Laulaja (Canth)
| Laulaja Kirjoittanut Minna Canth |
– Äiti, oletko valveilla? kysyi Kirsti, joka istui ikkunan luona ja luki sanomalehteä.
– Valveilla olen, vastasi heikko ääni vuoteelta, perällä huonetta.
– Jaksatteko kuulla? Täällä on Albertin konsertista.
– Lue, hyvä lapsi, lue!
Äiti kohottautui kyynäspäälleen ja nojautui Kirstiin päin paremmin kuullakseen.
Kirsti luki ylistävän arvostelun eilispäivän konsertista. Loistava menestys. Yleisön mieltymys tavaton. Myrskyiset hyvähuudot ja aploodit. Huone täpösen täynnä. Huomenna – siis tänä iltana, muistutti Kirsti, ja heitti silmäyksen äitiin päin, – saadaan vielä kuulla arvoisaa laulajaa taiteilijaseuran arpajaisissa, joissa hän hyväntahtoisesti on luvannut myötävaikuttaa. Sen jälkeen aikoo herra Ilopuro käydä muutamissa maaseutukaupungeissa antamassa konsertteja, ennenkuin jälleen matkustaa ulkomaille opintojaan jatkamaan. Lopulta lehti ennusti hänelle suurta tulevaisuutta ja toivoi, että hän maineensa kautta vielä tuottaisi isänmaallekin kunniaa.
– Siinä nyt näet, Kirsti, sanoi äiti vaipuen takaisin tyynylle. Eikö käynyt, niinkuin minä jo aikoja sitten sanoin. Jotain erinomaista hänestä piti tulla, sen hänestä jo kasvavanakin voi päättää. Ei hän ollut niinkuin muut pojat, ei ensinkään niinkuin muut.
– Ei, hän oli paljon rajumpi ja paljon laiskempi, hymyili Kirsti ja heitti sanomalehden kädestään pöydälle.
– No niin, – mitä sinä sanot – laiskempi? Hän ei lukenut läksyjään.
– Eikä tehnyt muutakaan. Telmi vaan aamusta iltaan ja keksi jos minkälaista kiusaa ja pahantekoa.
– Sinä nyt et hänessä milloinkaan nähnyt mitään hyvää.
– Minua harmitti, kun äiti ei milloinkaan hennonut rangaista, vaikka hän olisi ollut kuinka ilkeä.
– Ehkä minä häntä hemmottelin liiaksi, niinhän sitä kaikki silloin sanoivat, myötteli äiti. Mutta miespä hänestä on tullut yhtäkaikki. Ja vielä vähän parempi muita, jatkoi hän ylpeällä mielihyvällä. Kuinka siinä olikaan lehdessä? Ettäkö tuottaisi kunniaa vielä isänmaallekin? Ajatteles Kirsti, Albert, tuo orpo poika raukka, jonka hyvän hyvyydestä otin luokseni, kun äitinsä kuoli ja jota sitten koetin hoitaa ja kasvattaa siksi kuin hän meistä erosi ja läksi teaatteriin. Odotas, kuinka monta vuotta siitä nyt onkaan?
– Kahdeksan...
– Niinpä niin, kahdeksan vuotta siitä mahtaa olla. Kyllä hän on oikea onnen lapsi, se täytyy sanoa.
Kirsti ei virkkanut mitään. Hän oli ottanut ompeluksensa ja näytti kääntäneen koko huomionsa siihen.
Hetken vaiettua äiti taas jatkoi:
– Emme ole nähneet häntä nyt pitkään aikaan. Sitten kuin hän toissa kevännä ulkomaille läksi. Tuleeko hän meillä käymään ollenkaan?
– Tuskin. Mitä hän nyt enää joutaisi meitä ajattelemaan. Semmoinen suuruus. Tietysti hänellä on muita parempia.
– Niin, kyllä kait hänellä on paljon ystäviä ja ihailijoita, sen hyvin arvaa, sanoi äiti, Kirstin katkeruudesta sen enempää välittämättä.
