La'illisesta Waiwais-holhosta (Yrjö Koskinen)

La'illisesta Waiwais-holhosta (Yrjä Koskinen) Kirjoittanut Yrjö Koskinen

La'illisesta Waiwais-holhosta.

Kolme wuotta sitten koetin Suomettaressa (wuosik. 1857, n:ot 11—14) esittää ajatukseni Waiwaisista ja Waiwais-holhosta. Asia on walitettawasti semmoinen, ett'ei unohduksiin eikä wanhenemaan riudu; päin-wastoin se yhä uudella woimalla tunkeihen mieleen. Näiden wuosien kuluessa onkin paljon puhuttu ja kirjoitettu waiwais-holhosta. Mutta asia ei ole läheskään selwille saatu; tätä waikeata kysymystä keskustellaan muissakin maissa wielä yhtä ahkerasti kuin milloinkaan ennen, ja meidän maa astuu tässä niinkuin tawallisestikin muutamia wuosikymmeniä jälempänä. Ylipäänsä on wiime aikoina kuulunut kaksi eri ääntä Suomen waiwaisholhon asiassa. Toinen ääni on ollut maamme pappien, jotka kaikella muotoa pyytäwät päästäksensä waiwais-holhon toimesta irti, ja todestaan owatkin täysillä syillä osoittaneet, että tämä toimi nykyisellä asetuksellaan on papis-wiralle haitallinen, mutta muutoin owat ratkaisematta jättäneet itse asian pää-seikat, s. t. s. itse laillisen waiwais-holhon edut tai haitat waiwaisuuden suhteen. Sywemmälle asiaan on toinen ääni tunkeinnut, nimittäin hra J.W. Rosenborgin, joka yliopistollisessa wäitöskirjassa (Om Fattigdomen och allmänna fattigwården i Finland, Hels. 1858) on puhunut monta muistettawaa sanaa sekä waiwaisuuden synnystä ja luonteesta että siihen käytettäwistä apu-keinoista. yhdessä kohden nämä molemmat äänet soiwat kokonansa sopuun. Toinen niinkuin toinenkin katsoo laillisen waiwais-holhon wälttämättömäksi. Papistolle ei näy mieleenkään tulleen, että itse waiwaisholho saattaisi toisellainen olla; sen wain tietäwät ja tuntewat, että se tämmöisenään on heidän wirallensa haitallinen ja wieras. Mutta olisiko mahdollinen asettaa tämä laitos toiselle kannalle, ja olisiko sama laitos toisenmoisella asetuksella sujuwaisempi heidän papilliseen wirkaansa, sitä eiwät ole tulleet ajattelemaan, taikka eiwät kumminkaan ole semmoista ajatustaan sanoihin purkaneet. He siis puhuwat pakko-waiwaisholhosta ikäänkuin wälttämättömästä kohtalosta, jota wastaan ihmisten tuumat ja mielipiteet eiwät mitään auta. Herra Rosenborg taas tosin mainitsee toistakin waiwais-holhon lajia, mutta on omalla ehdollaan mennyt laillisen waiwais-holhon puolelle. Ja niin tykkänänsä hän on tälle puolelle luopunutkin, ett'ei katso tarpeelliseksi edes muutamia ainoita syitä esiin tuoda tuota hylkäämäänsä wapa-ehtoista waiwais-holhoa wastaan. Ainoastaan lyhyesti hän lausuu (siw. 80): ”Laillisen tai wapa-ehtoism waiwais-holhon paremmuus on kysymys, josta on kiiwasti taisteltu ja joka wieläkin jakaa julkisuuden miehet kahteen leiriin. Puuttuwainen tila estää minua tässä tarkemmin kertomasta tätä taistelua sekä ottamasta wastattawiksi ne syytökset, joita on taisteltaessa wiskattu laillista waiwais-holhoa wastaan. Minusta kuitenkin se ainoa asia, että ne waltiot, jotka paraiten owat edistyneet yleisessä ja waltiollisessa siwistyksessä, myöskin owat la'illiseen waiwais-holhoon suostuneet, näyttää todistaman, eitä waiwais-holho warsin hywin käypi käsittää tarpeelliseksi osaksi waltion tehtäwiä". — Arwattawasti ei kukaan tahdo asettaa näitä wiime-mainituita sanoja mihinkään syiden ja perusteiden armoon, eikä luultamasti, lausuja itse ole niitä siksi aikonut. Warsin samaa perustetta taisiwat 17:nnellä wuosisadalla, ammatti-laitoksen ystäwät Ruotsinwallassa käyttää Juhana Nisingiä wastaan, joka siellä ensinnä osoitti teollis-wapauden etua; sillä edistyneimmät waltiot, Ranska ja Englanti, oliwat silloin wielä ammatti-laitosten kahleissa. Mutta jos Ruotsi silloin olisi omin neuwoin astunut kappaleen matkaa näitä ”edistyneitä" waltioita edemmäksi, ei olisi kukaan sitä siitä soimannut, ei nämä ”edistyneet" waltiot itsekään, jotka sillä lailla olisiwat Ruotsista saaneet kehoittawaisen esimerkin. Samalla tawoin sopii päättää, ett'ei Suomenkaan tarwitse waiwais-holhossansa kulkea lopumattomasti muiden liepeissä, jos kohta nämä muut omatkin enimmissä kohden edistyneemmät. Se ei olisi mielestäni liikanaista julkeutta, jos Suomi jossakussa ainoassa seikassa astuisi edistymisen etunenään ja antaisi muiden seurata sen jälkiä. Tämä saattaisi tapahtua, jos järjellisesti punnitsemme syyt ja seikat, ja käytämme muiden waltioin esimerkit opiksemme, mutta ei kuitenkaan warsin kaamoiksemme. Mitä nämä esimerkit opettawat, tahdon edempänä selitellä. Aluksi tahdon hra Rosenborgin suosiolla tarkastella hänen suostumistansa lailliseen waiwaisholhoon.

La'illinen Suojelus ja La'illinen Waiwais-holho.

”’’Laillisen suojeluksen asetus ja

waiwais-holhon asetus owat yksi

ainoa laitos". Aamurusko 1859, N:o 27.

