleen usein hämmästyttävän tarkan muistin, jota moni lukua harjoittava mies voisi kadehtia, on hänen mahdollinen lyhyessä ajassa oppia pitkiä, monen kymmenen värsyn pituisia lauluja ja koota itselleen jokseenkin suuri lauluvarasto. Sentähden hän osaakin melkein kaikki kotiseutunsa laulut ja rallatukset, sekä hyvät että huonot, iloiset ja suruiset. Kun kerran tämmöisen miehen saa käsiinsä, tarvinnee näissä tilaisuuksissa tuskin muihin laulajiin kääntyäkään, varsinkin kun näihin mainittuihin taiteellisiin omaisuuksiin tavallisesti liittyy toinen, nimittäin taitavaisuus viulunsoitossa, josta voi tanssinuotteja kerätessä olla hyötyä. Tämmöisen kylän taideniekan on muuten näiden luonnonlahjojensa tähden helppo päästä näissä pidoissa jonkunlaiseen arvoon ja varsinkin jos hän vielä on nuori ja verevä, herättää hän kohta ainakin tyttöjen silmissä huomiota myöskin taitavana tanssin ja rinkilaulujen johtajana. Kumma ei olekaan, jos hän tämän arvonsa nojassa, kun häntä on laulamaan pyydetty, jonkunlaisella ylpeydellä alkaa laulunäytteensä semmoisella laululla kuin esim.:

”Minäpä olen laulajapoika ja mull’ on laulun ääni,

Hei illalla, minä laulan vaan, että mull’ on laulun ääni”.

tai

”Tämä poika kun laulelee, niin kaupunki kajahtelee,

Seitsemän likkaa tälläkin erää päälleni ajattelee”.

Tuskin tarvinnee mainita, että ennenkuin tämä ”laulajapoika” on ”laulattajapojan” (käyttääkseni kansan antamaa nimitystä laulunkerääjälle) pyyntöön vihdoin viimeinkin suostunut ja laulamaan taipunut, on asiaa täytynyt kaikin puolin miettiä ja punnita ja epäilyksiä lausua sinne tänne nuottikeräilyksien oikeasta tarkoituksesta. Suomalaisen epäluuloinen luonto on vanhastaan tunnettu ja jos se tässä näin oudossa asiassa etenkin tulee näkyviin, ei ole syytä sitä kummaksua. Tuo alinomaa uudistettu saarna kansanlaulujen kansallisesta ja kansatieteellisestä arvosta on siis kerääjän uudelleen aloitettava. Parhaan voimansa ja kykynsä mukaan on perinpohjin vakuutettava ja selitettävä ett’eivät herrat suinkaan niitä ”oman huvinsa vuoksi ja tuhmia talonpoikia pilkataksensa” halua, ja näin asiaa tutkitaan ja mutkitaan, kunnes hiljainen hyräily antaa ilmi että jo melkein olemme tarkoituksemme perillä. Vaan maltahan vielä vähäisen! Vielä on muutama kysymys vastaamatta. ”Tohtorin ammattiannu vartenko työ nuita lauluja kerreettä”? kysyä tokaisee vielä joku seurasta. ”Lieneekö hän sen hajamielisyydessä tehnyt, sitä en mene arenteeraamaan”. Kieltävä vastuu siihen vaan täytyy antaa. Vielä voi sattua niinkin että laulunkerääjän puoleen käännytään hyväntahtoisella pyynnöllä että hän olisi hyvä ja ensin itse laulaisi vähäisen. Vaan sentähden ei ole hänen hyvä joutua hämille, vaikka myöntää täytyy että asema on tuskallinen, sillä niin suuressa seurassa, jossa kyllä kritiseerata osataan, ei tee mieli ruveta laulutaitoaan näyttämään. Saa kiittää onneaan kun pääsee vapaaksi sillä selityksellä että tarkoituksena ei olo kilpaileminen, vaan ainoastaan laulujen paperille paneminen. Tähän selitykseen tyydytään ja vielä jonkun aikaa kursailtuaan, joka tietysti kuuluu asiaan, on laulamaan pyydetty kohta laulu-intonsa vallassa, ja kun kerran alkulaulu on laulettu, seuraavat muut laulut itsestään. Esimerkki ei voi olla muihin vaikuttamatta ja kohta tarjoutuu useampiakin laulajia, kiihoitettuna kilpailemisen halusta. Jokaisella on omat mielilaulunsa ja näitä hän halulla tuo esiin, siinä hartaassa toivossa että kerran maailmassa saa ihailla niitä ”räntättyinä” ja lukea ja laulaa niitä kirjasta.

Mieluisimmin miehet laulavat lauluja, jotka useimmiten 8-mittaisella, vaan harvoin 4-mittaisellä runomuodolla kertovat jostakusta mainittavasta tapauksesta, olkoon se sitten joku merkillisempi, koko ihmiskuntaa ja yhteiskuntaa koskeva, tai semmoisia, jotka pitäjään ahtaammassa piirissä, kyläläisten keskuudessa ovat tapahtuneet ja herättäneet huomiota, niinkuin murhat, onnettomat käräjä- ja rakkaudenjutut j. m. s. Usein on niiden tarkoitus pilkalla ja ivalla rangaista semmoista, joka vallattoman ja moitittavan käytöksen tähden on joutunut kotiseudussaan pahaan maineesen, jolloin ei niin tarkoin väliä pidetä, jos joskus syyttömästikin moititaan, tai ottavat ne aineekseen aikansa turmeltuneita tapoja y. m. Mainittakoon muun muassa laulu ”Österbotten” höyrylaivan palosta, joka, jollei sillä muun vuoksi ole arvoa, ainakin pituutensa tähden on huomattava, sillä se sisältää kokonaista 60 värssyä. Toinen mielihalulla laulettu laulu on eräs, joka näyttää että Englantilaisten vanhat synnit vielä pysyvät Suomalaisten tuoreessa muistissa, se on laulu ”Engelsmannin käytöksestä” v. 1854, jolloin

”Engelsmanni verikoira oli julma juuri,

Vasta luulee olevansa meren päällä suuri”,

jonkatähden runoilija, tietysti suureksi lohdutukseksi urhoudelleen huudahtaa:

”Siis lasken tässä lauluni nyt Suomalaisten eteen

Ja toivon vielä tarttuvan sen koston miekan käteen”.

