Lapsen tie

Lapsen tie Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Tuolta, missä huomenrusko puuntaa,

illankajoon vie

synnyintanhuvilta lapsen tie

kauas, kauas. Minne vievä lie?

Johtaneeko auringon ja kuun taa?

Kohoaa ja laskee, muuttaa suuntaa,

mutta jatkuu, aina jatkuu tie.

Aamunkoissa maantien valkosantaa

uusi kaukaisuus

käymään kutsuu, tuntemattomuus.

Kiehtoo näkemätön ihanuus.

Lapsi taivaltaa päin ilmanrantaa –

väistyy näköpiiri, unta kantaa,

sama iäti ja aina uus.

Illansuussa kukkarinne riemun

silmiin kangastuu:

Vieras päivä paistaa, outo kuu,

ihanimmin haastaa ihmissuu –

huomispäivän taival sinne vie mun!

Yhä riennän, yhä pettää tie mun,

yllä sama taivas avartuu.

Viittoi untenlinnan kultaviiri

punahongikon

latvain yli, valkokallion

harjanteelta, humu karkelon

onnellisen sieltä korvaan kiiri.

Eeliä pakeni kuin näköpiiri

haavemaa se saavuttamaton.

Levähdän. Tie aukee suuntaan kahteen:

taikaholvistoon

untenmaan ja synnyinkoivikkoon.

Matkan mitattoman käynyt oon –

kiireellä jos lepäis lapsuusahteen!

Pyörrä virranvuo ei lähtölahteen,

rientää meren suureen suvantoon.

Laskee, kohoaa ja muuttaa suuntaa,

yhä vie ja vie

kauas, pyörryttävän kauas tie.

Eikö päättyvä jo tuonne lie

vaaran laelle, joll’ ehtoo puuntaa,

hongan hiuksiin unohtuneen kuun taa?

Askel kiiruhtaa – vain jatkuu tie!

Siitä kun jäi koivut synnyinmäen,

arki, sunnuntai

moni vieri. Eteninkö vai

kehää kiersin? Yhtä lienee kai!

Äänet korviini soi oudon väen.

Unten kaupunkia tuskin näen,

mutta aavistaa sen silmä sai.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.