Kyntäjäpojan laulu

Kyntäjäpojan laulu.

Kirjoittanut Lauri Soini


Minä maatani kynnän.
Kivikumpujen kuohkea, möyheä maa
orasnousua vehmasta ennustaa
kevättenholla tuorehen tuoksun.
Hepo astuvi verkkahan vakoaan,
johon virittävi aurinko soitsullaan
soman kultarihmojen juoksun.
Kun kiteilee
ja säteilee
näin peltoni verhossa kultien,
oi ihanaa
ja juhlaisaa
on toivokas toimeni keväinen!
Niin maatani kynnän.
Ja lahtosen tummahan kalvohon,
joka peilinä vihreän lehdon on,
luo aurinko loiston kumman.
Koko maisema välkkyen väräjää.
Käki kaihoten kukkua helkyttää
käpylatvassa kuusikon tumman.
Käen kaihontaan
lurituksellaan
satakielonen riemua soinnuttaa.
Se valtaa mun,
ihan innostun innostun –
mun lintuset laulelukilpaan saa.
Minä kynnän ja laulan.
Ja hevoseni nuori ja eloinen,
mun kiiltäväkarvani heloinen,
vaon varrella astuskellen
elokatsehin tutkivi maisemaa
ja herkkiä korvia liikuttaa
kevätkaikuja kuulostellen.
Kun istuudun
ja laulelun
lepohetkenä nurmella viritän,
hepo kuulostaa....
jopa hirnahtaa...
minä hevoseni riemuksi liritän...
Minä kynnän ja laulan.
Niin viehkeän kaunonen mulla on maa,
niin kiehtova, mieleni ettei saa,
ei voi olla laulua ilman.
Mä laulelen työssä, ja iltaisin –
oi, silloin vasta mä laulankin
kun luon’ olen annahan Vilman.
Hänen silmistään
sadepäivän nään,
näen pohjolan siintävän taivahan;
ja vihreän maan,
ja aallokkaan
ja siintävän päilyvän lahdelman.
Mun täytyvi laulaa.
Mun täytyvi laulaa aurastain,
kotipellosta, nuoresta kaurastain,
kotimaastani armahasta,
kevätpäivästä, laulusta lintujen
ja ilmeistä kultani silmien –
jos niistä ei, mistäs vasta!
Oi, enimmin
ja hellimmin
mä silloin lauluja laulaisin,
kun varjoitta
ja vapaana
valo pääsisi kansani rintoihin!


Lähde: Soini, Lauri 1903: Punasta ja vihreää: runoja. E. E. Sundvall, Helsinki.