Niinkuin näemme, eivät tämmöiset laulut, kuin nämä mainitut, juuri erikoista nautintoa tarjoa, ei parempaa kuin ”Lapuan Kustaanpojan et puulakin” eposet ”Turkkilaisten kauhiasta kiukusta kristityitä vastaan”, eivätkä muun tähden ansaitsekaan mainitsemista, jollei hyötynsä vuoksi, minkä nuotinkerääjälle tarjoavat, sillä että niitä lauletaan, monella eri nuotilla ja ne siis tavallansa rikastuttavat hänen laulukokoelmiaan. Paremmin onnistuneet ovat Paavo Korhosen runot ja laulut, joita miehet yleisesti osaavat ja laulavat ja niiden seassa on kenties enin rakastettu hänen häälaulunsa: ”No miehet, miehet, veikkoset, näin näitä häitä juodaan” etc. Runo-Puhakan lauluista on etenkin kansanmieleinen hänen n. s. kirkkolaulunsa: ”Vielä lamppu sydämessä pimeänä paistaa” etc., jossa nykyajan nuorisoa ankarasti moititaan siitä, kun kirkossa käydessään niin jumalatonta ja epähurskasta elämää pitää:

”Tavan vuoksi temppelissä joka juhla juostaan,

Eivät etsi itsellensä parannusta tuostaan”.

Sekä tätä että edellistä Korhosen häälaulua lauletaan monella eri nuotilla, jotka, vaikka muuten toisistaan eroavat, kuitenkin tasaisen ja yksitoikkoisen rytminsä tähden paljon muistuttavat toisistaan, niinkuin ylimalkain kaikki tämänlaatuiset laulut.

Mutta eikös naiset sitten osaakaan lauluja? lienee jo aika kysyä. Kyllä kaiketi! Sitähän ei tarvitse epäillä. Vaan minä huomaankin että olen puhunut yksinomattani miespuolisista laulajista. Suotakoon siis naisille osansa ja ne ansaitsevatkin laulajina enemmin huomiota, sillä yleinen sääntö näyttää olevan se, että naispuolisten rakastamat ja käyttämät laulut nuottinsa puolesta ylimalkain ovat muotorikkaammat ja vaihtelevaisemmat kuin miesten, ja laulunkerääjälle siis edullisemmat. Siihen voi olla syynä itse sisällön laatukin tai aine. Niinkuin vasta mainitsemistani esimerkeistä nähtiin, miellyttävät miehiä ylimalkain semmoiset laulut – vanhoista Kantelettaren aineisista lauluista ei ole kysymystä, – joiden aine pääasiassa liikkuu ulkonaisissa kohdissa ja seikoissa, joihin laulajan suhde on enemmän tai vähemmin objektivillinen. Sitä vastoin ovat naisten nykyiset mielilaulut ylipäänsä semmoisia, jotka aineensa puolesta ovat enemmän tunteen kuin mietinnön synnyttämiä. Inhimilliset moninaiset tunteet ja taipumus näitä tunteita tavalla tai toisella ilmoittamaan, nehän ovat naisissa aina olleet enemmän silmiinpistävät kuin miehissä. Ei siis kumma, jos nainen tämänkaltaisia lauluja halukkaammin harrastaa. Näissähän hänen on tilaisuus sydämensä hellimmät tunteet, sisimmäiset toiveet lausua. Näissähän voi kaipaustaan, yksinäisyyttään ilmoittaa, köyhyyttään, onnettomuuttaan valittaa:

”Olinpa ennen iloinen ja ollut nuorena,

Kuin kukka tuolla kedolla ja tuomi tuoreena.

Vaan ihanaiset päiväni ja virkku luontoni

On mailman myrskyssä rauennut ja puonnut muotoni”.

Mutta tämmöiseen synkkämielisyyteen, jota tämä laulu osoittaa, hänen tietysti ei aina sovi vaipua. Suopihan tämä katala maailma joskus iloisiakin hetkiä, ja mikä tunne silloin paremmin neitosen rinnassa viihtyy kuin rakkauden tunne. Rakkaus, sehän on ylinnä kaikkia tunteita, sehän on itse tunteiden tunne. Sanoohan kansanlaulukin:

”Tyttäritten rakkaus ja valo kukkasten

Koko maaliman kirkastava on”.

Sentähden sisältävätkin naisten käyttämät laulut sulaa rakkaudentuoksua. Milloin on kullan kauneuden ja sulouden ylistäminen laulun aineena, niinkuin esim.:

”Ei missään löydy niin kaunista poikaa,

Kuin Kajaanin kaupungissa;

Ei Turussa, ei Porissa,

Eikä Tampereella vapriikassa”;

milloin taas näyttäikse rakkaus niin palavana ettei järven jääkään voi sitä sammuttaa:

”Elänhän minä kultani kanssa vaikka järven jäällä,

Eläähän ne lintusetkin puitten oksain päällä”.

”Ei se tuli lämmitä, joka kyökin hellassa palaa.

Se se vasta lämmittää, kun kultastansa halaa”.

Mutta joutuupa tuo rakkaus parka joskus pilkankin alaiseksi ja luultavasti aivan syyttömästi, kun sanotaan:

”Rakkauden ikävä on aivan huono tauti,

Siihen kuolee seisalleen ja silmät jäävät auki”.