Toiwon, ett'ei kenkään käsitä edellisiä sanojani siihen mieleen, niinkuin olisin tahtonut soimata hra Rosenborgin kirjaa wääristä ja perustamattomista mietteistä. Olen ainoastaan tahtonut osoittaa, että tämä kirja ei sisällä mitään syytä, minkä wuoksi laillinen waiwaisholho olisi hywäksyttäwä ja wapa-ehtoinen wai waiwaisholho hyljättämä. Hra R. ottaa waiwaisholhon asiat katsottawiksi ainoastaan siltä kannalta, jolla ne nykyänsä meillä owat ja osoittaa kuinka waiwais-holho sen mukaan on toimitettawa. Paitsi sitä on hra R. kirjassaan erinomaisella nerolla tutkinut ne kohdat, jotka wielä pitämät työ-wireytemme ja toimemme kahleissa ja siis alinomaa meille lisääwät köyhyyttä ja waiwaisuutta. Hän on myöskin apukeinot esittänyt; ne owat semmoisia, joita uusi aika ja terwe järki jo wälttämättömästi waatiwat, nimittäin: Työn wapaus, Työntekijäin wapaus, Maan lohkaiseminen ja ylennetty walistus ja siwistys työntekijässä säädyssä. Harwoin on niin monta ylen tärkeätä asiaa yhtä haawaa yleisölle teroitettu, ja harmoin sitä on tehty niin taitawasti kuin hra R:n kirjassa*). Erittäin teräwät ja taitawat owat hänen mietteensä laillisesta suojeluksesta (siww. 31—38). Tiedämme kaikki, että työntekijä meidän maassa, ellei hänellä ole omaa maantilaa, tai wirkaa, tai ammattia, tai muuta ominaista asemaa, on pakoitettu etsimään wuosipalwelusta tai laillista suojelusta joltakulta isännältä, joka lain ja kruunun edessä on ikäänkuin hänen holhojansa. Jos hän ei semmoista suojelusta itsellensä laita, hän tulee, kuten tawallisesti sanotaan, ”mustiin kirjoihin", s. t. s. joutolaiseksi, ja lähetetään kruunun pakko-työhön niin kuin pahan-tekijä. Hänen rikoksensa ei kuitenkaan ole muu kuin se, että hän on tahtonut itse olla holhojansa ja käyttää työnsä sillä tawalla, jolla hänelle tulisi työstänsä suurin etu. Tämä ei ole hänelle luwallista, waan hänen pitää rangaistuksen uhalla antauman isäntien huomaan ja suojelukseen. Nämä isännät sillä lailla saamat helpommin ja helpommalla palkalla työntekijöitä. Mutta minkä-laatuisia työntekijöitä? sen sanoo kohta terwe järki. Hra R. sen selwästi osoittaa, lausuen: ”Työn-teettäjä saapi huonosti tehtyä työtä, eikä siis hyödy ollenkaan hänkään. Tuosta kuuluu paljon walitusta meidän tilanhaltioilta herroilta; nepä melkein yhdellä äänellä wakuuttawat, että työntekijät yhä huononemistansa huononewat. Siihen omat itse syypäät ja niittämät niin kuin owat kylwäneet. Yrittäkööt tehdä työntekijän warsin wapaaksi, asettakoot hänen samalle asemalle, jolla itsekin seisowat, ja antakoot työnteon syntyä sulasta keskinäisestä suostumuksesta, jossa kaksi yhtä wapaata ja yhtä järjellistä henkilöä sopiwat keskenänsä. Se on totta, wapaa työntekijä on ottawa (palkaksensa) jonkun isomman osan siitä arwosta, jonka hänen työnsä synnyttää, mutta hän on sen siaan tekewä enempää ja parempaa työtä. Pitäisihän meidänkin maassa oleman kokemusta, joka tämän todistaa. Meillä on jokseenkin tawallista, että maanwiljelijätkin te'ettäwät muutamia töitä urakka-miehillä eli semmoisilla työmiehillä, jotka walmistawat ainoastaan jonkun määrätyn työn määrätyllä palkalla, ja yleensä lienee hawaittu, että waikka nämä työmiehet owat itsellensä ehdotelleet kaksi- tai kolmi-kertaisesti isomman palkan kuin mitä wuosi-palkollisille maksetaan, työ kuitenkin on tällä tawoin tullut sekä teettäjälle helpommaksi että myöskin kelwollisemmaksi." —

Se asetus, joka tätä nykyä meidän maassa säätää laillisen suojeluksen, on annettu wuonna 1852. Mutta asia ei ole mikään uusi maassamme. Jo Ruotsin muinaiset lait oliwat ylen kiiwaat joutowäkeä wastaan, ja jota toimellisemmat hallitukset kunakin aikana oliwat, sitä kiiwaammin nämä lait pidettiin woimissa, sitä onnettomampi myöskin oli joutowäen, s. t. s. tilattoman ja ammatittoman työwäen olo isän-maassamme. Semmoinen ankara hallitus oli Kaarlo Xl:nnen. Kuinka esim. Wiipurin läänissä menetettiin, todistaa Wiipurin tuomiokapitulon walituskirja kuninkaalle w. 1684 paikoilla: ”Paljon wäkiwaltaa on tässä kohden harjoitettu wanhaa wäkeä wastaan sekä nuoria leskiä wastaan, jotka piskuisilta lapsiltaan eiwät woi palwelukseen ruweta. Niiden mökkiä on hajoitettu, niiden patoja ja kattiloita wiety; samoin heidän lehmiäänkin, joita ratsastawaiset kruununpalwelijat hakewat metsistä. Sitten tämä kaikki on kuljetettu kaupunkiin ja myyty ryöstöhintaan. Kansa huutaa woi! wainoojistansa, woudeista, nimismiehistä ja kuudennusmiehistä. He rukoilewat, että Teidän Maj:nne, niin kuin kristillinen kuningas, sallisi heidän oleksia täällä maan päällä; kunnes he luonnon järjestyksen mukaan pian tulewat poiskutsutuiksi toiseenmaailmaan. Kaikkein armollisin kuningas! köyhien huokaus, karjan poraaminen ja hurskasten sääli on isompi kuin kieli woi kertoa. Armosta ja laupeudesta pelastakaatte kansa tästä hädästä".

