Lapsen tie

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Tuolta, missä huomenrusko puuntaa,
illankajoon vie
synnyintanhuvilta lapsen tie
kauas, kauas. Minne vievä lie?
Johtaneeko auringon ja kuun taa?
Kohoaa ja laskee, muuttaa suuntaa,
mutta jatkuu, aina jatkuu tie.
Aamunkoissa maantien valkosantaa
uusi kaukaisuus
käymään kutsuu, tuntemattomuus.
Kiehtoo näkemätön ihanuus.
Lapsi taivaltaa päin ilmanrantaa –
väistyy näköpiiri, unta kantaa,
sama iäti ja aina uus.
Illansuussa kukkarinne riemun
silmiin kangastuu:
Vieras päivä paistaa, outo kuu,
ihanimmin haastaa ihmissuu –
huomispäivän taival sinne vie mun!
Yhä riennän, yhä pettää tie mun,
yllä sama taivas avartuu.
Viittoi untenlinnan kultaviiri
punahongikon
latvain yli, valkokallion
harjanteelta, humu karkelon
onnellisen sieltä korvaan kiiri.
Eeliä pakeni kuin näköpiiri
haavemaa se saavuttamaton.
Levähdän. Tie aukee suuntaan kahteen:
taikaholvistoon
untenmaan ja synnyinkoivikkoon.
Matkan mitattoman käynyt oon –
kiireellä jos lepäis lapsuusahteen!
Pyörrä virranvuo ei lähtölahteen,
rientää meren suureen suvantoon.
Laskee, kohoaa ja muuttaa suuntaa,
yhä vie ja vie
kauas, pyörryttävän kauas tie.
Eikö päättyvä jo tuonne lie
vaaran laelle, joll’ ehtoo puuntaa,
hongan hiuksiin unohtuneen kuun taa?
Askel kiiruhtaa – vain jatkuu tie!
Siitä kun jäi koivut synnyinmäen,
arki, sunnuntai
moni vieri. Eteninkö vai
kehää kiersin? Yhtä lienee kai!
Äänet korviini soi oudon väen.
Unten kaupunkia tuskin näen,
mutta aavistaa sen silmä sai.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.