Vaan rakkaus on suuri veijari. Sen kanssa ei käy leikkiä laskeminen. Moni hyljätty tai väärin käytetty rakkaus on pannut useamman tyttö-paran toisenlaista virttä veisaamaan. Siitä näyttävät kansanlaulut liian selviä jälkiä. Johan sen näyttää kokemuskin kuinka helposti tuo rakkaus voi matkaansaattaa mullistuksia tytön tunteissa. Ja jos tyttö silloin, petollista ”henttuansa” tai toivotonta tilaansa surkutellen, katkerasti sanoo:

”Voi jos oisin ma tiennyt

Tään elämän köyhyyten’,

Niin kuopan oisin kaivannut

Meren syvyyteen”,

ja vaipun tuohon synkkä- ja surumielisyyteen, joka niin selvästi ilmoittaikse monissa surunluontoisissa kansanlauluissamme, niin se on kaikki tuon rakkauden taudin tekoa. – – Vaan johan olen harhateille joutunut! Eihän ollut aikomukseni pitää esitelmää rakkaudesta. Tarkoitukseni oli vaan näyttää, että ne tunteet ja vaikutukset, jotka elämän eri vaiheissa ihmisessä syntyvät, tulevat etupäässä naisissa näkyviin, jonkatähden naisten käyttämät ja tarjona olevat laulut enimmältään sisältävät n. s. tunteenvuodatuksia ja siitä syystä ovat sisältönsä puolesta runollisemmat ja – mitä tärkeätä on – siivommat kuin miesten. Jos nyt luonnon ja taiteen vaatimuksen mukaan sanan ja sävelen täytyy olla toisestaan riippuvan ja samanhenkisen, pitäisi kysymyksessä olevien laulujen nuotinkin olla tunto- ja sävelrikkaamman ja siitä syystä miellyttävämmän kuin miesten lauluissa ja niin onkin jossakin määrin asian laita. Sentähden, jos uudenaikaisten laulujen kerääjänä mielit saada työsi ja toiveesi täytetyksi, niin käänny luontoraittiin suomalaisen tytön puoleen, sillä hän se osaa itseänsä koristella kansansäveltöjemme kauniimmilla helmillä. Ja varsinkin jos hän vielä raikkaalla ja raittiilla äänellä, ”heleällä hengellänsä, kumealla kulkullansa” esittelee sinulle sävellön sen alkuperäisessä tuoreudessaan ja koristelemattomassa muodossaan, niin vaivasi on kaksinkertaisesti palkittu ja laulu tuntuu mielestäsi niinkuin olisi se ”me’estä tehty, sokerista sorvaeltu”.

Kansannuottien seassa ansaitsevat tanssinuotit epäilemättä yhtä paljon huomiota kuin laulut, ainakin rytmillisiin omituisuuksiinsa ja kansatieteelliseen arvoonsa katsoen. Tietysti on uuden-aikainen sivistys uusine tapoinensa ja aatteinensa tälläkin, niinkuin muilla aloilla, osoittanut vaikutusvoimaansa. Uusimuotoisten soittokoneiden ja herrassäädystä levinneiden uusien tanssien kanssa on luonnollisesti uudenaikaisia tanssinuottejakin tunkeutunut kansaan ja alkavat ne yhä enämmin sysätä vanhat alkuperäiset syrjään. Jossa taas viljelys on ennättänyt vähemmin vaikuttaa, ovatkin valssit, polkat, katrillit j. m. s. tanssit ja siis niiden nuotitkin kansalle enemmän tai vähemmin vieraita. Kuitenkin täytyy valssista sanoa, että se, ollen ulkoa tulleista tansseista vanhin, jo on alkanut kansassa saada muinaisuuden arvon, jonkatähden kansassa käytettyjen valssinuottien seassa löytyy suuri osa kansan omia tekemiä, jotka ansaitsevat tulla paperille pantaviksi. Siihen nähden että, niinkuin jo mainitsin, uudenaikaiset tanssit ja tanssinuotit alkavat voittaa yhä suurempaa alaa, näkyvät kuitenkin vanhat omaperäisetkin pysyvän kansassa jokseenkin vireillä ja tietysti etenkin semmoisissa seuduissa, joissa kansa muissakin suhteissa on pysynyt vanhalla alkuperäisellä kannallaan. Häissä ja muissa tanssikemuissa suodaan kyllä kierokkaallekin sijaa polkan rinnalla, vaikka tietysti jälkimäinen, ollen herrassukua, on se, joka varsinaisen kummastuksen nostattaa, jonkatähden hän ei olekaan enään vähä-arvoinen henkilö, joka polkan kaikki juonet ja mutkat tietää ja semmoisenaan on hän jo suurempi tanssimestari kuin konsanaan tanssikoulua käynyt herrassäätyinen. Tämmöinen polkanpolkija onkin sentähden kansassa verrattavasti harvinainen ilmiö, eikä siihen paljon kykenekään se, jossa ei ”herrojen konstia ja temppuja istu”, niinkuin Nummisuutarin Martassa. Vaan pyydäppä ”pelaria” kierokasta tai tolppaa soittamaan, kas silloin tiedät tanssikemuissa olevasi. Silloin ei jouda joutilaana nutustelemaan. Silloin sen näet että vanhatkin vielä jaksavat sääriänsä väännellä, saatikka sitten nuoret.

”Siinä tanssivi tasaiset,

Sekä lystit lyyräjävät;

Likka tanssivi somasti,

Poika polkevi kovasti”,

ja kaikki näyttävät olevan täydessä tanssi-innossaan, – nim. niin täydessä kuin tasainen ja vakavaluontoinen Suomalainen, näin puusta katsoen, voi näyttäitä, sillä sama vakaisuus ja yksitotisuus, mikä suomalaisessa talonpojassa näyttäikse hänen jokapäiväsessä elämässään, ilmoittautuu myös hänen tanssiliikunnoissaan ja antaa suomalaisille tansseille niin omituisen yksivakaisen luonnon. Yhtä yksivakaiset ja, tunnustakaamme se suoraan, yksitoikkoisetkin, mutta kaikessa yksitoikkoisuudessaan kuitenkin niin omituiset, ovat suomalaiset tanssinuotitkin. Tekisipä mieli vakuuttamaan (ja eihän siihen tarvitse kuin pikkuisen mielikuvitusvoimaa!) että suomalaiset tanssit ja tanssinuotit ovat selviä kuvia Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka sekä surussa että ilossa aina on yksi ja sama, s. o. semmoinen, joka ei jokaisen vähäpätöisen tuulenpuuskan häirittäväksi antaudu. Sekö lie syynä että ne tuntuvat niin kummallisen tutuilta, niin ominaisilta, ikäänkuin koko elämämme olisi sulaa kierokastanssia, sulaa kierokasmusiikkia.

