Kyttä

Kyttä Kevättalvella 1905 Kirjoittanut Kössi Kaatra

”Ken kerran katsoi kauneimpaan,
sen silmät huijentuivat,
sen silmät siinä ainiaan,
kautt’ elämänsä uivat.”

I.

Ma ajan hiiden hirveä,

niin villiä ja virmaa,

mi lumiaavan äärellä

vapaana kiitäin kirmaa.

Nyt vasta löysin jäljet sen,

kun kauvan noita hain ma,

kun erämiehen murheiden

kaikk’ kauhut tuta sain ma.

Kun ylivoimin taistelin

ja monta kertaa vaivuin

ja epäilystä kuuntelin

ja tuskan alle taivuin.

Nyt vasta löysin jäljet sen,

ja vannon: niitä seuraan,

vaikk’ kiini koskaan saisi en

ma pyhätöiden peuraa.

Yöt, päivät hiihdän jälkiään

ja erämaata matkaan,

ja kotihini kääntymään

mua ei saa jumalatkaan.

Näät päässä tien on kaikkeni,

vaan tyhjä takanani;

jos katsoisinkaan taakseni,

niin ois se kuolemani.

II.

Ma unta näin, kun nukkunut

ma olin nuotiolle:

ol’ linna uljas kohonnut

öiselle hongikolle.

Ja linnass’ istui neitonen,

seessilmä, silkkitukka,

laps laulujen ja leikkien,

maan kaunokaisin kukka.

Ma olin köyhä laulaja,

mi linnan neittä lempi,

mut ritarilla korskalla

ol’ linnan immen hempi.

Ja kaiutellen kanneltain

ma lemmestäni lauloin,

mut ihanaisna impi vain

ritariansa kauloi

ja mulle säälihymyn soi

ja palkaks lantin antoi –

ja asemies se immen, oi,

häävuotehesen kantoi.

Ja häissä linnan neitosen

ja soturin ma soitin,

mut silloin kerran viimeisen

myös kanneltani koitin.

Häät juotuaan näät rouvineen

pois korska herra matkas

ja silloin kaiho kanteleen

hiushienot kielet katkas

ja silloin loppui laulukin

ja loppui laulajakin,

min haamu tielle syöstihin

laill’ luihun kulkurakin.

III.

Ma näin jo sen, ma näin jo sen,

näin unelmaini pyhän

ja eessä sielun silmien

sen nään nyt yhä, yhä!

Ma kuljin kohti kukkulaa,

min päällä päivä hohti,

kun sinne erä-kulkijaa

halk’ korven jäljet johti,

ja kun ma pääsin päälle sen,

päin hiiden hirvi juoksi

ja silmät tulta tuiskien

se luontelihe luoksi.

Ma kohta jousta jännitin

ja kaarta koitin äkin

ja sydämeensä silmäsin

ja koitin tähdätäkin.

Mut yksi ainut katse sen

mun käteni jo nitoi,

yks lieska silmäin syvien

mun vangiks kohta sitoi.

Sen silmät suitsi salamaa,

pyhintä pyhää tulta.

Oi, niiden eessä kalpeaa

on kuun ja päivän kulta.

Ja niiden eessä ihminen

vain vapisee ja vaipuu

ja maahan kääntää katsehen

ja polvillensa taipuu.

Niin minäkin. Mut tovin vaan

mua katsoi tuo ja – lähti

kuin ukonnuoli radallaan

tai taivon lentotähti.

Ja keskell’ erämaata ma

taas ypö-yksin kuljin,

mut jumalaisen kuvansa

ma sydämeeni suljin.

Ja kera sen mä hiihtelen

ja iloitsen ja huolen,

ja jos ma kaadun korpehen,

niin kera sen ma kuolen.

IV.

Kun viima vinkuu, tuuli käy

ja lunta tulla tuiskii,

maan yllä ilta hämärtäy

ja puista peikot kuiskii,

kun jäljet hukkuu hankehen

ja väsymys mun valtaa,

niin näin mä silloin laulelen

pois tunnon tuskan alta:

  »Oon erämies

  ja luoja ties

ma koska päätän retken

  ja tokko saan

  ma koskonkaan

elää sen suuren hetken,

  kun hirveni

  on omani,

on suuri saalis mulla,

  min vuoksi ma

  sain taistella

ja tänne asti tulla.

  Mut surren en,

  en huoaten

ma taita taipaletta

  ja säästäen

  vain soittelen

ma kaihon kanteletta.

  Oon erämies

  ja luoja ties,

se tahdon myös ma olla

  ja työni tän

  vain pyhitän

kuin mies ma taistelolla!»

Näin virttä vierrän, sävelin

ma sydänsurut suistan

ja toivonlapsen laulelmin

yön peikot pois ma puistan.

V.

Alun on niin outo olla nyt,

ett’ ihan ihmetyttää;

ma tovin olen itkenyt

ja nyt mua hymyilyttää.

Tää tunne suuren ilon on

tai suuren surun enne.

Saas nähdä, poika hongikon,

ma minne tästä mennen.

Ma käynkö tuonen tuskihin

ja manan merta soudan

vai jumalainko juhlihin

ma koito kohta joudan?

VI.

Vain kangastusta kaikkiko

ja haavehien harhaa? –

Oi julma, kylmä kohtalo,

kun veit sa multa parhaan!

Viel’ ihan äsken edessäin

sen sorja varsi väikkyi,

sen kaunokarva kimmeltäin

kuin pehmyt laine läikkyi.