Kirsti, vaikka muuten niin erinomaisen hyvä tyttö, oli aina sotajalalla, kun Albert tuli puheeksi. Siihen äiti jo entuudelta oli tottunut. Keskustelu taukosi. Kirsti neuloi kiivaasti; pieni ryppy silmäkulmien välissä osoitti, että katkeruus vieläkin kalvoi hänen mieltään.
Alkoi jo hiukan hämärtää, kun ovelle kolkutettiin.
– Varmaan lääkäri, sanoi Kirsti ja riensi avaamaan.
– Ei – ei se ollut hänen koputustaan, ehätti äiti sanomaan, kiinnittäen odottavan katseen oveen.
Samassa seisoikin huoneessa nuori, elokas, pulska mies, joka hohti voimaa ja terveyttä.
– Albert! huudahti äiti, koettaen taaskin nostaa päätänsä tyynyltä. Tulitpa sinä kumminkin!
Hän ojensi kättään Albertille; hieno puna oli noussut hänen poskipäihinsä.
– Voi, kuinka hauskaa nähdä sinua!
– Oletteko sairaana, täti? En tiennytkään, en ole siitä kuullut mitään. Keuhkotautiako? Vai niin, sepä ikävää. Joko kauankin?
– Kohta vuosi.
– Ooh, vai niin kauan. Mutta ehkäpä se menee ohitse vielä. Mitä lääkäri sanoo?
– Ei mitään. Antaa rohtoja vaan.
– Kyllä te varmaan vielä paranette, jahka pääsette kesään, eikö niin? Mitä sinä arvelet, Kirsti? – Kas, mikä lehti sinulla on siellä? Onko se tämän päivän? Oletko lukenut minun konsertistani? Se onnistui niin mainiosti. Kaikki sanomalehdet kiittävät kilvan, ja yleisö oli vallan hurmaantunut. Entä sitten vielä – arvatkaapa, mistä nyt tulen? Näettekö, minähän olen frakissa. Vai luuletteko, että teitä varten pukeusin näin? Mitä?
Hän nauroi niin iloista raikasta naurua, että äidin täytyi siihen yhtyä ja väkisin meni Kirstinkin suu vähän hymyyn.
– Niin, enhän minä toki – mutta antakaapa kun kerron. Minä olen, tiedättekö, käynyt ylhäisten herrojen luona, senaattorien ja sen moisten. Rahaa tarvitaan, rahaa, rahaa, ja aina vaan rahaa. Toivon tietysti valtioapua. Ja he lupasivatkin kaikki, aivan varmasti. Kolmetuhatta. Tänä vuonna kolmetuhatta ja ensi vuonna kolmetuhatta. Nätti summa, eikö niin? Konserteilla ansaitsen muutamia tuhansia lisää. – Jotain kuusi tuhatta minulta menee vuodessa siellä ulkona vähintäin. Se täytyy minun nyt laulaa kokoon itselleni. Ja sitten ulos taas, ulos maailmaan, Pariisiin, Italiaan –
– Mutta kyllä se yhtä kaikki oli ikävää, että te olette kipeänä, täti. Olisitte eilen tullut minua muuten kuulemaan, eikö niin? Ja Kirsti – voi, kun en muistanut lähettää sinulle vapaalippua.
– Ooh, se olisi ollut vallan liikaa huomaavaisuutta, virkkoi Kirsti hiukan ivallisesti.
– Eikös mitä, eikös mitä, vakuutteli Albert, vetäessään paperossikoteloa taskustaan. Sallitteko? Vaivaakohan tätiä, jos poltan?
– Ei, ei ollenkaan. Polta sinä vaan, hyvä Albert.
– Niin, mutta – jos äitiä aikaa ryvittää?
– Eikös mitä. Anna nyt Albertin polttaa rauhassa. Ja ottaisit viinipullon esille, Kirsti, niin tarjoomme Albertilla lasin. Meillä, näetkös, on hyvää viiniä, Madeiraa.
– Ohoo? Oikeinko Madeiraa?
– Jota lääkäri on määrännyt äidille.
Kirsti ei näyttänyt olevan vallan halukas sitä noutamaan. Äidin täytyi vielä kerran pyytää, ennenkuin hän toi pullon ja kaatoi Albertille lasiin ja sitten myöskin äidille.