Paitse mainittua ”Kierokasta” ja ”Tolppaa”, tavataan kotiseudussani koko joukko muitakin tansseja, niinkuin ”Höyryä”, ”Vappua”, ”Takkunassia” y. m. ”Angeliissa”, (=anglaise), ”Korssi” j. m. s. ovat, niinkuin jo nimi osoittaa, herrassäädystä opittuja niinkuin myös ”Kaksiaskelinen”, jota erään yleisesti tunnetun nuotin mukaan tanssitaan. Milloin ei tätä viimein mainittua soiteta, niin sitä rallatellaan ja silloin käytetään seuraavat sanat:

”Viistoista nättiä likkaa (poikaa)

             ompi nuorella pojalla (tytöllä),

Kuustoista kuoltuani itkee hautani reunalla”.

Tanssinuoteista puhuessa ei voi jättää rinkitansseja mainitsematta, vaikka niiden eduksi ei ole juuri paljon sanottavaa, sillä omaperäisiä, kansallisia rinkitansseja näyttää olevan sangen vähän, joko sitten siitä syystä ett’ei rinkitanssit olisikaan suomalaisessa kansassa kotoperäisiä, taikka ovat sitten herrassäädystä tulleet rinkilaulut voittaneet kansan rinkilaulujen suhteen niin suuren vallan. Ne, mitkä nykyjään Liperissä käytetään, ovat melkein ilman poikkeuksitta ulkoa tulleet ja nähtävästi ruotsista käännetyt. Sen todistaa niiden lellikäs ja kansalle outo sisältö, sekä nuottikin, joka nähtävästi on epäsuomalainen. Kaikesta tästä huolimatta kohtelee kansa niitä mitä hellimmällä suosiolla ja oikeinpa käy ihmeeksi, kun ajattelee sitä vauhtia, millä ne rahvaassa leviävät. Tuskinpa tavattaneen sitä poikanulikkaa tai tyttöressua, jok’ei suurimmalla vakavuudella laula semmoista kuin ”Elä luule että friiaan, vaikka kanssasi tansselen”, t. m. s., eikä löytyne niin pieniä pitoja, joissa ei rinkitansseja ja rinkilauluja, kaikki tuota mainittua ruotsalaista alkurotua. Niistä mainittakoon nuo vanhat kuluneet: ”Oi ystäväni armahani”, ”Poika suruissansa kadonneesta ystävästä”, ”Neito keskellä erää, etsi kultansa perään”, sekä lukemattomia muita samankaltaisia taideteoksia. Mistä ja miten nämät renkutukset, joista monet eivät ruotsalaisina alkuteoksina ole likimaillakaan tunnetut, ovat tänne eksyneet, on vaikea sanoa. Ainakaan ei niitä täällä Pohjois-Karjalassa suomenneta, sillä siksi ovat näiden seutujen hantverkarit ja muut ”mestarusmiehet”, jotka muissa maamme osissa taitavat olla tämmöisten laulujen varsinaiset kääntäjät, liian taitamattomat ruotsin kielessä. Sentähden pidetäänkin joskus soveliaampana ja sukkelampana laulaa niitä alkukielellä, jolloin tietysti sanat muuttuvat ja muodostuvat jokseenkin tuntuvasti, niinkuin seuraava esimerkki osoittaa, jonka otan tähän semmoisenaan kuin se on löydetty erään tytön kirjoitusvihkosta:

”Koo, koo muotijäh likka,

Tuha tenkka narra mee,

Men jaska purra tee.

Koo koo surro vee,

Altri jaaki miipi jeer,

Heere vennemme vesta,

Somtu jertta olla vesta,

Inge olla syljä koni vale vesta”.

Tänlaisessa muodossa tätä joskus lauletaankin, samoin kuin myös ”Höga berg och djupa dalar”, sekä ”Stina har du mej”, jonka suomalaisesta muodosta en muista muuta kuin ”Nina hää haa tu mee”. Niinkuin näkyy, tahtoo tuo ruotsalaisuus yhä vaan vetää puoleensa.

Niinkuin jo mainitsin ovat alkuperäiset rinkitanssit toisiin verraten harvat, enkä edellisiä oikeastaan olekaan tavannut kuin kolme kappaletta. Niistä ansaitsee etupäässä mainita ”Karjalan kihua”, jonka nuottia ei lauleta, vaan soitetaan ja joka vilkkailla säveleillänsä ottaa häissä melkein etevimmän ja loistavimman sijan kaikista tansseista. Toinen rinkitanssiksi sanottu on n. k. ”Hapainlohko”, jota kuitenkaan en ole tanssittavan nähnyt. Luultavasti sitä tanssitaan jollakin eriävällä tavalla, niinkuin jo omituiset sanatkin osoittavat:

”Hapainlohkoa keitettiin ja papuja pantiin sekaan,

Hierimellä hämmennettiin ettei palais pohjaan”.

Lopuksi mainittakoon tässä erästä rinkilaulua, joka sekä säveleiltään että sanoiltaan näyttää olevansa todellisen suomalaisen runohengen synnyttämä. Sen sanat kuuluvat näin:

”Minä, minä likka nuori kuin kesällä heinä,

Minä otan kultaseni vaikka läpi seinän.

Käki kukkuu kuusistossa, pienet linnut laulaa,

Minä lennän liekuttelen kullalleni kaulaan”.

Lienee paikallansa luoda lyhykäinen silmäys kansanlaulun syntymiseen ja muodostumiseen, sekä sen nykyiseen tilaan, jos ylimalkain onkaan luvallista tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä näin pienen laulualan tarjoamista havainnoista.

