Kysyi

Kysyi. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

Istuipa neitonen kerran

polvella pojan tään.

Riemuja taivahan verran

toipa se myötänään.

Hehkulla silmien tuli

purppuran poskiin loi.

Syömmemme yhtehen suli,

onnea tulvi. – Oi!

Taivahan riemutpa meillä

hetkihin harvoin jää.

Onniko elämän teillä

olisi pysyvää!

Impeni kysäsi: Kulta,

armahas ainoo vaan,

ijäti oonko ma? Sulta

yksinkö lempes saan?

Riemulla avasin hälle

poveni tunteikkaan.

Onnea olikin tälle

jaella tietojaan:

– Ensiksi lempeni tulta

hehkuili sielusto,

toiselle neidolle multa

aikoja sitte jo.

– »Riittävi tietosi, seis jo»,

kultani suihkasi.

Polvelta kirposi neito,

huultansa pureksi.

– Kuulehan tyttini hyvä,

vihalle syyttä ei:

Sulle on lempeni syvä,

lempesi lempein vei.

Toinenki neitonen mulla

arvonsa ansaitsee

Siskona olisi sulla –

vihojas pakenee.

Neitonen kaunihin, toinen,

armas on Suomen maa.

Elonko tarjota voinen;

työni hän, lemmen saa.

Tyttini päätänsä nosti,

silmänsä kyyneltää.

Mielessä mulle jo kosti, –

hiukka nyt häpeää.

Onnea entistä eipä

saatuna palaamaan,

ilon ja riemun veipä

toinen jo omanaan.

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.