– Sepä on tosiaan hyvää, sanoi Albert. Maljanne, täti. Sinä et juo, Kirsti?
– En.
– Kuulutko raittiusseuraan? No, te tulette hyvin toimeen, niinkuin näyttää? Tädillä on eläkerahansa – kuinka suuri se taas onkaan?
– Kuusisataa.
– Niin, kuusisataa! Hyvä raha, kun tulee noin vaan ilman mitään.
– Kirsti siihen ansaitsee lisää, käsitöillä ja puhtaaksikirjoittamalla – nousee sekin noin kuuteen sataan vuodessa.
– Vai niin, yhteensä tuhatkaksisataa siis! Ja se teille riittää vallan hyvin, niin pienet kuin teillä on elämäntarpeet. Naiset ylipään tulevat vähällä toimeen.
– Kyllä – kyllä se riittää, vakuutteli äiti, sillä hän pelkäsi, että Albert mahdollisesti katsoisi velvollisuudekseen auttaa heitä jollakin tavoin.
Mielessään hän kumminkin ajatteli, että Kirsti raukka sietäisi saada vähän helpotusta. Kovin hän oli rasittunut viime aikoina.
– Kannattaapa panna hiukan ylellisyyksiinkin, hymyili Albert, niinkö? Madeiraan ja sen semmoisiin. No, täti, kippis!
– Kippis, kippis!
Äitikin hymyili iloisesti. Ei koko sairauden aikana muistanut Kirsti nähneensä häntä näin elpyneenä kuin nyt.
– Kaada, Kirsti, Albertille toinen lasi.
– Vieläkö toinenkin? kysyi Albert.
– Tietysti
Hän aikoi jatkaa, mutta ei voinut, yskä keskeytti.
– Tupakan savu alkoi Kirsti syytöstään.
– Ei – ei – intti äiti rykimisten lomasta. Ei se – ei se mitään. Anna Albertin polttaa –
– Ehkä on parasta, että panen pois? arveli Albert ja loi kysyvän katseen äitiin.
– Se meni jo – ohitse. Polta vaan! Polta, polta!
– No, koska täti niin tahtoo. Oikeastaan minun pitäisi heittää tämä polttaminen vähemmälle. – ja olen minä sitä koettanut tehdäkin, se, näettekös, voi vahingoittaa ääntä. Mutta vielähän teitä ryvittää. Jospa tämä kumminkin vaivaa, sanokaa suoraan.
– Tietysti vaivaa, näkeehän sen, sanoi Kirsti nyrpeästi.
– Ei vaivaa, ei, ei. Ryvittäähän minua muutenkin. Mitä sinä, Kirsti –
– Otetaan sitten vähän Madeiraa, se rauhoittaa, sanoi Albert ja kaatoi sekä tädin lasiin että omaansa.
– Niin, otetaan Madeiraa. Hyvä, että sattui meillä olemaan kotona, koska se sinulle maistuu.
– Tämä on erinomaista, vakuutteli Albert ja kulautti lasin puolilleen.
Äitikin maisteli, ja se todellakin näytti häntä rauhoittavan. Levollisena hän nyt makasi siinä, pää tyynyllä, ja katseli hymyillen Albertia.
– Voi, kuinka olit hyvä, kun tulit meitä katsomaan. Toit semmoista raitista elämää tullessasi. Tässä huoneessa muuten aina on niin hiljaista ja kuollutta. Kirsti tuolla ikkunan luona työnsä ääressä, minä tällä vuoteella. Joka päivä samanlaista – aamusta iltaan, ei milloinkaan mitään muutosta.
– Äiti rakas, elkää puhuko niin paljoa, se rasittaa, rukoili Kirsti huolestuneena, sillä äidin ääni kuului kovin heikolta ja vaivaantuneelta.
– Ehkä on parasta, että minä lähden, sanoi Albert ja alkoi sammuttaa paperossiaan.
– Ei, elä mene. Kirsti vaan suotta. Onhan minulla aikaa sitten levätä.
