Lapsuuteni ajoilta (1883)

Lapsuuteni ajoilta.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Isän’ oli köyhä mökin miesi,
Köyhempi kuin luulinkaan kentiesi,
Perkas maata, kylvi, kynti, niitti,
Ahkeruudess’ aikans’ aina vietti.
Talvisin, kun lumivaippahansa
Pukeusi maa, ei köyhä kansa
Voinut työttä maata huonehessa –
Eihän syödä leipää laiskuudessa.
Niinpä talvipäivät kaiket isä
Veisti, höyläs, liimas hökkelissä,
Hän kun, näetten, puuseppä oli.
Nälän muodossa tuo taito tuli.
Kerta istui isä pöydän päässä.
Saumahöylä vasten poskee kä’essä,
Lausui, silmät luoden puoleen äidin:
”Neljäkymmentä mä tänään täytin.
Niistä viisitoista elin koissa,
Viisikolmatt’ isän luota poissa.
Vuotta kahdeksan ma olin renki,
Oivallan siis hyvin toimen senki.
Seitsentoista vuotta ”itsemiesi”.
Siitä saakk’ on ollut oma liesi.
Neljäkymmentä viel’ elää soisin,
Lasten lapset silloin nähdä voisin.
Tyytymätön konsana en ollut,
Vaikk’ei joskus viljavakkaa tullut
Hallan jäätämästä pellostamme;
– Tyytyväisyys, tuo on kunniamme.
Sinä, Leena, armas vaimoseni
Sulostanut olet huoneheni,
Kahdeksan on Herra lasta suonut;
Heilleki on toki osan tuonut.
Vanhin, Reetta, pikku tyttäremme
Piennä pilviin meni edellämme.
Jaakko, vanhin poikasemme, täyttää
Miehen mitan, voimakkaalta näyttää,
Kun ei oiskaan pettu konsanansa
Leivän e’estä käynyt huulillansa.
Sitte Maari, pieni punaposki –”
Maarihin tää viime sana koski
Hymyeli sangen iloissansa
Peiliss’ salaa katsoi ruusujansa. –
”Sitte vielä meill’ on poika toinen,
Isän kaima, valkohaivenainen.
Siitä vaikka pappi tulla voisi,
Jospa koulu-varaa meillä oisi.
Neljä pienokaista sitte seuraa:
Jukka, Eveeliina, Matti, Laura.
Kaksi edellistä mullan alla,
Toiset kaksi leikkii lattialla,
Siunausta anon, Herra, heille;
Johda heitä pyhän tahtos teille!
Ilta elokuun se taisi olla,
Kun me kerta, koko perhe väki,
Nurmikolla, huoneen vierustalla
Oottelimme maatamenon aikaa.
Käen ääni kuului hongikosta,
Kumppaniansa kun kutsuskeli
Metsän reunaa astui karitsainen
Arka, taittoi heinän tutkaimia;
Järvenpintaa uiskenteli salkki,
Sieltä usein ilmaan kuplistaikse,
Rikkoi läikkyväisen järvenpinnan.
Vares maasta kastemadon poimi,
Lensi, kantoi pesään pojillensa.
Isä nousi kiven nystermälle,
Meidät kutsui ympärilleen kaikki,
Lausui: »Myrskyn rajun raivotessa,
Mailmalla moni nuorna sortuu,
Kun ei keito luota Luojahansa.
Teille, poikaseni, lausun noita,
Opiksi jos nekin voisi olla.
Kun te kotikuusen huminata
Ette kuule, eikä äitin ääntä.
Silloin viekastaja teitä kokee
Juomapyörteesensä pyörähyttää.
Tuliseksi muuttuu kodin kaiho;
Kyynelsilmin vieraan seinustalla
Kotimetsää kohden tähtäilette:
– Tuos ei vielä mitään vaarallista.
Mutta silloin varsin varokaatte
Lohdutusta viinatilkkasesta
Etsimästä. – Soisin tulevanne
Tänne kotikumpuloille silloin
Lapsen ihanteita katsomahan.
– Muistakaatte, miten arka lammas
Heinän päästä löytää tyydytyksen!
Iloitessa kumppaneinne kanssa,
Ilo ei saa nojasta yli laitain:
Joskus salkki iloissansa tuolla
Rikkoo välkkyväisen vedenpinnan,
Mutta kohta taasen palajaikse
Tyveneesen asuntoonsa aivan.”
Vielä muuta lausunut hän oisi,
Mutta ääni vapisevan tuntui.
Katsoin: kiilsi kyynel silmässänsä,
Keskeytti oivat opetukset.
Taasen silmäsin mä maisemata;
Luonto levollensa välmistaikse:
Karitsainen makas pensastossa,
Salkki nukkui järven pinnan alla,
Vares vaakkuvainen pesässänsä
Siivin suojaeli poikasia,
Käkikään ei suutaan soinnuttanut.
Yksin matkauriesi lauleskeli,
Kulkeissansa kohden kotiansa
Valtatietä järven taustalla,
Piiskoin hevostansa kiirehtien.
– Huonehesen astuimme me tuosta;