Katsahtaessamme laulujen sanoja ja nuottia erikseen, huomaamme niiden aika ajasta muodostuneen eri suuntiansa kohti ja yhä enemmän joutuvan erillensä toisistaan. Vaikka vanhoissa Kantelettaren aineisissa lauluissa sanat ovat pää-asiana, on kuitenkin nuottikin sanojen kanssa samaa verta ja lihaa, saman runohengen tuotetta. Emme voi kieltää näissä lauluissa nuotin jossakin määrin kuvaavan runon mielenlaatua. Tuo tasainen ja, voisimme sanoa, yksivakainen runomitta, tuo tyyni kuvaamis- ja esitystapa, yksinkertainen ja yksimuotoinen nuotti, kaikki yhteisesti luovat jotakin täydellistä ja kokonaista ja antavat runolaululle niin omituisen vakavan ja tyynen luonteen, joka tuntuu niin perin suomalaiselta. Nykyisempien laulujen on laita toinen. Sanoilla ja nuotilla ei ylimalkain enään ole yhteyttä niiden oikeassa merkityksessä. Sanat ovat sekä ulkonaisen pukunsa että sisältönsä suhteen huonontuneet ja kadottaneet entisen runollisuutensa. Nuotista taas on päinvastoin sanottava, eitä se entisestä yksinkertaisuudestaan on muodostunut sävelrikkaammaksi. Se sulous, minkä sanat ovat kadottaneet, on osaksi tullut sävellölle hyväksi. Nykyisien laulujen sanoissa saa turhaan etsiä tuota teeskentelemätöntä luontaisuutta ja luontoraittiutta, joka vanhoissa lyyrillisissä lauluissa niin viehättävänä näyttäikse. Sivistyksen noustessa on entistä tunteiden luonnollista puhtautta soaisseet uudet käytännölliset elämän-vaatimukset ja katsantotavat; entinen runollinen henki on kadonnut. Ne runot, joita kansa nykyjään ja yhä edelleen sepittelee, ovat kaikin puolin huonommat, eivätkä todista nykyajan hyvää runotaitoa. Milloin eivät sisällä kuivia ja epärunollisia mietteitä tai ole suorastaan haukkumarunoja, voivat ne kyllä tarkoittaa sisällisten tunteiden ilmoittamistakin, ja semmoisia runoja löytyy yltäkyllin, mutta siinäkin tapauksessa todistaa niiden huono, epärunollinen puku, että jos kohta kansa näyttää itsellänsä olevan tarvetta ja hyvää halua runomuodossa ilmoittamaan tunteitansa, siltä kuitenkin puuttuu siihen kykyä. Oikeinpa hämmästyttää, kun tarkastaa kotiseudussani käytettyjen kansanlaulujen sanoja ja usein tapaa niitä niin huonoja, että niissä ei näy olevan ajatusta ensinkään, puhumatta sitten lauserakennuksesta ja runomitasta, jotka jyrkästi loukkaavat sekä kieli- että runousopin vaatimuksia. Ruotsalaisuutta ja kielivikoja ovat ne niin täynnä, että pikemmin luulisi niitä jonkun suomen kielessä taitamattoman kuin itse kansan tekemiksi. Asiain näin ollen, olisi kyllä syytä luulla että kansanlaulujen nuottikin tai säveltö tämän mukaan on muodostunut huonommaksi. Niin ei kumminkaan ole laita, sillä sävellöt eivät toki vielä niin suuressa määrin loukkaa taiteen vaatimuksia ja kauneuden tunnetta kuin sanat, ja jos vertaamme nykyisien kansanlaulujemme sanoja ja säveltöjä taiteellisen arvonsa suhteen toisiinsa, niin täytyy myöntää nuotin ylimalkain olevan korkeammalla kannalla kuin sanojen tai runon. Se on siis säveltö, joka nykyiselle kansanlaululle antaa arvoa. – Kuinka vähän nuotilla ja sanoilla enään on yhteyttä, todistaa sekin, että samoja sanoja usein saa kuulla laulettavan monilla eri nuotilla, jotka eivät ensinkään ole samanluontoisia, ja päinvastoin. Ylimalkain ei hyvin pidetä väliä onko nuotti surun- vai ilonluontoinen, kunhan vaan siihen sanoja saa, otettakoon niitä mistä tahaan. Niinpä esim. saa kuulla tunnetun ”kaakkuri”-tanssin nuottia laulettavan seuraavilla surullisilla sanoilla, jotka samalla olkoot näytteenä nykyajan runoudesta:

Ei voi maaliman tavarat

Rakkautta välillämme sammuttaa.

Rakkaus se kestää kuolemaan,

Mennäänpä yhtenä Tuonelaan.

Suurena vaikuttimena kansan laulusäveltöjen kehkeytyessä on ollut runomitta ja sen muodostuminen eri aikoina. Niin kau’an kuin runoudessa käytettiin vanhaa ahdasta nelimittaista runomuotoa, täytyi nuotinkin sen mukaan supistua yksinkertaisempaan muotoon, jommoiset runonuotit ovat. Kun sittemmin ajan kuluessa on ruvettu käyttämään väljempiä ja pitempiä runomittoja, on nuotillekin siten tarjoutunut väljempi tila ja suurempi vapaus vaihtelemaan ja muodostumaan monipuolisemmaksi ja soinnukkaammaksi. Nykyisissä lauluissa on, niinkuin tiedetty, kahdeksanmittainen runomuoto kansaan parhaiten perehtynyt ja kaikkein tavallisin, ja koska runomitta suureksi osaksi määrää sävellön rakennusta, ovat juuri siitä syystä useimmat nykyiset laulut rytmiltään ja muissa suhteissa toistensa kaltaiset ja muistuttavat enemmän tai vähemmin toisistaan. Sentähden onkin toivottava että niin kohta kun kansa ennättää muihinkin runomittoihin perehtyä, nekin sävellöt, jotka tulevaisuudessa kansassa puhkeavat, ovat näyttäyvät yhä moninaisemmissa ja vaihtelevaisemmissa muodoissa.

Tuskin tarvinnee mainita että Kantelettaren-aineisia lauluja ja runonuotteja enään harvoin kotiseudussani tavataan ja nekin harvat ovat melkein yksinomattain kreikanuskoisten hallussa. Melkein ainoa runonuotti, mitä lutherin-uskolaiset käyttävät, on tuo tavallinen, joka esim. Reinholmin laulukokoelmassa ”Suomen kansan laulantoja” löytyy sivulla 16. Sitä enemmän tapaa sen sijaan uudemman-aikaisia lauluja, joita kansa yhä edelleenkin sepittelee ja säveltää minkä vaan ennättää, eikä suinkaan olo syytä valittaa että sävelet jo olisi vai’enneet Suomea kansassa. Mutta näiden omatekoisten, kansallisten säveltöjen rinnalla tunkeutuu kansaan suurella voimalla myös muukalaisia ja herrassäädystä lähteneitä nuotteja. Tämmöisien laulujen joukossa löytyy etenkin eräitä, jotka näiden seutujen rahvaassa ovat joutuneet erinomaiseen suosioon, myöskin semmoisissa paikkakunnissa, joissa niitä ei voi sanoa kansakoulujen levittämiksi. Mainittakoon esim. semmoisia kuin: ”Suo, lähde kaunis, katselen”, ”Yksi nuori mies meni jahtiin”, ”Ilon ääni ihanainen”, monta muuta mainitsematta. Näitä säveltöjä, joita jokainen vähänkään lauluun kykenevä osaa, ei kuitenkaan aina lauleta niiden omilla sanoilla, vaan yhtä usein aivan toisilla, jotka ovat kansan omatekemiä. Tietty on, että tämmöiset laulut nuottinsa suhteen harvoin pysyvät alkuperäisessä puhtaudessaan, vaan ovat taipuvaiset muodostumaan kansanmukaisiksi ja usein muuttuvat melkein tuntemattomiksi. Toiselta puolen taas tuovat ne kansan omatekoisiin säveltöihin suuressa määrin vieraita aineita ja valitettavasti jo liiankin paljon, sillä suuri osa kansan sepittämistä lauluista ovat suuremmassa tai vähemmässä määrässä epäsuomalaisia.

