Laulajan kirous (Juva)

Laulajan kirous Kirjoittanut Ludwig Uhland

Oli muinaisaikaan linna, niin uljas, ylhäinen,

yli maiden se kauas loisti ja siintoselkien;

yltympärillä tuoksui puutarhat vihannat,

miss’ säihkyhelmin hohtain veet suihkui vilppahat.

Kuningas korska siellä, maan-kuulu valtias,

vait istuimellaan istui, mies synkän kalvakas;

hän julmuuksia miettii, on käsky kauheus

ja silmänluonti vimmaa ja verta kirjoitus.

Kaks lauluniekkaa kerran ne linnaan ehättää,

on kultakutri toinen ja toinen harmaapää;

olalla harppu vanhus, hän istuu ratsastain,

ja reippain liikkein poika käy jalan rinnakkain.

Pojalle vanhus virkkoi: »Nyt toimes tiedätkin!

Syvimmät laulut soimaan, ja täysin sävelin!

Repäise voimas, laula maan riemut, tuskat maan,

niin eikö järkkyis rinta jääjäykän kuninkaan.»

Jo linnan pylvässaliin käy esiin laulajat;

kuningas puolisoineen siell’ loistossa istuvat;

kuningas hurjan kaunis, kuin talven loimuyö,

kuningatar niin kalvas, kuin vienoin kuudanvyö.

Jo vanhus kieliin koski, jo harppu huminoi,

ja yhä valtavammin sen ihmesoinnut soi;

ään’ nuorukaisen helkkyi niin taivaan-heleään,

soi ukon laulu säästäin, kuin juhlaurkuin ään’.

Kevät laulussa soi ja lempi ja aika auvojen

ja vapaus, miehenarvo ja usko ikuinen,

soi laulussa kaikki vienous, mi mielen herkäks saa,

soi laulussa kaikki suuruus, mi mielen kohottaa.

Ei hoviseura uljas nyt pysty pilkkahan,

soturit ylväät nöyrtyy siin’ eessä Jumalan;

mut kuningatar heltyy, ja sulokaihoissaan

hän laulajille heittää jo ruusun rinnastaan.

»Väkeni narrit hurmas! Tuo hymyy rouvallein!»

kuningas ärjyi, ja silmät ne leimus säkenein.

Oi, nuorukaisen rintaan hän säilän sinkauttaa,

– mist’ uhkui laulut helkkyin, verivirta ruiskuaa!

Kuin myrskyn tieltä seura pois häätyy häipyen,

ja poika tyhjiin vertyy jo syliin vanhuksen;

hän ruumiin käärii vaippaan, sen ratsun selkään saa

ja istumaan sen sitoo ja linnast’ taivaltaa.

Luo portin ylhän vielä jää ukko seisomaan,

hän käsin tarttuu harppuun, maan-kuuluun, sointuvaan,

sen pylvään pieleen pirstaa ja huutaa uhkapäin, –

soi ääni kautta linnan ja puistoin vihreäin:

»Voi teitä, salit ylväät, te muurit mahtavat!

Teiss’ älköön soitot soiko, tai laulut raikkahat,

ei, huokaus vain ja itku ja orjain askeleet,

siks kunnes kostonhenget on teidät murtaneet!

»Voi teitä, kevätpuistot, te armaat, ihanat!

Te nähkää vainaan kasvot, nää kalmankalpeat:

Noin kuolkaa pois, noin kuiviin, te lähteet, vuotakaa,

maat, tyhjiks, autioiksi vain jääkää aikain taa!

»Ja voi sua, murhamiesi! Sa kirous laulajain!

Veristen voittois maine se turha olkoon vain!

Sun nimes jääköön unhoon, yön ikiuumentoon;

kuin viime henkäykses, sun muistos haipukoon!»

Noin vanhus vakaa huusi, sen taivas kuullut on:

Sa sortuneina muurit näät linnaraunion.

Sen menneen loiston tietää vain yksi pylväs suo;

pian salaa suistuu yöhön myös viime jäännös tuo.

Miss’ ennen puistot versoi, näät aavan nummimaan,

puu siimestä ei tarjoo, ei lähde vilppauttaan;

kuninkaan nimi lauluiss’ ei kuulu kaikuvan, –

häviö, unho! siinä on kirous laulajan.

Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.