Tämä walitus selwästi osoittaa, kuinka kowat ja rasittawaiset tämmöiset suojelus-säännöt aina owat, jos ne pannaan täyteen woimaansa. Näiden menneiden aikaen puhdistukseksi on kuitenkin muistaminen, että wäen puute oli suuri, että alituisilla sodilla ja sotamiehen-otoilla työntekijäin paljous oli wähentynyt, jotta luultiin tarwittawan erinomaisella huolenpidolla ja tarkkuudella käyttää mitä jälillä oli. Senpä tähden näillä samoilla aioilla määrättiin sekin, kuinka monta työntekijää kukin talo saisi pitää. Se ei ollut wielä siihen aikaan hawaittu, että työnteko, samatekkuin jokainen muukin kaupittawa kalu, tekee isoimman hyödyn, jos annetaan sen itse hakea soweliain siansa ja hinta eli palkka jätetään näiden kahden: tarpeen ja tarjomuksen maärättäwiksi.

Sen aikuinen wäen puute oli myöskin syy siihen, ett'eiwät suojelus-säännöt silloin wielä waikuttaneet aiwan haitallisesti waiwais-holhoon. Wielä Kaarlo Xl:nnen aikana oli waiwaisholho enimmältään wapa-ehtoinen, s. t. s. kirkkoherra kehoitti wapa-ehtoisiin antamiin. Hywin pian kuitenkin ja jo Kaarlo Xll:nnen ensiwuosina täytyi ruweta tekemään waiwais-holho yhä enemmin la’illiseksi, s. t. s. pakko täytyi panna warakkaille oman ehdon ja oman armeliaisuuden siaan. Ja tämä olikin warsin luonnollinen seuraus laillisesta suojeluksesta. Jos työntekijä on pakoitettu wissiin rajoihin työnteettäjäin eduksi, niin nämä työnte'ettäjät taas owat welwolliset häntä elättämään, ellei hän itse sitä woi; sillä se on aina luultawaa tai kumminkin mahdollista, että hän olisi woinut itsensä elättää, jos hänellä olisi ollut oma walta työnsä käyttämisessä. Meidän aikoina se siis ei ole sula sattumus, että Armolliset Asetukset la’illisesta suojeluksesta ja laillisesta waiwais-holhosta owat yhdeltä wuodelta 1852. Nämä laitokset owat kaksi pylwästä, jotka molemmat seisowat niin kallellaan, että ainoastaan toistensa nojassa woiwat pystyssä pysyä. Waiwais-holho on tarpeellinen tuki suojeluslaitokselle, sillä muutoin tämä wiimeinen menisi oman wääryytensä painosta kumoon. Nyt tämä suojelus-laitos tahdotaan häwittää ja se on oikein. Mutta minkälaisten tukien nojassa silloin waiwais-holho seisoo? —

La'illisen waiwais-holhon perä-ajatus on lyhyesti seuraawa: Jokainen waraton, joka ei woi työllään elättää itseään ja omaisiansa, josko hänellä ei ole kylläksi työ-woimaa taikka ei kylläksi työtätarjona, — jokainen semmoinen saapi muka la’illisella oikeudella waatia itsellensä joko niin paljon elatusta kuin tarwitsee taikka niin paljon työtä että hän woi elatuksensa ansaita. — Nyt tulee kysymys: keltä tämä työ ja tämä elatus on waadittawa? ja wastaus kuuluu: niiltä, joilla jotain on, s. t. s. niiltä, joilla on omaisuutta, —warallisilta, eli työnte'ettäjöiltä. Mutta jos nämät eiwät suosiolla suostu näin antamaan omaisuuttansa tarwitsewaiselle taikka hankkimaan työtä niille, jotka eiwät itse sitä hanki itsellensä? — tämä on lähin kysymys. Wastaus kuuluu: jos eiwät siihen suosiolla suostu, pitää la'in heidät pakoittaman.

Mutta silloin tulee loppu-kysymys: Jos waralliset eli työnte'ettäjät omat welwolliset hankkimaan työntekijälle työtä sekä työ-woiman puuttuessa elättämään häntä, mistä sitten saawat tarpeellisen wakuuden, että tämä työntekijä ansion ja tuoreen woiman aikana säästää liikenewiä warojaan siksi aiaksi, jolloin ansiot ja woimat sattumat olemaan wähissä, ja mistä saamat waakuuden, että työntekijä käyttää woimansa parahimman taitonsa ja ymmärryksensä mukaan? Jokainen myöntänee, että semmoinen wakuus ei ole kuin kohtuullinen waatimus; sillä joka pidetään welwollisena antamaan jos puutetta on, sillä täytyy olla oikeutta walwomaan, ett'ei tätä puutetta synny. Eikä kukaan myös kieltäne, että waadittu wakuus on tarpeellinen; sillä kokemus yltä-kyllin todistaa, että ihmiset enemmin taipuwat luottamaan muihin ja muiden apuun, kuin omaan toimeen, säästämäisyyteen ja eteensä-katsomuksem. Kysymys on siis: mistä semmoinen wakuus on saatawana? Siihen terwe järki wastaa: Se on kohtuullista ja tarpeellista, että ne, jotka welwoitetaan täyttämään työntekijän puutteet, myöskin saawat oikeuden walwomaan, että tämä työntekijä aina tekee niin paljon työtä kuin woipi, että hän ei koskaan tarpeettomasti tuhlaa warojansa, että hän ei hanki itselleen isompaa perhettä kuin työ työwoimansa kannattaa, että hän ei te'e työtänsä muiden työnte'ettäjäin hyödyksikuin niiden, jotka owat welwolliset häntä elättämään. Jos nyt nämä kohtuulliset ja tarpeelliset wakuus-pykäleet lasketaan yhteen, niin niiden selwä summa on: työn-tekijäin täydellinen orjuus. Sana niinkuin asiakin on kamottawainen. Kuitenkaan se ei ole muuta kuin kohtuullinen ja tarpeellinen seuraus laillisesta waiwais-holhosta, jos tämä täydellinen on. Muutamissa katsannoissa onkin orjuus ainoa täydellinen waiwais-holho. Ainoastaan se, joka on tykkänään antaunut toisen wallan alle, taitaa olla wakuutettu, että hänen tarpeensa pahoina niinkuin hywinäkin aikoina täytetään. Missä ja milloin siis orjuus on wallinnut, siinä ei ole myöskään muuta waiwais-holhoa tarwittu. Mutta kaikki muunlainen waiwais-holho on aina joksikin määrin puolinainen, s. t. s. se ei koskaan, olkoon kuinka tarkka ja järjestetty hywänsä, täytä kaikkia tarpeita. Se siitä syystä ei tarwitse eikä woikkaan waatia kaikkea wakuutta, mikä muutoin seuraisi laillisen waiwais-holhon perä-ajatuksesta. Se täydellinen työntekijän orjuus, jonka näimme tarpeelliseksi ja kohtuulliseksi, jos laillinen waiwais-holhokin täydellinen olisi muuttuu toiseen helpompaan muotoon eli lailliseksi suojeluksi.

