Lapsuusmaja

Lapsuusmaja Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Kuljin pitkän ajan

teitä maailman.

Rauhaan lapsuusmajan

nyt ma taivallan.

Tuttu, harmaa katto

jalkaa kiihdyttää.

Siellä henkipatto

hetkisen levähtää.

Lähestyn rajaa pellon,

poikki koivikon.

Kuulen karjankellon,

kevätilta on.

Kierrän takaa aitan,

alitse pihlajan,

syreenistä taitan

oksan tuoksuvan.

Kautta tutun polun

astun varoen.

Porstuaan jo solun,

odotan hetkisen.

Hiukan naristen

aukee pirtin ovi,

lattiass’ on lovi

alla kynnyksen.

Hymyyn käykö suuni?

Vanhat ikkunat,

penkki, vuoteet, uuni,

seinät valkeat!

Kaiken sieltä löydän,

mitä kaipasin.

Huomaan päässä pöydän

kukkivan palsamin.

Huomaan kissan harmaan

Kello lyö seitsemää.

Lauantai on varmaan,

sauna lämpiää.

Äiti saunan lieden

laittoi hehkumaan,

nyt hän vettä vieden

käy yli pihamaan.

Mulle vuoteen pienen

äiti tehnyt on.

Koulupoika lienen

reipas, huoleton!

Tätä lauantaita

kauan odotin.

Onhan puhdas paita

valmiina mullekin!

Näen ikkunasta

maantien mutkikkaan,

joka muinoin lasta

houkutti mukanaan,

humuun maailman turun

hänet kerran vei –

kodin leivänmurun

vertaa suonut ei..

Harhailin ja sodin

teillä maailman.

Rauhaan lapsuuskodin

nyt ma taivallan.

Sielussani, katto,

harjas nostaa saan,

vaipua, henkipatto,

kodin unelmaan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.