– Minäpä en juuri joutaisi enää – hän katsoi kelloaan. Minunhan pitää laulaa vielä tänä iltana. Ja huomisaamuna lähden maaseudulle, täytyy vielä käydä muutamissa paikoissa jäähyväisiä.
– Voi, niinkö sinulla on kiire? Tämä käyntisi on kuin unennäköä.
– Tärkein tapaus varmaankin tämän talven aikana, hymyili Kirsti.
Mutta hänen äänessään oli taaskin jonkunverran ivaa.
– Niin, niin, myötteli äiti, vaikka hän kyllä ymmärsi Kirstin sisällisen ajatuksen. Minulle se tulee olemaan virkistävänä muistona niin kauan kuin elän.
Albert taaskin vilkaisi kelloaan.
– Aika kuluu, täytyy kiirehtiä. Kiitosta nyt, täti.
Hän ryyppäsi lasinsa pohjaan ja tarttui hattuunsa. Sanoi sitten jäähyväiset ja toivotti tädille terveyttä.
– Tuletko yhtä reippaana ja iloisena takaisin? kysyi täti, pidellen hänen kättään.
– Tietysti, hän nauroi.
– Milloinka?
– Vuoden päästä tai kahden.
– Sinne on pitkä aika, huokasi täti, päästäen hänen kätensä irti.
– Sanomalehdistä saatte aina lukea minusta sillä välin. Hyvästi, hyvää yötä.
– Hyvästi, hyvästi.
Hän oli poissa. Huone jäi hiljaiseksi ja autioksi. Elottomuus oli kahta vertaa tuntuvampi kuin ennen.
Äiti ryki yhtämittaa.
Kirsti antoi hänelle rohtoja ja teki tulen uuniin, että tupakan savu menisi pois.
Sitten hän auttoi äitiä sohvalle, pöyhi sillä välin hänen tilaansa ja laitteli kaikki valmiiksi yön varalle.
Opiumi teki vaikutuksensa. Äiti makasi nyt hiljaa, silmät ummessa. Väsymyksestäkö, vai oliko mennyt unen hortoon? Sitä ei Kirsti tiennyt, mutta hiljan hiljaa hän astui takaisin tuolilleen ja otti ompeluksensa.
Lamppu paloi pöydällä hänen edessään, varjostin riippui äitiin päin. Työnsä äärestä Kirsti väliin tähysteli äitiä, joka makasi siellä liikkumattomana, äänettömänä, mutta niin pelottavan kalpeana.
Kirstin sydäntä kouristi pahasti. Noin heikon näköinen ei äiti ollut hänen mielestään milloinkaan ennen ollut.
– Mutta kenties hän aamulla taas on entisellään, lohdutteli hän itseään, jahka hän saisi hyvin nukkua yönsä.
Pari tuntia kului. Äiti nukkui yhä. Muutamia kertoja hän oli rykinyt, ei kumminkaan siihen herännyt, tai jos heräsi, vaipui hän heti takaisin uneen.
Kirstikin rauhoittui. Hän kääri työnsä kokoon, sammutti lampun ja meni levolle.
Tuntui niin hyvälle oikaista väsyneitä jäseniään siellä lämpimän peitteen alla. Ei häntä vielä nukuttanut; ajatukset lensivät, risteilivät sinne tänne.
Jos voisimme muuttaa maalle äidin kanssa kesäksi – johonkin kuivaluontoiseen paikkaan, jossa olisi petäjämetsää. Se olisi aivan välttämätöntä, sillä äidin voimat ovat menneet kovin alas nyt talven ajalla.
Eikä näytä rohdoista olevan apua – enemmän kuin Madeirastakaan...
Kumman raikas henki tuo Albert. Ei hänelle voi olla vihainen, vaikka kyllä sietäisi. Niin naivin itsekäs ja muista väliäpitämätön. Äiti rakastan häntä kuin silmäteräänsä...
Kuinka hän oli voimakas ja terve! Ja kuinka hän menestyi elämässä...
Vaikka oli niin pahankurinen poikana, ettei olisi luullut hänestä milloinkaan miestä tulevan...
