Labyrintissä.

Kirjoittanut Juhani Siljo


I. muokkaa

Kuin kääpiö, kuin rupikonna,
joka hetki sun tielles mataa
elon inho, kohtalon pilkka.
Vihan kelmeän kehto vain on sun ties.
Näin harhasit neuvotonna
kai vuotta jo viisisataa.
Elon almuna riemun tilkka
oli ärsytys vain, labyrintin mies.

II. muokkaa

Pois toivotko, sielu, pois auringon valoon.
Ah, et valon lempeetä rauhaa sa tapaa:
et itsestäs ole koskaan vapaa,
kunis painunut oot Manan tummaan taloon.
Tien löysi jo myrkky sun sydämeesi,
mi koskaan ei orjuuttas anteeks anna:
Kain-merkkisi peitä tai julki kanna,
sydän tyytyis ei, kunis askeleesi
turun ääreen ohjais, sun maahan heittäis,
ja ystäväs saapuis ja houkat ja portot
ja säästäen saalinsa sala-kortot
sun päällesi sylkis, sun rapaan peittäis.


Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.