Ja tyhjä taas on erämaa

kuin vain se olla voipi.

Taas erämiesi huoahtaa

ja yksin unelmoipi.

On eränkäyjän elämä

vain unta, unta, unta,

sen onni valhe pettävä,

sen suvi lunta, lunta.

Ja: sentään kaikki kaikessa

vain unet ovat hälle.

Siis: kiitos, kiitos kaikesta,

min soitte etsijälle!

VII.

Mua onni seuraa: eelläni,

vaikk’ etähällä vielä,

ma taas jo nään mun hirveni

kuin utukuvan siellä.

Kuin päivä paistaa karva sen

halk’ autereisen aamun.

– Oi, ootko tähti toiveiden,

vai lietkö vain sen haamu?

Kuin uhritulen kyventä

sen tumma silmä syytää.

– Oi, lietkö tuo, jot’ etsijä,

mies erämaassa pyytää?

On kiire sillä, mulla myös.

Voi, korven silkoselkää!

Jo heitä pois tuo turha työs

Ja älä mua pelkää.

Ma saan sun kiinni kuitenkin;

mut en ma sua surmaa.

Sen sortaisinko verihin,

mi elollansa hurmaa?!

En! – Etees panen pauloja,

sun sidon silkkiköysin

ja koskematta kotia

vien saalihin, min löysin.

VIII.

Yönuotioiden unet luo

niin monenmoiset haaveet

ja tulen tuike luokse tuo

niin lopen oudot aaveet.

Ne ympärillä karkelee,

ne kiertelee, ne kaartaa,

mua ilkkuen ne katselee

ja kaikkialta saartaa.

Viim’ yönäkin ma kummat näin,

kun silmät kiini painui:

mies lappalainen jäljissäin

mun henkeäni vainui.

Hän, pakanakin, pyhintä

mun hirveäni pyysi –

ja saadakseen mun tieltänsä,

salassa nuolta syysi,

ett’ yksin herra erämaan

hän, kurja, olla saisi,

ja peuran rintaan peitsen vaan

hän äkin upottaisi.

Hän kulki kuusten varjoja

ja petäjikköön lymyi,

ja sieltä, kosto katseessa,

hän väijyin mulle hymyi.

Mut vihdoin viimein huomasin

ma turman tuojan toki

ja silloin sielu syntisin

myös kuolemansa koki.

Ma piilouduin taakse puun,

ja kun hän luokse ensi,

niin vasamani kirottuun

kuin koston nuoli lensi.

Ma kau’an tarkkaan tähtäsin

ja tähtäsin kuin peto

ja lumikääreliinoihin

näin kaatui kurja eto.

Kun heräsin, niin peloitti

mua vieläi unen uhka;

mut huomenkoi myös heloitti

päin nuotioni tuhkaa.

IX.

Me lennetään, me lennetään,

kuin lemmon lentimillä,

on huima kulku miehen tään,

mutta nopsa myös on sillä.

Ei taakse katso kumpikaan,

ei hetkeksikään herkee,

vaan kiihdyttää vain kulkuaan.

On aika kallis, kerkee.

Nyt kestä, kestä metsämies

ja kuntos kaikki käytä

ja päähän asti hiihdä ties

ja toivehesi täytä:

On saalis suuri, suuri niin

kuin unelmaisi summa.

Mut työläs saada saarroksiin

on korven kuulu kumma.

X.

Jo välimatka vähenee

ja lyhenee jo varmaan;

niin lähellä jo kajailee

nyt muoto metsän armaan.

Jo tovin päästä tavotan

ma salon sulosorjan

ja hellin sormin solmian

ma nopsajalan norjan.

Vaan – tyynny, tyynny tuntoni,

oi, rinta, riemus salaa;

näät, silmäpari peurani

viel’ uhman tulta palaa.

XI.

: Taas nään sen silmän vehreän

: kuin hyrskyhelmen ikään,

: ei hurmata mua enemmän

: voi maailmassa mikään.

: Ken kerta katsoi kauneimpaan,

: sen silmät huijentuivat,

: sen silmät siinä ainiaan

: kautt’ elämänsä uivat.

: Hän muust’ ei enää tiedäkään,

: ei tunne muuta mitään,

: hän maailmasta itseään

: pois paenneena pitää.

: Kuin erämaa on maailma muu,

: kun siihen silmät lainaa,

: on kuollut kukka, kuollut puu,

: jok’ ihminen kuin vainaa.

XII.

Nyt lentää silmu suopungin,

niin että ilma vinkuu –

se tokko kiertää kaunihin

vai sivuitseko sinkuu?

Nyt onnen arpa heitetään.

Saas nähdä, tokko voitan

ja kytken korven tähtipään

vai suottako ma koitan?

Ma vapisen ja vaalenen

ja silmät kiini uotan:

ma onneani epäilen

ja silti siihen luotan!

XIII.

Nyt erämaa sa kumarra

ja korpi kolkko köyrry,

pääs, petäjikkö, taivuta

ja salo suuri nöyrry!

Mull’ on jo ihme erämaan,

on hiiden hirvi ylpee,

mi jumal-kauneudessaan

kuin kultamerta kylpee.

Työ tehty. Olen voittanut,

mit’ toivoin elämässä,

kun kaikki olen koittanut

ja määränpää on tässä.

Lähde: Kaatra, Kössi 1906: Kyttä. Hämeen kirjakauppa, Tampere.