Koulussa alennettu käytös, huomio välttävä, keskiarvo neljä...
Minulla sitävastoin aina parhaat numerot...
Mitäpä hyötyä minulla nyt siitä? Voimat ovat menneet, elämän halu poissa...
Jos olisin ollut niinkuin Albert? Lentänyt ulos maailmaan? Ei, – kuka silloin olisi hoitanut äitiä? Parempi näin. Tuhatta vertaa parempi!
Niin kauan kuin äiti elää niin kauan kuin saan nähdä nuo lempeät, hienot kasvot joka hetki, ja saan puhella hänen kanssaan – tuumitella yhdessä kaikista asioista – voi, siinä on jo kylläksi elämän onnea, – en kaipaa mitään muuta...
Mutta jos tämä tauti veisi äidin hautaan –?
Sitä ajatusta Kirsti aina koetti karkoittaa mielestään pois, mutta yhä uudelleen se tunkeutui sinne takaisin, varsinkin näin yön aikaan. Ja kun se pääsi hänet valtaamaan, silloin pakeni uni kauas hänen silmistään.
Niinpä nytkin. Tunnit vierivät; hän kuuli naapurin seinäkellon lyövän jo neljää. Ja yhä hän valvoi, yhä hän silmät levällään katseli syvään pimeyteen.
Äiti oli nukkunut tänä yönä paremmin kuin ennen moneen aikaan. Kirsti tuon tuostakin kohotti päätään tyynyltä ja kuunteli hänen raskasta hengitystään. Mitä varten hän pelkäsi suotta? Ehkei tämä sairaus ollutkaan niin vaarallista: Moni oli keuhkotaudista parannut.
Kunhan vaan pääsisivät kesään...
Kirstin silmät painuivat kiinni. Hän meni vihdoinkin uneen.
Yön valvomisesta lopen uupuneena hän nukkui niin sikeästi, ettei kuullut, kun äiti kohta sen jälkeen heräsi ja alkoi yskiä.
– Kirsti ... Kirsti, koetti äiti yskän lomasta saada äännetyksi.
Mutta Kirsti hengitti vaan syvään – ja makasi liikkumattomana.
Äidin yskä kiihtyi, voimat uupuivat, hän vajosi alas tyynylle. Silmät kääntyivät avuttomina Kirstin sänkyyn päin.
Silloin Kirsti äkkiä vavahti unestaan ja hyppäsi ylös. Ei tajunnut vielä mitään. Seisahtui vuoteensa ääreen ja hieroi silmiään. Päätä viepotti niin, että oli vähällä kaatua. Mutta nyt hän jo kuuli –
Oli samassa täysin valveilla ja syöksi äidin sängyn luokse.
Äidin suusta pulppusi veri. Se valui punaisena tyynylle, lakanalle ja yltympäri pitkin vuodetta.
– Äiti, äiti –!
Sammuva katse häntä enää kohtasi. Äiti suoristi itsensä, silmät painuivat umpeen. Veri taukosi vuotamasta, kaikki oli hiljaa.
Kirsti hoipertui alas lattiaan sängyn viereen.
Päivä valkeni. Kaduilla syntyi vilkas liike. Matkustajia ajoi kilvan asemalle.
Albert istui reen perässä laukku kainalossa. Kasvot hehkuivat raikasta elämän halua.
Kirsti seisoi akkunassa, kalpeana, totisena. Albert hymyili hänelle ja heilautti lakkiaan ohi ajaessaan. Surullisella päännyökkäyksellä Kirsti vastasi hänen tervehdykseensä.
Kaksi miestä kantoi siinä mustaa ruumiskirstua. Albert käänsi päänsä pois, – hän kammosi kaikkea, mikä muistutti kuolemaa ja katoovaisuutta.
Ajuri nykäsi ohjaksia. Hevonen vilisti eteenpäin. Miehet kääntyivät kirstuineen portista sisään, mutta sitä ei Albert pannut merkille, sillä hän oli jo ennättänyt ohitse huolettomana jatkaen matkaansa asemalle päin.
Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Uudessa Kuvalehdessä 1895.