Paitse kaupungeissa oleskelleita kisällejä, positivinsoittajia y. m. semmoisia, ovat tietysti kansakoulut sekä nykyisaikaan niin tavalliset kansanhuvit viljalta taiteen-mukaisia lauluja istuttaneet kansaan. Mitä taas kansan omatekoisiin lauluihin tulee, ovat tuskin mitkään niin sopivat niitä levittämään kuin n. s. ”tukkipojat” tai ”tukkijunkkarit”, joista Pohjois-Karjalassa suinkaan ei ole puutetta, sillä

”Karjalass’ on syntyneitä suuria patrooneita,

Eikä ne nälkään näännytä noita tukkijunkkareita”.

Arvattavasti hyvästä syystä on näitä totuttu pitämään jonkunlaisina yhteiskunnan hylkiöinä, huolimatta siitä ett’eivät itse sitä myönnä, niinkuin laulussaan sen todistavat, sanoessansa:

”Jospa me ollaan joutolaisia, toisen tolppareita,

Ei me olla halvempia kaupungin porvareita.

Siellä meitä karahteerataan tukkijunkkareiksi,

Ei me muusta tykätä, vaan passovaa se meiksi”.

Kuitenkin tulee meidän juuri näitä tukkijunkkareita kiittää siitä että moni arvokas kansansäveltö niiden levittämänä ja vieläpä sepittämänäkin on joutunut kansan käytettäväksi ja ympäri maata tunnetuksi. Pitkin kesää kuljettaessaan pölkkylauttojansa pitkin jokia ja aavoja vesiä myöten, riittää heille kyllä aikaa laulun harrastamiseen. Siihen heitä pakoittaa väkisinkin tuo yksitoikkoinen elämä, jota pölkynlaskijan on pakko viettää, ja koska samaan ”savottaan” kuuluvat miehet ovat Suomen useimmista maakunnista kotoperäisiä, joista mukanaan ovat tuoneet kotiseudussansa oppimat laulunsa, syntyy heidän välillään kohta vilkas laulunvaihetus. Opetettuansa toisilleen laulujansa, saavat ne toisia, ennen tuntemattomia sijaan, joita ne sitten ajan kuluessa levittävät kotimailleen ja muualle maailmaan, jossa sattuvat kuljeskelemaan. Samallaisen altis kestävän lauluvaihetuksen voimme ajatella tapahtuvan yli koko Suomea. Ainakin on esim. Liperissä huomattava kuinka laulut ovat ikäänkuin lakkaamattomassa liikkeessä. Ei tarvitse kovin monta vuotta kulua, ennenkuin kansan lauluohjelma on nähtävästi muuttunut, tietysti sitä perinpohjaisemmin, kuta vilkkaammassa yhteydessä seudun asukkaat ovat sekä toistensa että toisien seutujen asukasten kanssa, niinkuin esim. tehdas- ja kauppaliikkeen kautta. Jos katsahtaa K. Collanin ja muiden toimittamia kansanlauluvihkoja, niin näkee niissä monta laulua, jotka ovat merkityt Liperistä kerätyiksi, niinkuin esim. ”Voi äiti parka ja raukka”, ”Ensimäinen juhla” y. m. Mutta näistä en ainakaan minä nyt enään kuullut Liperin rahvaan laulavan kuin jonkun ainoan, ja jos samoja sanoja vielä tapaakin, ovat ne aivan toisiin ja uusiin nuottiin yhdistetyt. – Vielä mainittakoon eräs esimerkki, joka myös tavallansa näyttää kuinka lauluja nykyjään kansassa muodostellaan ja levitellään. Löytyy eräs talo, johon tyttöin ja poikien noin parin viikon perästä on tapana kokoutua naapurikylistä ja muualtakin, ja näilläpä ei ole vähempi tarkoitus kuin vaihtaa toistensa kanssa lauluja ja panna ne muistiin, vieläpä myös paperille ja vihdoin oikein painattaa niitä. Päähenkilöinä näissä seuroissa ovat eräät latojat, jotka Joensuusta tänne varsin matkustavat ja näiden toimitettavaksi annetaan täällä koottujen laulujen painattaminen. Seuraavaan kokoukseen tuodaan ne sitten järjestettyinä ja ”präntättyinä” pieneksi vihkoksi ja nytkös täyttä kulkkua laulamaan ja rallattelemaan, niin että seinät kaikuvat. Milloin ei sanojen oikea nuotti juohdu mieleen, keksitään sen sijaan joku toinen tunnettu, yhtä kaikki jos se on moll- tai dur-luontoinen, kunhan vaan sanat siihen jokseenkin hyvin mahtuvat. Nyt on laulu sanoinensa, nuotteinensa valmis ja että se kohta on pitäjälle levinnyt, on helppo arvata. Tämän ohessa jaetaan sitten mainittuja lauluvihkoja kalliina muistokirjoina milloin millekin armahaiselle, mutta ennen kaikkea käyttävät niitä rakkautensa todistajina sulhaset ja morsiamet, ja siihen tarpeesen ovat ne varsin sopivat, sillä loistaahan laulujen joka sanasta sulaa lempeä ja armautta.