Virsi veisattiin ja maata mentiin,
Kohta vaivuimme me unen helman.
Heinänteossa me kerta oltiin:
Isä, äiti, minä kolmantena.
Aamu-aikaseen jo kello neljä
Kastehelmein vielä kimaltaissa
Ruohon päissä kullan kiiltäväisnä,
Hopea hohtoisena heilamoiden,
Kävimma me luo’on kaadantahan.
Kuljettua kuuden kedon poikki,
Taasen tikkusimme viikatetta.
Tuossa muistui mieleen tuonen miesi,
Joka, kaateheksi ihmisniiton
Lakkaamatta viikatetta hioo.
Sivaltelee kelpo säilällänsä,
Milloin yhden kaataa, milloin toisen,
Kokoo ijäisyyden varastoihin,
Jost’ei koskaan kuulla tulleheksi. –
Siunatkohon silloin poutaa Luoja,
Ett’ei joutuis mätäheinäin parveen! –
Kolme tuntia me teimme työtä,
Neljäst’ asti saakka seitsemähän.
Silloin kaadettuna kaunis sarka
Lojui maassa kuusin ketoinensa.
Tuosta kulkemahan lähteen luokse
Aamiaista nauttimaan ja vettä.
Makealta maistui Waasan silli
Suulle nälkäiselle heinämiehen.
Niittu lähde niin ei sulo ollut,
Kun ne lähteet, joille runoniekat
Jumalaisen tenhon taikamiehet
Taluttavat kaksi onnekkaista,
Neitosen ja reiman nuorukaisen
Lemmen säveleitä laulamahan.
Olihan vaan tavallinen lähde,
Aina pulppusi ja vettä antoi.
Vesi ojaa virtas matkoihinsa;
Siis ei puroakaan kukkarantaa,
Jonka myöskin loihtii runoniekat
Kaunisteeksi lähde näyttämönsä.
Syötyä, me lähteen reunamilla
Levähdimme, veteen katselimme,
Alkoi kertoella vanha isä:
”Täm’ on meille merkillinen lähde,
Merkillinen, sekä muistorikas.
Vainaa, Punkarissa palvellessaan,
Tänne joutui lehtein taitantahan,
Rämeiköllä lähteen silmän keksi,
Ihastui sen kirkkaasehen veteen,
Päätti pyytää sieltä torpan paikkaa.
Punkari, se vanha itseviisas,
Taipui kohta toki pyyteesensä,
Mutta ehdon teki kummanlaisen,
”Konsa vaimoks’ otat piika Keetan,
Meillä kymmen-vuotta palvellehen,
Silloin hääsi pidän, torpan laadin
Varoillani asuinkuntoiseksi.” –
Kaikki mutkat muistuu vanhan mieleen!
– Ukkovaari, vanha mieronpoika,
Tuosta ihastui ja toimiin ryhtyi,
Vaimoksensa voitti kelpo Reetan.
Onnekkaat he olivatkin aina,
Vaikka joskus vainajalta äiti
Valta-ohjat itsellensä ryösti;
Vanheekin ol vuotta viisitoista,
Vanhee, sekä muuten kokeneempi.
Mitäs oppii silloin mieronpoika:
Vilppii, petosta ja varkautta –
Sit’ en toki sano vainajasta.
Kolmekymmentä he vuotta täällä
Asuit suuren lapsilauman kanssa.
Kotimökki seisoi kunnahalla,
Jolla nyt on vanhee niittylato.
Siellä miekin vuotta viisitoista
Elin, tunsin vilua ja nälkää;
Toki aina olin onnekkainen!
Yhdes kaivelimme nämä pellot,
Yhdes lähteen silmää perkasimme.
Vainaa tunsi joka puunkin tuolla,
Ko’issa muisti, mi on suora, väärä,
Muisti paksuuden ja oksat muisti. –
Paljon ennenkin on köyhä kansa
Kärsinyt ja taistot taistellunna.
Ei oo täällä leikin leipää syöty,
Otsan hiessä vaan ja kätten työssä.
Kuka luetella vaivat voisi
Vainaankaan, kun suolla hallaisella
Koki elää, hoitaa perhettänsä.
Kertoi joskus, miten polvet horjui
Virstain päästä kantaissansa tuhkaa,
Jota ensin poltti viitakossa.
Kertoi, miten usein tuskan hiki
Mehui otsasta kun kehnon-laista
Potaskaa vaan antoi raskas tuhka.
Huono hintakin vaan silloin saatiin.
Kuka kaiken kansan hikihelmet
Voisi mittaella! Kyyneleetkin
Täyttäisivät moisen lähdeojan,
Jos ne saisi kokoon haalituksi.
Kukka poluill’ ei käy meidän kansa,
Samoo korpiteitä usvaisia,
Kärsii vaivaa; onneksi tok’ lienee,
Ett’ei liiteleisi Luojastansa!” –
Aurinko jo loisti korkealla,
Kun me kaihomielin lähteneitä
Läksimme jo luo’on korjantahan;
Ehkä joskus sille vielä tullaan.

Jatketaan seuraavassa vihossa.


Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.