Ihmis-elämässä, niinkuin luonnossakin, kaikki asiat etsiwät tasapainoansa. Ei ole mitään oikeutta, johon ei löydy wastaawaista welwollisuutta; nämä kaksi: oikeus ja welwollisuus täyttämät aina toistensa lomia. Jos työnte'ettäjällä on oikeus asettaa rajoja työnwapaudelle, niin hänen on myöskin welwollisuus ottaa työntekijän toimeen-tulo mureeksensa. Tämä on laillisen waiwais-holhon perustus ja tuki, jos nimittäin laillinen suojelus pysyy. Mutta jos työntekijällä on oikeus waatia työnte'ettäjältä ”työtä ja ruokaa" (kuten kuninkaisilla ollessa sanotaan), silloin hänen myöskin on welwollisuus luopua työnsä wapaudesta ja antauda työn-te'ettäjälle alttiiksi. Tämä on laillisen suojeluksen perustus, jos nimittäin waiwais-holho pysytetään. Molemmat owat wahingolliset sekä työn-te'ettäjälle että työn-tekijälle, sekä warakkaalle että warattomalle. Molemmat myöskin loukkaawat järjellisen oikeuden ja kohtuuden waatimnksia. Mutta tasapainon tähden on toinen tarpeellinen, missä toinen löytyy. Se on kyllä surkea tämä tasapaino, kun kaksi wääryyttä palkitsemat toisiansa, samattekkuin muinoisissa raja-metelissä wiholliset wuorotellen häwittiwät toistensa maakuntia. Mutta waikka tämä kyllä onnetonta onkin, täytyyhän kuitenkin waroa, ett'ei asiat joudu wieläkin pahempaan tilaan, jos tasapaino kokonansa lakatetaan. Toisin ei laillinen suojelus ja se etu, joka siitä lähtee työn-te'ettäjöille, woi täydellisesti taikka läheskään palkita sitä rasitusta, joka heille tulee laillisesta waiwais-holhosta; ei myös laillinen waiwaisholho ja se etu, joka siitä lähtee työn-tekijälle, woi palkita sitä rasitusta, joka hänellä on suojelus-laitoksesta. Hra Rosenborgin kanssa minä siis sydämestäni toiwon, että laillinen suojelus niin pian kuin mahdollista lakatetaan; sillä wakuutukseni on että laillinen waiwais-holho sen pikemmin seuraa toisen jälkiä. Mutta jos, niinkuin hra R. ajattelee, laillinen waiwaisholho kuitenkin woitaisiin ja tahdottaisiin woimissa pitää, silloin sen onnettomat seuraukset warmaankin olisiwat kahta suuremmat kuin nykyisessä asiain tilassa. Hra R. on, niin kuin näimme, heittänyt siksensä koko kysymyksen laillisesta waiwais-holhosta. Mutta asian tärkeys näyttää waatiman, että tarkemmin katselemme sen perustuksia.

Oikeus työhön ja Oikeus omaisuuteen.

”Esiwallan on hallitus,

mutta omaisuus on yksityisten".

Seneca.

Se perustus, jonka päälle kaikki järjestys ihmisten kesken nojauntuu, on oikeus omaisuuteen. Tämä oikeus on niin wälttämättömän tarpeellinen, ett'ei mikään waltio, olkoon sen hallitus muutoin minkälainen hywänsä, woi olla sitä wailla. Työ on ihmis-elämän pääjänne, se woima joka siittää warallisuuden ja maallisen onnen ihmisten kesken. Mutta jos ei jokainen olisi wakuutettu, että mitä hän työllänsä ansaitsee, se pysyy hänen omanansa, jota hänen on oikeus sekä itse nauttia että lapsillensa perittämäksi jättää, niin koko hänen työnteko-halunsa herkeäisi ja ne runsaat warat, jotka työnteosta heruwat, olisiwat syntymättä. Oikeastansa onkin kaikki omaisuus, kaikki warat, kaikki pää-oma ainoastaan työnteosta syntynyt; tosin luontokin muutamissa kohden tarjoo ikään kuin walmista tawaraa, mutta tämä enimmältään wasta työllä omistetaan, ja ylipäänsä ei pää-oma ole muuta kuin ennen tehtyä työtä. Se ei aina tapahdu, että se, joka on omaisuuden omistaja, on sen omalla työllään ansainnut; hän on tainnut sen periä. Mutta hänellä on yhtähywin siihen yhtä suuri luonnollinen oikeus; sillä jos ei tätä oikeutta perittyynkin omaisuuteen löytyisi, ei löytyisi arwattawasti itse omaisuuttakaan. Ainoastaan sillä toiwolla, näet, ihminen ahkerasti kokoilee enämmän omaisuutta kuin itse elin-kautenansa tarwitsee, että tietää jättäwänsä omaisuuden tulewan lastensa omaksi, ja nämä lapset taas samalla toiwolla kokoilewat ja lisääwät näitä tawaroita heidänkin lapsillensa. Näin warallisuus ja pää-oma karttuwat. Mutta jos ei olisi jokaisella oikeus siihen omaisuuteen, jonka hän on työllänsä ansainnut, niin koko työn jäntewyys puutuisi, ja jos ei perillisillä olisi oikeus siihen, mitä heidän esi-isänsä omat heille koonneet, ei kukaan huolisi ko'ota muuta kuin oman ikänsä tarpeet.