Ennenkuin lopetan kertomukseni, tahdon vielä esiintuoda muutamia kansallissoittokonettamme, kanteletta, koskevia seikkoja, sillä ovathan ne laulun ja soiton kanssa niin likeisessä yhteydessä, että jo siitä syystä ansaitsevat mainitsemista. Ja onhan kantele sitä paitse omituisen vienoilla säveleillänsä pannut niin monta sydäntä väräjämään, vieläpä saattanut meitä ylpeilemään siitä että kansamme on soitto- ja laulutaidossa kunnialla kestänyt kilpailua etevimpien kansojen kanssa.

Sen mukaan kuin kansa tietää kanteleista kertoa, ovat ne vielä noin 10–20 vuotta taaksepäin olleet paljon yleisemmät kuin nyt, eivätkä ne silloin, niinkuin nykyjään on tavallista, maanneet ylenkatsottuina, kielettöminä ja paksun pölyn peittäminä jossakin tuvan tai aitan nurkassa. Silloin niitä vielä pidettiin kunnossa ja arvossa. Nyt ovat jo asiat muuttumaisillaan. Vaikka niillä seuduilla, joilla minun on ollut tilaisuus niitä kuulustella, s. o. etenkin Liperin ja Polvijärven pitäjissä, on kanteleita tai ainakin kanteleenjäännöksiä tavattavina enemmän kuin voi luullakaan, näkyvät ne kuitenkin vuosi vuodelta joutuvan yhä enemmän unohduksiin. Näytteeksi millä vauhdilla kanteleet alkavat hävitä, olkoon se seikka, että useammissa paikoissa, missä luultiin niitä löytyvän, olivat ne juuri viimeisinä aikoina hävinneet. Niin kohta kun sen varsinainen soittaja, joka useimmiten on vanha harmaapää ukko, on Manalan majoihin muuttanut, ovat myös kanteleensa surumieliset sävelet, jotka niin usein häntä ilahuttivat, ikuiseksi lakahtuneet, sillä nuoret eivät tahdo kanteleenkielillä sormiansa pilata, nuorempaa polvea eivät sen sävelet enään miellytä, siksi on tämä liian – sivistynyt. Nykyisinä käytännöllisinä aikoina on se tyytyväisempi, kun saa ”mokomaa romukalua” käyttää polttopuuna. Kuinka vähän arvoa enään kanteleelle annetaan, todistaa sekin, että jos semmoista jossakin paikassa löytyikin, siitä harvoin tiesivät muualla kuin likimmäisessä naapuritalossa, jos edes samassakaan talossa.

Kuta enemmän kanteleita halveksitaan, sitä suurempaan arvoon nousevat sen sijaan viulut, jotka alkavat olla kansassa yhä yleisemmät ja lienevätkin kanteleiden varsinaiset surmat. Herrojen tavoilla olisi kansassa liian pieni vaikutus, jos se ei tälläkin alalla tulisi näkyviin. Koska herrassäädyssä viulu on suosittu soittokone, kantele sitä vastoin yksinkertaisemman rakennuksensa tähden ylenkatsottu, jos sitä edes tunnetaankaan. niin kansakin, noudattaen herrassäädyn mieltä, suosii viulua ja halveksii kanteletta. Ja kuitenkaan ei kantele tarvitsisi entiseen arvoonsa päästäksensä muuta kuin että herrassäätyisetkin rupeaisivat kanteleensoittoa harrastamaan tai, jos ei sitä, ainakin näyttäisivät siihen suurempaa mieltymystä kuin ylimalkain on tavallista. Ettei esimerkin vaikutus ole aivan vähäinen näyttää esim. seuraava seikka. Sen jälkeen kuin Maist. Borenius laulunkeruumatkallaan oli Pielisjärvellä kuulustellut ja soitattanut kanteletta, kuuluvat sen seudun asukkaat joutuneen suurempaan soitto-intoon kuin ennen, niin että nuortenkin sanotaan ruvenneen kanteleen-soittoa harrastamaan. Eihän tuo olisikaan aivan joutava asia, jos se vielä kerran pääsisi Väinön kansassa entiseen vireyteensä. Sehän ei olisi suotava ainoastaan kansallisessa, mutta myös soittotaiteellisessa merkityksessä, sillä siitä olisi pikemmin hyötyä kuin vahinkoa, jos vaikeammin käsiteltävän soittokoneen sijassa, jommoinen viulu on, käytettäisiin kanteletta, jota on kaikin puolin helpompi soittaa ja jota juuri siitä syystä onkin vähemmässä määrässä väärin käytetty kuin viulua, jos kohta se onkin laadultansa yksinkertaisempi.

Suurena vaikuttimena kanteleiden häviämiseen lienevät myös olleet n. s. virsikanteleet, joilla kansa hengellisiä virsiä soittaa. Ainakin on laita semmoinen Polvijärvellä, jossa virsikanteleet ovat jokseenkin yleiset. Aikanaan on eräs sen pitäjään sielunpaimen uhrannut voimia saadaksensa virsikanteleet yleisiksi seurakunnassaan ja siitä lähtien alkavat vanhat omaperäiset, sormikanteleet joutua perin unohduksiin. Sentähden tuleekin kanteleita kuulustaessa usein petetyksi, sillä kun kansalta niitä kysyy, tarkoittaa se aina etupäässä virsikanteleita, eivätkä sormikanteleet tahdo edes mieleenkään juontua.

Liperissä ja Polvijärvellä löytyy oikeastaan kaksi lajia kanteleita, jotka rakennuksensa suhteen eroavat toisistaan seuraavaisesti: muutamat ovat nim. yhdestä puusta tehdyt ja koverretut yläpuolelta. Tätä koverrusta peittää silloin milloin minkin muotoisella ”sieramella” varustettu kansi, joka on kahdella tuohisiteellä kiinnitetty koppaan. Toiset taas ovat alapuolella, eikä yläpuolella koverot, jolloin koverrusta sulkeva lauta, ell’ei sitä avonaiseksi jätetä, tulee olemaan pohjana, eikä kantena niinkuin ensinmainituissa kanteleissa. Niinkuin edelliset kanteleet ovat nämätkin sieramella varustetut ja yhdestä puusta tehdyt, mutta jos kantele on kooltaan suurempi, useista eri kappaleista. Kussakin tapauksessa käytetään puuaineena leppäpuuta. Kieliensä suhteen ovat ensimäiseen lajiin kuuluvat kanteleet harvakieliset, – vähintäin 5-, korkeintain 8-kieliset. Toisessa lajissa taas on 8 vähin lukumäärä ja tämänkaltaiset kanteleet tai oikeammin kanteleenjäännökset lienevät Liperissä ja Polvijärvellä kaikkein tavallisimmat. Tämä lukumäärä nousee vaihtelemalla aina 24-ään saakka ja korkeammallekin, jossa tapauksessa kantele jo on uudempaa laatua.

