Löydetty

Löydetty. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Sievään laski akkunainen,

sievään harso kohosi.

Katse lensi armahainen

nuolen lailla rintaani.

Kättä tavotin mä, rukka,

pistäytyvää vaunuista:

poissa se! Mut’ muistokukka

– kas vain! – virui nurmella.

Hurmaantuin sen otin, tuota

nimetöntä haeksin

hökkeleistä joen luota,

etsin uljaat linnatkin.

Kunkin immen kohtaamani

luulin tuoksi armaaksi;

vaan he viattomuuttani,

hellyyttäni hymyili.

Viattomuus, hellyys raukes

haluhun ja kaihohon.

Hohtopilvi haihtui, aukes

mailma sellaiseks kuin on.

Huonoksi mä huvenneena

syntyseutuun koteuduin.

Muistoista sen vironneena

uudestansa nuorennuin.

Muistin leikit lehdostossa,

kisat luona joenkin,

sokkona kun juoksin, jossa

toki Minnan tavoitin.

Vait! Mit’on se viehätystä,

jota tunnen hurmaavaa?

Kukkienko hengähdystä?

Lehtienkö suhinaa?

Vaiko hän? Ja mielessänsä

muistaa vielä Vilhoaan,

joka ensi ystävänsä

unhotti jo kokonaan,

Joka enkel’-armaisensa,

lapsuutensa morsion

jätti, sijaan saadaksensa

nimettömän. – Ken tuo on?

Joessa mun kuvalleni

nyökkää sama haamu, nään.

Mikä mahti lähelleni

tänne tuo sen vilpikkään?

Otsalleni nopeasti

painui kaksi kätöstä,

ääni, tuttu lapsest’ asti,

lausui: Arvaa, kuka mä!

Minna! huusin mä – ja Minna,

lapsena ei enää, vaan

impenä mit’ ihaninna

naurain katsoi Vilhoaan.

Vieläkö saan sydämesi?

– Saat, oi Minna, armahain!

Kilvoittelijattaresi

sinä itse olit vain! –

Oiva oppi mull’ on tässä;

älä etsi turhuutta!

Mitä luonto antaa lässä,

turha kaukaa hakea.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.