Laulajan häätö

Laulajan häätö. Kirjoittanut Hilja Pärssinen

Hän on taikuri, loitsija, laulun mi purki

sävelsointuna, virtenä, koskena vaan.

Hän on joutsen valkea, ilmojen kurki,

satakieli, mi soittavi oksallaan.

Kuin säikkyvi perho ja ruoho on hauras,

niin herkkä hän on, et arvaakaan

sinä toimen mies, sinä vahva ja vauras,

miten kulkunsa outoa päällä on maan.

Elämään, sen aaltojen pohjattuuksiin

hän syöksyy, sotkana nousee jo,

ylös aurinko juhli en käy ihanuuksiin

ja laulaa, laulaa, sä kuuletko?

Elon riemut ja tuskat, kansojen taisto,

ajan valtavat kuohut vaahtopäät

sävel kantaa. – Saa sanat sorretun vaisto;

on suurten toivojen kirkkaat häät.

Mut oi, kirouksin pois hänet torjuu

veli, heimo ja kansa: ”sä vaikene jo!”

Kylä ilkkuu, koito kun paeten horjuu:

”kuni muut joko sarkaa raadatko!”

Mut laulaja luotu ei kuormien kantoon,

ei lyömähän, – miksi hän lyöntejä sai?

Sydän ah olis altis lahjojen antoon,

ken ymmärtäisi, niin kuuntelis kai.

Tarut kuulisi kummat. Verho jo siirtyis,

elon näyttämö kirjava paljastuis,

valot kaupunkein yön sumusta piirtyis,

idän laivat aartehin rantoja uis.

Sävel kirkas, mistä sä kuulijan löydät,

kun markkinaremua täysi on maa?

On rihkamahelyjä, herkkuja pöydät. –

”Mene laulaja, täällä et ääntää saa.”

”Et hiiskua saa, vie vihatut tietos,

näit sen, mitä eivät nähneet muut.

Mene, tyyssijas olkoon talven nietos

ja ainoat kuulijas kivet ja puut!”

– Käy laulaja hiljaa; harppu on poissa

katuvierehen mieron sauva lyö.

Ovet suljetut – salien nautinnoissa

lie joillakin riemun, hurmion yö.

Ja jossakin lienevi lemmittynsä. –

Tuo muistelo rintaa viiltelee.

Rikas kyyhkysen vienyt on syleilyhynsä.

– Haa, vieläkö huulesi hourinee?

Mitä, miksikä nauravi nuttusi saumat,

oi laulaja, ryysyjä ylläs lie.

On seuranas kurjat kulkurilaumat,

niin pitkä ja autio eessäsi tie.

Haa, nälkä sun on! – Akanainen leipä

jo on loppunut. Korppi jos oisitkin

kai hakisit haaskan. – Vapaus eipä

ole rohtoa tautisi tuskihin. –

Ytimiin sekä luihin tuskan nuolet

nyt tunkee, kuolema voiton saa.

– Olit laulajaks luotu sä; mykkänä kuolet.

Kylä soi petolintujen kirkunaa.

Lähde: Liinamaa-Pärssinen, Hilja 1923: Jälleen vapaana: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.