Näyttää melkein tarpeettomalta koettaa todistuksilla wahwistaa nämä selwät seikat; sillä meidän maassa ei liene kukaan taipuwainen allekirjoittamaan kommunistain lausetta: ”omaisuus on warkautta". Mutta meidänkin maassa on kuitenkin joskus kuulunut ajattelemattomuuden ääniä, ikäänkuin muutamien warallisuus olisi warattomille paljaaksi rasitukseksi. ”Jos omaisuuden isäntä", on sanottu, ”työttömin käsin tuhansia woittaa samalla kuin hänen työwäkensä ei kaikessa otsansa hiessä woi saada leipäänsä, siinä käytetään warallisuuden woima köyhän ansiossaan pettämiseksi". — Se on warattomilla jokseenkin yleinen luulo, että warallisten warallisuus on jollakin wääryydellä saatu ja että se tulo, mikä pää-oman isännälle tulee hänen omaisuudestaan, on jotakin työntekijältä ryöstettyä. Tästä wäärästä luulosta syntyy warattomassa mielen-haikeutta ja kateutta, eikä hän enää ollenkaan muista eikä ajattele, että pää-oma on ainoastaan ennen tehtyä työtä, joka tekee hänenkin oman työnsä hedelmällisemmäksi. Myös hänkin woisi omalla toimellisella työllään luoda yhtäläisen jos pienenkin pääoman, jonka hänen lapsensa sitten woisiwat wielä isommaksi kartuttaa. Näin on työn awulla rikkaus aina syntynyt köyhyydestä. Mutta pääoman luonto on semmoinen, että se aina tekee työn hedelmällisemmäksi; se siitä syystä täydellä oikeudella saapikin osan siitä woitosta, jonka se liitossaan työnteon kanssa synnyttää. Pää-oma luonnollisesti aina etsii hyötymistään; se siis alinomaa kokee teettää työtä, ja hakee siinä tarkoituksessa työntekijöitä. Sepä siis työnteon ja työntekijän suuri onni on, jos on pää-omaa yltäkyllin, sillä silloin se tarwitsee työntekijöitä ja tarjoo työntekijälle suuren palkan eli hywän osan siitä woitosta, joka syntyy työn ja pääoman liitosta. Mutta päin-wastoin missä warallisuus ja pää-oma puuttuu, siinä on työnkin ansio aiwan mitätön. Kaikki eiwät woi olla rikkaita, sillä ihmisten seassa on aina niitä, jotka eiwät te'e toimellisesti työtä, taikka eiwät säästä ansaittuja warojansa, ja nämä siis sekä niiden lapset, elleiwät nekään te'e toisella lailla, jääwät warattomiksi. Mutta warattomillekkin on paljon parempi, että rikkaita on, kuin että niitä ei olisi laisinkaan. Jos ajattelemme semmoista maata, missä on paljaastansa warattomia, niin meidän täytyy palata metsäkansojen tilaan, missä ei työ ole minkään arwoinen, koska ei ole työn-te'ettäjää eikä teosten ostajaa.

Omaisuus on pyhänä pidettäwä; sillä muutoin ei warallisuus woi syntyä. Warallisuus ja rikkaus ei ole tosin wälttämätön ehto ihmisen onnelle, mutta sen onnen, minkä antaa, sen se lewittää kaikille ympärillensä, eikä ainoastaan sen omistajalle.

Tämä omaisuuden Pyhyys, joka on kaiken inhimillisen järjestyksen ensimäinen ehto, kukistuu laillisen waiwais-holhon kautta. Koska warallisen täytyy waratonta auttaa, ei armeliaisuudesta waan la'in pakosta, niin warallisen on ikäänkuin maksettawa welka, jonka määrä on ainoastaan warattoman tarpeissa. Mutta semmoinen määrä on kowin epäwakainen, sillä yksi pitää tarpeena yhtä, toinen toista. Ia jos awun-antaja ei maksa tätä luultua welkaa niin suurena ja täydellisenä, kuin awun-saaja waatii, niin awun-antaja ei ole ainoastaan kowasydämminen, waan hän on waras. Että hän wielä paremmalla syyllä kantaa warkaan nimen, jos ei hän ollenkaan tahdo antaa omastansa, se on edellisestä selwä seuraus. — Kaikki waltiollinen järjestys, kaikki terwe järki waatii, että jokainen saapi oman mielensä mukaan käyttää sen omaisuuden, minkä hän on rehellisesti ansainnut. Mutta laillinen waiwais-holho kukistaa omistus-oikeuden, ja köyhä on tarkka johtamaan tästä lopullisetkin päätökset. Rikkaus muuttuu sen silmissä rikokseksi, warallisuus warkaudeksi.

Kowalta se tosin kuuluu ja kowaa se todella onkin, ett'ei jokainen ihminen, joka kerrankin on tähän maailmaan syntynyt, taida olla wakuutettu saawansa tässä maailmassa elää ja elatusta nauttia. Mutta Luoja on toisin säätänyt; hän ei ole warustanut ihmiskuntaa loppumattomilla waroilla, waan on jättänyt ihmisten wapaudelle ansaita työllä ja toimella elatuksensa. Luonnollinen oikeus onkin kaikilla ihmisillä saada harjoittaa mitä työntekoa heidän mielensä tekee ja mistä luulewat paraiten hyötywansä, sillä ainoalla ehdolla, ett'eiwät muiden luonnollisia oikeuksia loukkaa. Tämä on työnteon wapaus, jota nykyinen aika jo waatii wälttämättömänä ihmis-oikeutena. Mutta työnteon wapaus on warsin toinen asia kuin oikeus työhön. Oikeus työhön on ainoastaan la’illisen waiwais-holhon toinen pykäle. Joka ei itse woi hankkia itsellensä semmoista työtä, jolla hän elatuksensa ansaitsee, sille muka pitää warakasten hankkiman tätä tarpeellista työtä; niin laillinen waiwais-holho määrää. Arwattawa on, ett'ei kukaan woi edullisempaa työtä työntekijälle hankkia kuin työntekijä itse, ja oikeus työhön ei ole oikeastaan muuta kuin oikeus saamaan isompaa palkkaa kuin mitä työ itsestään ansaitsee. Työnteon wapaana ollessa määrätään palkan suuruus tarpeesta ja tarjomuksesta; molemmat sekä työntekijä että työnte'ettäjä owat silloin täydessä oikeudessaan. Mutta oikeus työhön on yksipuolinen oikeus, joka wiimein häwittää koko wapauden työnteosta. Jos waltio tai kunta rupee teettämään työtä isommalla palkalla, kuin tarwe ja tarjomus määrää, niin yksityisten työn-te'ettäjäin tulee mahdottomaksi kilwoitella waltion tai kunnan kanssa, ja waltion tai kunnan täytyy ruweta kaiken työn teettäjäksi. Mutta sillä lailla työntekijät wälttämättömästi joutumat tämän yksityisen työnteettäjän säännön ja wallan alle, ja työnteon wapaus on häwinnyt.