5-kielisia kanteleita olen ollut tilaisuudessa tavata kaksi kappaletta ja nekin molemmat Liperissä. Toinen niistä on se, jonka jo kerran mainitsin löytyvän Taipaleessa ja jonka i’ästä voi saada käsityksen, kun tietää että sen 60 vuoden ikäisen soittajan ”isän-isä ei muistanut nähneensä sitä kanteletta tehtävän”. Toinen taas, jolla myös on ainakin 80 vuotta ikää, löytyy eräässä talossa Mattisenlahden kylässä. Kumpaistakin kanteletta pidetään soittaessa toisella syrjällänsä, eikä lapeallansa, niinkuin muita useammankielisiä kanteleita pidetään, jossa edellisessä tapauksessa joko pöytä tai soittajan polvet ovat kanteleelle alustana.

Suurin osa soittokappaleista, mitkä kuulin kanteleilla soitettavan, ovat tanssisoittoja, joka todistanee kuinka aikanaan on tanssiessa tyydytty paljon yksinkertaisempaan tanssi-soittokoneesen kuin nykyjään. Tietääkseni ei näillä seuduin nyt enään käytetä kannelsoittoa tanssiessa. Siksi ovat viulut jo liian yleiset ja tarkoituksenmukaisemmat, sillä viulu antaa kovan äänen ja sillähän on tanssijan suurin vaatimus täytetty. – Tanssisoittojen kanssa ovat tavalliset n. s. paimensoitot tai – toitotukset, joita myös sarvisoitoiksi sanotaan, syystä että paimenet niitä ennen vanhaan soittivat sarvillaan. Nykyjään ei näitä sarvia, jotka olivat pukinsarvesta tehdyt ja tavallisesti 5:llä sävelrei’ällä varustetut, enään missään näillä seuduin tavata. Ainakaan ei minulle neuvottu ainoatakaan, vaikka kyllä koettelin niitä kuulustella. Kuitenkin vanha kansa niitä vielä muistaa ja kuuluvatpa ne sen nuoruuden aikana olleen hyvinkin yleiset. Ainoana muistona näistä paimensarvista ovat mainitut yksinkertaiset, mutta niin omituisen surumieliset sarvisoitot, jotka kajahdeltuaan ennen syvässä salomaassa, vuorilla ja laaksoissa, nyt vienosti ja hiljaisesti soivat kanteleen kielillä, ikäänkuin kaikuna entisiltä runollisemmilta ajoilta.

Paljon olisi tällä alalla tutkittavaa, jolla olisi merkityksensä, ei ainoastaan kansallisessa ja kansantieteellisessä, mutta myös soittotaiteellisessa suhteessa, etenkin mitä koskee kanteleiden muodostumista eri aikoina, niiden sovittamis- ja soittamistapaa y. m. Sitä hartaampi on toivomme että nämät kansallissoitintamme koskevat hämärät ja tutkimattomat seikat kohtakin on löytävät oikean tutkijansa ja selvittäjänsä.

Näitä säveltöjä, mitkä olen ollut tilaisuudessa paperille panna ja nyt tarjoan Osakunnalle, on lukumäärältään 153, joista 15 kppl. on viulun- ja kanteleensoittoa ja 12 runonuottia. Koko lukumäärästä on 120 kerätty Liperistä, toiset 33 Polvijärveltä, Juuasta ja Pielisjärveltä. Näiden seassa löytyy kuitenkin myös useampia muunnoksia sekä näihin että ennen kerättyihin lauluihin. Tunnustaa tulee minun vielä että joukkoon on joutunut ehkä liiankin paljon mitättömiä tai arvottomia säveltöjä; mutta panemalla paperille kaikki nuotit, jotka mahdollisesti ovat kansassa syntyneet, olen luullut voivani välttää liian aikaista ja kevytmielistä karsimista, jota ehkä perästäpäin täytyisi katua.

Lopuksi rohkenen lausua sen toivon ettei Osakunta vielä jätä kansansäveltöjemme kokoelemista silleen, vaan vastakin, kun tilaisuutta ja varoja tarjoutuu, tätä tarkoitusta edistää, antamalla suurempia tai pienempiä matkastipendioita halullisille nuotinkerääjille. Nykyisinä aikoina, jolloin me ylioppilaat niin suurella innolla ja rakkaudella kohtelemme kaikkea, joka vähänkään valaisee ja kuvaa kansamme sekä entistä että nykyistä elämää, tapoja ja maailmankatsantoa, tekisimme todellakin väärin, jos emme voimiemme mukaan koettaisi hankkia tietoja ja todistuksia myöskin siitä ominaisuudesta, joka sekä muinaisina että nykyisinä aikoina on ollut kansamme merkillisimpiä, s. o. sen laulu- ja soittotaidosta. Ja kuitenkin on tällä alalla vähän toimittu ja paljon toimitettavaa, etenkin mitä runonuotteihin ja kanteleisin koskee, jotka voisivat antaa paljon aihetta tieteellisiin tutkimuksiin. Vakuutukseni on että säveltöjä löytyy saatavina vielä paljon. Varmaankin vielä moni sydäntä ja tunnetta liikuttava säveltö huomaamattomana piilee kansan povessa, odottaen vaan aikaa, jolloin ujona ja teeskentelemättömänä saa konserttisalissa todistaa, ett’ei Väinämöisen jättämä kannel vielä ole kokonansa herennyt kaikumasta Suomen saloilla. Tässä olisi kylliksi työ-alaa Savo-Karjalaiselle, osakunnalle. Älkäämme siis jättäkö tätä tehtäväämme sikseen! Älkäämme olko tyytyväisiä ennenkuin laulajapojan tavalla voimme ylpeillen sanoa:

”Tämä poika se laulelee ja sill’ on laulun ääni,

I’ät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii”.

A. Hm. [Karl Adolf Hällström]

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.