Lapsuudenrunous.

Kirjoittanut Viktor Rydberg


Palatkaamme kahden lapsuusaikaan tuonne,
opimmehan kerran linnunkieltä kait!
Talvi tuiskus tiellä, lämmin oli huone;
ikkunassa istuin kuuntelimme vait,
kuinka varisperhe, tuulen alla pää,
tuumi ääneen jotain seikkaa tärkeää.
Äänet kaskuihin
kohta pukikin
Anna, joka neuloi sormin näppärin.
Varisneidot nää,
Anna hymyää,
äidilleen noin päivittää:
Äiti, viluttaa,
oikein taudin saa.
Lähtään saareen, jok’ on suvituulen maa!
Siellä sinipyy
kirjokengät myy,
kynsiraukat niihin kätkeytyy.
Siellä lämpimiks,
vatsan täyttehiks
päitä neilikkain saa purra: naks ja niks;
pippurimarjaa saa
nokka naksuttaa,
kissa kultatorveen huhuaa.
***
Anna, voimmeko me, siivettömät, päästä
saareen tuonne, jok’ on suvituulen maa? –
»Kyllä päästä voi, kun vaivojaan ei säästä,
ken vain joutsenpojan järven saavuttaa;
kukkarannass’ siin’ on pursi pieni vaan,
kultareuna sorja, lippu mastossaan.
Joutsen valkoinen
kesken lumpeiden
purtta vetää vaaksan vuorokautehen
poikki siniveen
saareen siimeiseen –
kissa huikkaa kultatorvineen.»
Niin, mut kerro, eikö eksymisen vaaraa,
jos me joutsenpojan saarta etsitään? –
»Metsän kätkössä on tiessä kaksi haaraa,
siinä viittaa, harmaa vihmehistä sään.
Jollet osaa sinne, lehdon lintu pien’,
tiklivarpunen ja sirkku, näyttää tien;
pääskynpoikaa viis
ehkä kanssas kiis,
ehkä joulu-ukko sattui taipaliis,
tai jos illansuu
taikka uusi kuu
tahi tonttu oppaaks tarjoutuu.»
***
Noinpa talvikaudet virsilippaan kerää
lapsuusrunous lappoi lieden loimuntaan,
ja kun kevät sai, ja tuomi teki terää,
lännen leyhkiessä kautta kotihaan,
saapui suvisadut silloin parvittain,
kilpalauluun kanssa ilman laulajain:
kiltit linnut noin
etsi kylmän ko’in
jälleen riemuks kenttäin, niittyin, vainioin,
etsi, jotta haat,
lehdot, metsämaat
taas sais kuulla laulut soinnukkaat.
Tie kun johti metsään, oltiin polun suussa,
joka satuseutuun salaan kiemuroi,
jalkamylly kosken, tuulenpesä puussa,
rannat, veet ne mieleen seikkailuita toi,
vuori, joka uhkaa syöstä laaksohon,
sysihaudan hehku yössä hongikon. –
Oi, kun rehkitään,
aatos kiitämään
aamuseikkailuilleen lähtee mielellään,
joskus niin, kun taas
huolet pois se laas,
näät jo lapsuusajan ihmemaas.
Maihin synkempiin
sieltä muutettiin;
vuodet pois jo vieri puuhiin, vastuksiin;
nähdä voimme vain,
kuinka sinne ain
uudet suvut pyrki sipsuttain.
Jäi sen portti taa,
ja nyt nähdä saa
runouden, mi elon kuormaa laahustaa –
siivin raastetuin
täyttää kuten kuin
urakoita valokuvailuin.
Mut jos kuinka kääntyy elo mailman tiellä,
portin sisällä on runous nuorekas.
Laulun keiju, hän on kuningatar siellä,
Mythos, runonpoika, siell’ on kuningas.
Vallat ihmiskunnan lapsuusajan maan
lapsen mailmass’ saivat pitää kruunujaan.
Sinne jääkööt noin
tenhoin, tarinoin,
joiss’ on ilveet armaat, pila tolkutoin!
Sinne jääköön noin,
vapaa, pakotoin,
nuori runous elon aamukoin!
Vielä tornit nuo
siellä väikkeen luo,
ja siell’ leikkii vielä satuprinssi tuo;
vielä kuudanöin
alla siimeistöin
laulun keiju liehuu seppelvöin.
Vieläkin sä näät,
kun käy pyrysäät,
kuinka varikset lyö yhteen viisaat päät;
vielä kangastaa
pippurimarjain maa,
kissa kultatorveen huhuaa.

»Pääskynpoikaa viis». Kansantarinan mukaan, jonka mainitsee jo Lutherin aikoina elänyt Agrippa Nettesheimiläinen pääsky kasvattaa pesyeessä viisi poikasta, joiden kesken se tasaa hoidon ja ruuan, niin ettei toinen saa suurempaa suosiota osakseen kuin toinen. Kun poikaset ovat tarpeeksi harjaantuneet siipiensä käyttöön, lähtevät vanhemmat niiden kanssa lentoretkelle, joka kestää muutamia päiviä. Matkan määränä on jokin seutu, josta satu paremmin kuin maantiede voi tehdä selkoa. Senjälkeen pääskyt palaavat ja jäävät kotitienoosen asumaan suuriin syysmuuttoihin saakka.


Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.