Näitä totuuksia ei ole ainoastaan tiede keksinyt, waan myöskin kokemus täydellisesti todistanut. Kun Helmikuun waltakumous 1848 oli tehty Ranskanmaalla, otti wälihallitus julistaaksensa, että waltio muka jokaiselle kansalaiselle wakuutti työtä ja elatusta. Tästä syntyiwät kansallis-tehtaat, joiden pikainen loppu oli hirmuinen kapina ja monen tuhannen ihmisen surma. Koko laitos, joka niin onnettomia hedelmiä kantoi, oli kommunistaen mielen mukaan syntynyt. Yksi heidän pää-miehistään, Proudhon, se sama joka on julistanut omaisuuden warkaudeksi, sanoi muutamana päiwänä Ranskan wäli-hallitukselle: ”Antakaatte minulle oikeus työhön, niin minä teille jätän oikeuden omaisuuteen". Hänen ajatuksensa oli nähtäwästi, että edellinen oikeus tekisi jälkimäisen jokseenkin tyhjäksi. Niinkuin olemme nähneet, hän ei suinkaan erehtynyt tässä ajatuksessansa.

Laillinen waiwaisholho ja Armeliaisuus.

”Ei köyhiä tule puuttumaan

maalta; sentähden käsken minä

sinua ja sanon: awaa aina kätes

weljelles, joka taiwitsewa ja

köyhä on sinun maassas."

5 Mos. kirj. 15: 11.

Minun ei ole aikomus eikä tilaisuus tässä uudestansa kertoa, mitä olen Auomettaressa w. 1857 selittänyt, osoittaakseni että laillinen waiwais-holho enentää köyhyydenja on sekä awunsaajille että awun-antajille haitallinen. Ainoastaan lyhyesti tahdon tämän asian pääseikat muistoon johdattaa. Se on epäilemätöntä, että Jumalan sana ja omatuntommekin käskee meitä auttamaan puutteen-alaista, mutta tämä on tehty meille omantunnon welwollisuudeksi, joka waatii wapa-ehtoista ja hywästä sydämestä lähtenyttä suostumistamme, mutta ei lailliseksi welwollisuudeksi, johon laki woisi meidät pakoittaa. Oikeastansa näkyykin selwästi, ett'ei Jumala ole tätä auttamisen welwollisuutta säätänyt puutteen-alaisten tähden; sillä se Herra, joka rawitsi 500 miestä wiidellä leiwällä ja kahdella kalalla, ei tarwitse warakasten waroja auttaaksensa nälkään-nääntywiä. Päin-wastoin on auttamisen welwollisuus säätty itse awun-antajain tähden, että niillä olisi waikutus-ala, missä harjoittaisiwa tkristillistä rakkauttansa. Waiwaisholhon laillisuus kääntää nämä kohdat nurin. Se ei katso awun-antajien armeliaisuutta, waan ottaa pakolla hellä-sydämmiseltä niinkuin kowasydämmiseltäkin ja paaduttaa sillä tawoin kaikkien sydämmet. Tämä on asian kristillinen puoli.

Kuinka waiwais-holho la’illisessa muodossaan enentää itse waiwaisuutta, on helppo käsittää. Työ, toimi ja eteensä-katsomus owat toimeentulon pää-ehdot; ne pidetään wirkeinä sillä tiedolla, että ihminen itse on onnensa tai onnettomuutensa seppä ja että, jos hän ei tahdo puutetta nähdä, hänen täytyy itse pitää huolta nykyisestä ja wastaisestakin elatuksestaan. Tämä tieto synnyttää ihmisessä jaloa oman armonsa tuntoa, joka on totisen wapauden wahwin perustus. Mutta kun waltio tai kunta ottawat wakuuttaaksensa elatusta kaikille, jotka eiwät muka itse woi elatustaan hankkia, niin tämä perustus ihmiseltä wajoo. Jos hän laiskana ja toimettomana ei huoli itsellensä elatusta ansaita, taikka jos hän hywän työ-ansion aikana ei huoli panna säästöön waroja, millä woisi ansiottomana aikana elää, niin edeswastaus ja luonnollinen rangaistus tästä huolimattomuudestaan ei lankee hänen itsensä päälle, waan kunnan tai waltion päälle, jotka owat ottaneet taataksensa kaikille elatusta. Luonnollisesti tällä tawoin työ, toimi ja eteensä-katsomus wähenewät ja waiwaisuus enenee.

Mutta wielä muillakin tawoilla, waikk'ei niin silmin-nähtäwästi, enentää laillinen waiwaisholho waiwaisuuden. Se huolimattomuus, jonka näimme waiwaisholhon hedelmäksi, tekee myöskin sen, että työntekijät eiwät awiohon mennessä katso warojansa, waan köyhien perheet lisääntywät ja wersowat hillitsemättä. Ensimäinen seuraus on, että lapset heitetään waiwais-holhon kaswatettawiksi. Mutta toinen ja paljoa waarallisempi seuraus on se, että työntekijäin wäki-luku karttuu paljoa rotewammin, kuin työn-te'ettäjä pää-oma. Olen wiime wuoden Mehiläisessä (N.o 8) kokenut selittää mitä suhteita wäen-lisäys seuraa. Tässä en muuta tahdo muistuttaa, kuin että jos työntekijöitä on enemmän kuin mitä työn-te'ettäjä pää-oma woi käyttää, silloin yleensä työ-palkat alwnewat. ”Jos monta työn-tekijää juoksee yhtä työn-te'ettäjää perään", sanoi Englantilainen Robden, ”silloin palkat alenewat; mutta kun monta työnte'ettäjää juoksewat yhtä työntekijää perään, silloin palkat ylenewät." Se liikanainen wäenlisäys, joka seuraa laillisen waiwais-holhon synnyttämästä ajattelemattomuudesta, lewittää köyhyyden ja puutteen ei ainoastaan ajattelemattomille waan koko työntekijäin säädylle.

