Lapsuus.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Kuoro:
Hyvän, pahan ulkopuolla
lapsuudessa astellaan. –
Sielu on kuin kevätkukka,
tuoksuton ja umpussaan.
Älkää ennen aikojansa
sormeilko sen silmuja,
antakaa sen juurtua
ja auringossa aueta!
Tyttö:
Ihmiselon vainiolla
hento oras olen vain.
Pieni aarrelipas äidin
ihanteiden, unelmain.
Minuun kätköön talletti
hän salaisimman toiveensa:
vastaisuuteen kuvansa
vien kenties kirkastettuna.
Poika:
Kuvitusten eksyttävää
villiviidakkoa käyn.
Elän aikaa ihmeellisen,
loputtoman unennäyn.
Päivän kirkkaudessakin
haastaa henget satumaan:
yksi tahtoo oikealle,
toinen viittoo vasempaan!
Kuoro:
Kuvitusten eksyttävää
viidakkoa tiemme käy. –
Virvatulten takaa-ajoon
elämässä ennättäy
ehkä meistä monetkin,
jos eivät opastusta saa,
tietoa mist’ todellisuus
alkaa, mistä satumaa.
Ajan viljavainiolla
oraita me ollaan vain.
Vahaa eessä elon kouran;
sielujemme muokkaajain
herkkä heijastin. – Siis suuren
Kaitselmus, suo rakkauden
uhota sen rinnasta,
ken viittoo tiemme vastaisen!


Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.