Kyntäjäpojan laulu

Kyntäjäpojan laulu. Kirjoittanut Lauri Soini

Minä maatani kynnän.

Kivikumpujen kuohkea, möyheä maa

orasnousua vehmasta ennustaa

kevättenholla tuorehen tuoksun.

Hepo astuvi verkkahan vakoaan,

johon virittävi aurinko soitsullaan

soman kultarihmojen juoksun.

Kun kiteilee

ja säteilee

näin peltoni verhossa kultien,

oi ihanaa

ja juhlaisaa

on toivokas toimeni keväinen!

Niin maatani kynnän.

Ja lahtosen tummahan kalvohon,

joka peilinä vihreän lehdon on,

luo aurinko loiston kumman.

Koko maisema välkkyen väräjää.

Käki kaihoten kukkua helkyttää

käpylatvassa kuusikon tumman.

Käen kaihontaan

lurituksellaan

satakielonen riemua soinnuttaa.

Se valtaa mun,

ihan innostun innostun –

mun lintuset laulelukilpaan saa.

Minä kynnän ja laulan.

Ja hevoseni nuori ja eloinen,

mun kiiltäväkarvani heloinen,

vaon varrella astuskellen

elokatsehin tutkivi maisemaa

ja herkkiä korvia liikuttaa

kevätkaikuja kuulostellen.

Kun istuudun

ja laulelun

lepohetkenä nurmella viritän,

hepo kuulostaa....

jopa hirnahtaa...

minä hevoseni riemuksi liritän...

Minä kynnän ja laulan.

Niin viehkeän kaunonen mulla on maa,

niin kiehtova, mieleni ettei saa,

ei voi olla laulua ilman.

Mä laulelen työssä, ja iltaisin –

oi, silloin vasta mä laulankin

kun luon’ olen annahan Vilman.

Hänen silmistään

sadepäivän nään,

näen pohjolan siintävän taivahan;

ja vihreän maan,

ja aallokkaan

ja siintävän päilyvän lahdelman.

Mun täytyvi laulaa.

Mun täytyvi laulaa aurastain,

kotipellosta, nuoresta kaurastain,

kotimaastani armahasta,

kevätpäivästä, laulusta lintujen

ja ilmeistä kultani silmien –

jos niistä ei, mistäs vasta!

Oi, enimmin

ja hellimmin

mä silloin lauluja laulaisin,

kun varjoitta

ja vapaana

valo pääsisi kansani rintoihin!

Lähde: Soini, Lauri 1903: Punasta ja vihreää: runoja. E. E. Sundvall, Helsinki.