Ja jos waiwais-holho taas rupee työn-teettäjäksi, jos se ottaa hankkiaksensa työtä kaikille, jotka eiwät itse woi hankkia, se silläkin keinolla tekee wahinkoa, ei ainoastaan niille, joilta oman toimen woima näin wähennetään, waan myöskin kaikille toimellisillekkin työn-tekijöille. Se on luonnollista, että waiwais-holho, työn-teettäjäksi ruwetessaan, walitsee jotakin semmoista työtä, jonka teoksista se woi hintaa saada; sillä ei ole minkään waiwais-holhon warat loppumattomia ja jos työpalkkoja maksaa, sen täytyy teosten myymällä pyytää edes joku osa kustannuksistaan takasin. Mutta nämä teokset, jotka waiwais-holho teettää, owat liikoina kauppamarkkinoilla; niitä ei tarwita, sillä jos niitä tarwittu olisi, olisiwat kyllä yksityisetkin niitä te'ettäneet. Yleinen kokemus onkin, että tämmöisiä waiwais-holhon te'ettämiä kaluja aina myydään ryöstö-hintaan. Tästä seuraa ensiksi tappio waiwais-holholle; mutta wähä tuosta — onhan waiwais-holhon parempi jotain saada kuin ei mitään. Toinen seuraus on pahempi: kaikki yhtäläiset, yksityistenkin tekemät tai teettämät, kalut poljetaan samassa hinnaltansa, siitä ainoasta syystä että markkinat tulewat liika täyteensä niitä, ja näin on waiwais-holho toimelliseltakin työmieheltä hywin ansaitun saaliin ryöstänyt, alentamalla kalujen hintaa. Jos waiwais-holho esm. rupee lankoja kehräyttämään, on se asia warma, että lankojen hinta alenee, ja ne jotka tähän saakka owat itse ansainneet elatustaan kehruulla, kadottawat entisen ansionsa ja joutuwat waiwais-holhon elätettäwiksi. Samate jokainen muu työ, jota waiwais-holho rupee teettämään, tulee tällä tawoin häwiöön, ja waiwais-holho auttaessaan yhtä kukistaa kymmenen. Näin asian ollessa, kuuluu järkewältä se järjetön lause, minkä ministeri Lord Eastlereagh esitti Englannin parlamentille w.1817, sanoen tahtowansa antaa köyhän waikka yhtenä päiwänä kaiwaa kuopan, jonka toisena päiwänä saisi työksensä umpeen täyttää. Tuo ylewä Lordi oli la’illisen waiwais-holhon ystäwä. Hän ei käsittänyt, että se perustus oli hullu, josta niin hulluja päätöksiä käwi johtaa.

Kaikki nämä haitat, jotka syntywät seurauksina la’illisesta waiwais-holhosta, owat wältetyt, jos hädän-alaisten auttaminen heitetään wapa-ehtoisen armeliaisuuden huoleksi. Waltio ja kunta tehkööt mitä ne woiwat ja mitä heidän waikutus-alaansa kuuluu; poistakoot, miten mahdollista, ne esteet, jotka masentawat ja haittawat ihmisten wapaata tointa ja työwireyttä. Mutta älkööt ryhtykö yksityisten toimeen, älkööt ottako taataksensa ihmisille ”työtä ja ruokaa" ja älkööt ottako ihmisten rakkauden welwollisuuksia walwoaksensa. Sillä alalla eiwät waltio ja kunta muuta woi kuin turmella.

Mutta Hra Rosenborg wakuuttaa meille, että kaikki edistyneimmät maat owat lailliseen waiwais-holhoon suostuneet, — ja muutamat muut owat minulle sanoneet suoraan, että minä muka ensimäinen koko maailmassa olen, joka katson laillisen waiwais-holhon häwitettäwäksi; muut olisiwat muka ainoastaan parahimmista keinoista riidelleet, millä laillinen waiwais-holho olisi asetettawa. Se oli hra J. W. M., joka Julkisissa Sanomissa w. 1857 teki minulle tämän suuren ansaitsemattoman kunnian. Minun täytyy kuitenkin myöntää että olen koulua käynyt ja että opettajaini suuret nimet warmaankin tulewat iäksi päiwäksi peittämään minun pieniä ansioitani tässä asiassa. Semmoiset tiedemiehet kuin Leon Faueher, Ambroise Element, Louis Reybaud, j. m. eiwät siedä minua kilwoittelijaksi. Jos ei niin olisi, taitaisin kohta tulla maailman mainioksi; sillä ne totuudet, joita olen tässä kokenut selittää, woittawat yhä enemmän alaa ”edistyneimmissä maissa". Niin paljon kuin minä tiedän, ei ole laillinen waiwais-holho esm. Ranskanmaalla läheskään yleinen. Muutamia wuosia sitten oli Ranskassa yhteensä 36,820 kuntaa, joista 27,000 tuli toimeen ainoastaan yksityisellä armeliaisuudella. La’illinen waiwais-holho ja ”byreaux de bienfaisance” oli ainoastaan 9,336:ssa kunnassa, mutta muutamilla oli niin wähäpätöisiä waiwais-tuloja, että esm. S:t Ythaire tuli toimeen 51 centimillä (centimi == Suomen uusi pienempi raha-yksikkö). Ne kunnat, joilla oli laillista waiwais-holhoa, eiwät sitä kiittäneet, ja merkittäwä on sekin, että waiwais-holhon hallitus kustannuksiin meni muutamissa paikoin kolmannes waiwais-tuloista. — Entä Englannissa! siinähän waiwais-holho on wanha ja juurtunut, siinähän sen waikutukset kehutaan erinomaisen kiitettäwiksi. Mutta kuinkapa asian laita oikeastaan lienee? —

