Lapsuus ja kuolema
| Lapsuus ja kuolema. (Suomennos.) Kirjoittanut Emil von Qvanten |
Tuskinpa tuntunee mahdolliselta, että lapsuus ja kuolema voivat missään suhteessa olla toinen toisensa kaltaisia. Päinvastoin ne näyttävät olevan toisiensa täydellisiä vastakohtia. Lapsuus on ihmisen elämän aamunkoite. Kuolema on elon loppu; se on yö, joka lopettaa värähtelevän iltaruskon. Kuinka voivat ne olla toisiensa kaltaisia? Kuitenkin ne ovat semmoisia siinä, että molemmilla on niin salaperäinen lopullisuus. Toisella on mistä? toisella mihin? se on kummallakin yhtä selittämättä, yhtä selittämätöntä.
Kuoleman valtakunnassa on ainoastaan varjoja, paljaita varjoja niistä, jotka ovat eläneet, iloinneet, kärsineet. Meidän tuijottava silmäyksemme seuraa heidän jälkiänsä. Ne poistuvat meistä aina kauvemmaksi ja kauvemmaksi ja katoovat lopullisesti läpinäkymättömään, tinkimättömään pimeyteen. Yksi ainoa tähti loistaa kuoleman yössä. Se on kuolemattomuuden toivon himmee tähtönen. Mutta meillä on siitä vaan hämärä aavistus, se valaisee himmeästi meille. Sen värisevät säteet viittaavat oville avaruuksiin, joita me emme tunne, josta meillä ei ole aavistustakaan.
Meidän lapsuutemme maailma elelee alituisessa aamun sarastuksessa, lapsuutemme muistot johtuvat mieleemme, kuluneita aikoja ajatellessamme kuten valo valon takana, kuten loiste loisteen takana, kuten rusko ruskon takana; mitä etäisempiä aikoja muistelemme, sitä suloisemmiksi, sitä ruusuisemmiksi ne tulevat, kunnes ne säteilevät kaukaisuudessa, jonka lävitse meidän muistomme ei voi tunkeutua. Meidän aikaisimmat elomme muistot katoovat valon hehkuun, jonka lähdettä me emme voi tiedustella, sillä se kuten aurinko aikaisena aamu-hetkenä, on näköpiirimme ulkopuolella.
Mitä enemmän me viimein lähestymme elämämme rajaa, sitä lähemmäksi tulevat lapsuuden ja vanhuuden salaperäiset maailmat toisiansa. Kaikki mitä itsellemme olemme ponnistuksilla hankkineet, katoo synkkään tyhjyyteen, kuten uni, jota emme voi enää muistaa. Mutta tämän synkän unelman vieressä, jota on lähestyvän kuoleman yötä pilkoittelee lapsuutemme elämä aina kirkkaammassa valossa. Ja sillä hetkellä, jolloin meidän täytyy kuolla, emme voi enää eroittaa, lähdemmekö haudan pimeyteen tuntematonta päämäärää kohti, tai palaammeko ainoastaan takaisin tuohon käsittämättömään, suloiseen valon lähteesen, josta saimme alkumme.
Salaperäinen lapsuuden elämä! Salaperäinen kuolema. Sanokaa meille: mistä? mihin?
Lähde: Sampo 10.6.1888.