Laara: Ensimmäinen osa: VI. luku

VI. luku
Laara
Kirjoittanut Kauppis-Heikki

Laara oli nyt päässyt toiveittensa perille ja tahtoikin näyttää, ettei ole aivan mitätön paikallaan. Kokeneiden emäntäin tavalla jakeli hän käskyjä piialle, joka oli heti otettu, ja kun ei Tuomas sattunut seuduille, sai renkipoikakin opastusta töihinsä. Mutta vaikka neuvo olisi ollut kuinka oikein annettu, niin Laaran neuvomaan työhön ei Tuomas kädellään koskenut. Hän ennen makasi tai käveli kyliä, vieläpä sanoi muillekin: »tehkää, jos kehtaatte.» Siitä seurasi, että työt edistyivät hitaasti.

Joutui heinänteon aika. Monena kesänä oli Tuomas pitänyt sen työn huolessaan ja jouduttanut ennen muita, mutta nyt ei näyttänyt olevan väliä, meni miten meni.

– Antaapa emännän nyt ryöhkäistä, sanoi hän ja lähti kävelemään omille virkineilleen, kun Laara tuli niitylle ja näytti ottavan työaseen omin takein käteensä.

Laara huomasi, että hänen niitylle-tulonsa ajoi pois Tuomaan, ja siitä sai vanha isäntä tiedon iltasella. Se oli jo ennenkin ikäväkseen huomannut Tuomaan haluttomuuden työhön ja päätti nyt hyvillä puheilla ruveta korjaamaan miestä entiselleen. Huomenna tuli hän itse niitylle haravoimaan ja kutsui Tuomaan toverikseen. Monta karhoa he haravoivat äänettöminä, kumpainenkin odotteli toistansa alkamaan. Viimein vanhempi mies virkkoi:

– Meidän heinätyö on käynyt hitaammin kuin muina kesinä.

– Niinhän tuo näkyy käyvän, myönsi Tuomas.

– Sinä olit ahkerampi tekijä ja teettäjä muina kesinä.

– Jospa lienen ollut.

– Kyllä minä ymmärrän, miksikä olet herennyt huolettomammaksi, vaan elähän ole milläsikään, unohdetaan nuo jo pois ja ollaan entisellään, houkutteli isäntä.

– Mahtaisi se isälle olla hyvä sillä lailla.

– Mistäpä tuon minäkään vielä tietänen. Kun luulisin, että sinä ahkeroituisit, niin saattaisinhan minä sanoa, että taisi minulle tulla vähän erehdystä tuossa naimiskaupassa.

– Sitähän minä sanoin teille jo alkaessa silloin kirjanteko-sunnuntaina enemmän kuin olisi tarvinnutkaan, vaan eipähän teille ollut apua, muisteli Tuomas.

– Eipä tuota silloin alussa tullut niin tarkoin ajatelleeksi ja, vaikka tuo on vähän häpeä sanoa, sitten se olisi ollut myöhäistä.

– Onpa voinut olla, myönnytti Tuomas. – Ja nyt taitaisi olla parasta, jos antaisitte minulle vähän osuutta, että saisin katsella olopaikkaa muualta.

– Semmoisetko sinulla on ajatukset? Elä nyt! Minä jäisin tähän vanhoiksi päivikseni yksinäni, houkutteli isäntä.

– Ettehän te jää yksinänne, ja senpä vuoksi minä olen joutilas lähtemään.

– Ollaanhan pois, kyllä minä pidän huolen, ettet jää mitättömälle osalle, jos sitä pelkäät.

– En minä sitä pelkää, jos ei muuta olisi.

– Mikä se sitten enemmän? arveli vanhus.

Tuomaan mielessä olisi ollut paljonkin, mutta hän antoi sen jäädä mainitsematta. – Hän jo vähän ajatteli, että jos jäisi kotiin, mutta toisekseen tuntui se mahdottomalta. Vaimon jos toisi, niin silloin kuitenkin tulisi ero, ja katkeroitunut mieli ei antanut myöten jäädä siihen vanhanakaan poikana Laaran kynsistä palasta odottamaan. Yhä useammin alkoi hän muistutella isälleen poispääsystään, mutta kun tämä ei alkanut taipua, heittäytyi hän yhä huolettomammaksi ja aina muistutti.

Laara oli kuulostellut Tuomaan aikeita, ja kun huomasi olevan itselleen tarjona suurempaa vaikutusvaltaa, niin ei hän puolestaan tehnyt sen oloa hauskemmaksi.

– Tuomas se aikoo lähteä pois ja tahtoisi osuuttaan, kertoo isäntä pahoilla mielin Laaralle.

– Antaa tuon toki mennä, joutaa se tästä, sanoi Laara heti kohta.

– Mutta mitenkäs minä, vanha mies, jaksan huoltaa nuo liikeasiat ja tässäkin kotona?

– Eikö nuo tulle huolletuksi ilman Tuomaan apuja. Mitä siitä on tänäkään kesänä ollut hyötyä! Kuukausittain teettää nukkasi heinääkin, ja mitä kaluja ne sitten ovat. Minä jos olisin teettäjänä, niin erittäin se olisi mennyt, kehui Laara.

– Etpä sinne sinäkään muina kesinä niin vapaasti pääse, huomautti isäntä.

– Täältäkin pihasta käsin minä teetän joutuisammasti, ja kun ottaa osaavan aikaisen rengin toiseksi, niin se tekee kaksi sen vertaa kuin Tuomas.

– Tuleepa sekin maksamaan ja on jokavuotinen muuttelu.

– Mitä niistä muuttelee. Osannee tuon yhden palvelijan hoitaa niin, että pysyy useampia vuosia.

– No, kun sinä luullet tultavan toimeen, niin annetaan Tuomaan mennä, kun sen mieli tekee, taipui isäntä.

– Mitäpä hänestä pidättelee, vahvisti Laara mielissään.

Isäntä rupesi sommittelemaan Tuomaan kanssa perinnön määrää. Asianomaisena pyrki siihen Laarakin puhumaan, mutta Tuomas oli eronsa edellä yhä ärtyisämpi ja käski pysyä aivan erillään heidän asioistaan. Perinnön määräksi panivat he muutaman tuhannen, osa vuoden päästä, ja toinen osa sitten isän kuoltua, jos niin kävisi, ettei sitten sopisi tulla kotipaikalle asumaan. Tätä takaisintulopuuhaa oli Laara kovasti vastaan. Hän tahtoi, että Tuomas pitää kerralla erottaa, ennen maksaa enemmänkin ja ottaa muualta velkaa.

Kun sopimus oli tehty, kokoili Tuomas vaatteensa nyyttiin ja otti renkipojan kyytiin veljensä luokse asti. Ero tapahtui aivan syrjäisten huomaamatta. Isälleen hän heitti kättä lyöden hyvästit ja mieli pyrki murtumaan, mutta äitipuolta ei näyttänyt muistavankaan.