Waiwais-holhon laillisuus Englannissa on saanut ensimäisen ja oikean perustuksensa w. 1597 kuningas Elisabetin hallitessa (sääntö 39 Eliz.), ja on siitä aiasta wuoteen 1834 asti yhä jäykempään muotoon järjestetty. Rasitus sillä wälin karttui yhä kowemmaksi, ja monenmoisia keinoja koetettiin. W. 1788 esim. säättiin, että työ-miehet, jotka eiwät itse woisi työtä hankkia, pantaisiin käymään wuoroa talojen wälillä työtä tekemässä, jolloin talon-isännät maksaisiwat kaksi kolmannesta palkasta ja waiwais-kassa kolmannen kolmanneksen. Mitä tästä ja tämmöisistä säännöistä piti seuraaman woimme ehkä edellisestä ymmärtää. W. 1834 oli wäkiluku Englannissa ja Walesissa 14,372,000 henkeä, mutta waiwais-maksot nousiwat yli 6 miljoonan Leiwisk. Sterlingiä (noin 37—38 milj. hopea-rupl.). Wuodesta 1760 oli wäkiluku käynyt kahden kertaiseksi, mutta waiwais-maksot wiiden-kertaisiksi. Waiwaisuus oli lewinnyt koko työn-tekijäinsäätyyn, jolta kaikki eteensä-katsomus ja kaikki oman arwon tunto oli kadonnut. Jos mies ja waimo meniwät naimisiin, ne kohta waatimaan waiwais-hallitukselta huonetta, wuodetta ja wähän asunkaluja. Lapsi syntyi, niin tästäkös uusi kustannus waiwais-kassalle; jos lapsi taas kuoli, piti waiwais-kassan toimittaman ruumis maahan. Nuorella iällä ja wanhalla iällä, sairaana ja terweenä, hywinä ja kalliina aikoina piti jokainen waiwais-kassan ja pitäjän turwanansa, josta saisi waatia loppumattomia waroja. Moni awun-antaja joutui köyhyyteen, mutta awunsaajat eiwät kuitenkaan luulleet kylläksi saaneensa, ja irtonaiset työn-tekijät yleensä katsoiwat kaikki awun-maksajat luonnollisiksi wihollisiksensa, jotka muka aina yrittävät heiltä heidän saatawansa pidättää. Tätä warallisten luultua ilkeyttä katsoiwat warattomat oikeudeksensa kostaa; koko maa oli jaettu kahteen leiriin. Loppu-wuodella 1830 alkoiwat wihollisuudet murha-poltoilla eteläisissä maakunnissa. Yleinen rauhattomuus oli tarjona kaikille, joilla omaisuutta oli. Silloin Englannin parlamentti asetti tutkinto-kunnan, joka tiedustelisi näiden rasitusten syitä. Tähän asti oli yhä luultu, että awun riittämättömyys oli waiwaisuuden syy; nyt hawaittiin että tila oli silmin-nähtäwän parempi parissa kunnassa, missä oli apuja jaettu niin wähän kuin mahdollista. Nämä kunnat otettiin esimerkiksi, ja w. 1834 tuli uusi waiwais-asetus, joka kieltää awun-saamisen kaikilta, jotka edes jollakin tawoin woiwat ilman tulla toimeen. Pää-ajatuksessa on pysytty waiwais-holhon la’illisuudessa; kuitenkin on askele tehty toisaalle kohden, ja käytännöllisesti tämä askele on paljoa isompi, kuin mitä ensi silmäys osoittaa. Todenteolla ei laillinen waiwais-holho Englannissa enää elätä kaikkia puutteen-alaisia, waan yksityinen armeliaisuus holhoo ison osan tätä suurta waiwais-alaa. La’illinen waiwais-holho ei enää te'e kaikkea sitäkään, mitä laki siltä waatii, ja hallitus, joka rupee ymmärtämään, mihin mahdottomuuksiin ollaan waiwais-holhon kautta takeltumassa, antaa asiain näin puolikuntaisesti käydä. Kaikki osoittaa, että la’illinen waiwais-holho Englannissa on kallistumaisillaan. Lakina se ehkä wielä jonkun aikaa woi pysyä; sillä Englantilaiset eiwät ole kerkkäitä muuttamaan lakiansa **).

Nämä esimerkit ehkä todistanewat, ett'ei meidän pidä antaman lumoa silmiämme muiden muka edistyneempien maiden esimerkillä. Jos nämät esimerkit jotain neuwowat, ne warmaankin neuwowat meitä wälttämään laillista waiwais- holhoa.

—————

Olen kokenut selittää laillisen waiwais-holhon wäärää perustusta ja sen haitallisia seurauksia. Aineen suhteen olen ollut liian lyhyt-puheinen; mutta lukijat ja Mehiläisen toimitus jo aikaa lienewät pitkäksyneet tätä kirjoitusta. Tahdon siis lopettaa muutamilla ainoilla muistutuksilla. Köyhiä ja waiwaisia ei tule puuttumaan maalta; niin on maallisten asiain laita. Mutta ainoastaan wapa-ehtoinen armeliaisuus woi siihen awun tuottaa. Tätä armeliaisuutta saatetaan harjoittaa sekä yksityisesti että järjestetyissä seuroissa.

Pappien ja muiden kristittyin on welwollisuus kehoittaa armeliaisuuteen. Niin kauan kuin kristin-usko ei ole maassamme sammunut, niin kauan taidamme myöskin olla wakuutetut, ett'ei tämmöiset kehoitukset woi turhia olla. Mutta jos ei kristillisyys nykyään olisi maassamme kylläksi wirkeä waikuttamaan armeliaisuutta, niin onhan se sytytettäwä, herätettäwä. Armeliaisuus on osoittawa, onko usko kuollut usko, wai hywissä töissä eläwäinen.

Y. K.

*) Hämäläisessä on ollut joitakuita otteita hra Rosenborgin kirjasta. Suomenkieliset lukijat eiwät siis ole wallan wieraat hänen mietteillensä.

**) Tiedot Englannin waiwais-holhosta olen ottanut wiime-wuotisesta ”Revue des Deux mondes”, jonka edellisessä Marras-kuun wihossa Davésiés de Pontés laveasti selittää nämä seikat Englannissa.

Lähde: Mehiläinen n:o 5, toukokuu 1860