Lakko.

Kirjoittanut Kaarlo Luoto


Se hiljaa mielissä kyti
ja pyrki ilmi valkeaan,
ja aatos tahtoa syti,
sen toivoi olla irrallaan.
Ies mieliä painoi estävästi,
päilyili toivo vastaan kestävästi.
Ja kuulla kuisketta alkoi
jo täältä, tuolta. Kumma tää
kuin nopsaan tietänsä halkoi.
Se esiin valtijaana jää
ja kierteli joka loukon julki,
mies mieheen suusta suuhun kulki:
»Ei pennit leipähän riitä,
ei suojaa ruumiin verhoks’ suo,
vaan huolta huolehen liitä
ja puutteen kalkin sakat juo,
ja perehen huolet painaa isää.»
Sait päätös: »vaaditahan lisää».
»Ja onko ihminen luotu
kuin kone käymään yhtenään,
sen eikö levoksi suotu
kuin hädin käydä sängyssään?
Ei kuivuta tälleen miehet tähän,
pois käydään vaatimahan vähän.
Niin käymme vaatihin kaikin!
Jos pyyntöön kielto saatahan
jo pyörät seisohon saikin,
se tuen antaa painavan
ja varman hyödyn pitää saamme,
se mieliin kaikin painakaamme.» –
Mut tehtaan pyörät ne vierti
vaan vinkuin vinhaa vauhtiaan,
ja hihnat räpsäen kierti,
tie sama, kiire juoksullaan.
Ja sulaton torvi tupsui tultaan,
mahlansa räiskyin herui multaan.
Maa vapis voimasta pauhun.
Mut sekaan pohjaryskehen
ja tulen, höyryn ja sauhun,
ään ärjyi tuhatsäkeinen,
kuin hornalan kosket kaikki oisi
ja yhteen nuottiin kohinoisi.
Kas, luojat työssähän hyöri,
siks’ sinkui terät, puraset
ja rattaat vinkuen pyöri
ja lastun kiersi sorvimet;
soi alasta vastaan paljan kanta
ja puhkui tulta kaavan santo.
Ja ryskehestäkö tästä
vois lopun saada milloinkaan?
Ei miesten päättelemästä
näy jäljet sillä tiedossaan.
Se tuntuvi loppumattomalta,
sen räiske käy kuin vihan alta.
Niin tuonkin rattahan lento
jo kerran miehen murskaks’ sai,
ja tuolla hihnanen vento
on hengen vienyt kolmeltai;
tuo painin monen sormet syöpi,
tuo kone myötään miestä lyöpi.
Mut vaaranalaset kerran,
ne muurahaiset hyörtimen,
jo saattoi isäntä herran
luo sanan, toivon jokaisen.
He huolehen valtiaansa luotti
ja kuorman kevennystä vuotti.
Ja mielikuvat jo nosti
vastaisen ajan peremman;
ken oppineuvoja osti,
ken osaa toivoi kassahan. –
Ne haavehet veikin vastuu poisi:
– »En moista myöntää koskaan voisi.
Ja päivän aamuna erään
jo loppui vauhti rattaiden.
Ei voimaa juossunna terään,
ei suoniin sorvin, valssien,
ja riipuvi hihnat paikoillansa;
nyt eivät tarjoo vaarojansa.
Sen tehtaan kolkkous peitti
ja hunnullansa hiljaisuus.
Miks’ yksin seisohon heitti
ja kuoli kaikki toimekkuus?
Tää kysyntä näkyi kaikkialta,
mut poissa pysyi voima, valta.
Ne joukot huviksi lepäs
näin viikon päivät muutaman,
vaan vastuu vieläkin epäs
pois heiltä kaiken suostunnan.
Jo alkavi mieliin päästä huoli,
ja monen toivo riutuin kuoli.
Nyt nälkäi armoton tuli
jo monen perheen pöytähän.
Mon’ äiti itkuhun suli
tietäissä lasten kärsivän.
Ja miehillä pilvet otsan varjoo
ja lannistua tahto tarjoo.
Ei suonut lepoa koti
kuin tyyneen entisaikahan.
Nyt isä, äiti jo soti,
sai rakkaistakin toraisan.
Vain pilviä päivän puolla pysyi,
se kärsiväistä mieltä kysyi. –
Mut vastapuolikin koitti
vain sytytellä napinaa
ja näyttää: – »kuka se voitti».
He näön vuoksi tehtaan saa
jo käymähän kera miehen neljän
niin orjamaisen nöyräseljän.
Ja heillä mukana puhki
näin kaikki mestarmiehet jo.
Isäntä kiukulla suhki,
kun turmaa tuopi taistelo.
Mut askelta hänkö ottais tuohon
ain’ ynisevään nälkäsuohon.
Suur kone kolkkivi harvaan,
näin saihan savun nousemaan,
ja mielen kasvatti karvaan
se joukkoon vielä oottavaan.
Jo vähitellen siltä ehjyys järkkyi,
ne yksitellen työhön kärkkyi.
Niin lopuin lannistu joukko,
ei oikeuttaan saanutkaan.
Mut joka ratas ja loukko
taas alkoi entis meluaan,
ja miehet ne rahan eessä keikot,
nyt voimakkaat kuin jätit, peikot.
Ja raskas huokaus nousi
niin monen rinnan pettyneen,
ja koston lammella sousi
niin monen aatos hiljalleen.
Ja uhkaus vieri jälkeen herran:
– »Sä totta suostut vielä kerran!»


Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.