Kylpevät lapset

Kylpevät lapset. Kirjoittanut Viktor Rydberg

»Und jene himmlischen Gestalten
Sie fragen nicht nach Mann und Weib.»
Goethe.

Lemmikit ja kielot kasvaa ihan reunaan puron rannan,

puron pienoisen, mi soluu vesin kirkkain yli sannan;

valkotertuissaan on tuomi, yli niityn tuntuu tuokse,

kultaviuhkaa lehmus viuhtoo, painuin lummekukan luokse.

Pikku poika, pikku tyttö istuu kukkain kesken maassa,

pitkän aikaa juostuansa kyyhkystä ja haukkaa haassa.

Poika virkkaa: »mennään uimaan, on niin päivänpaiste kuuma».

»Vesi vilpas on», ties tyttö; »uidaan! se on hauska tuuma».

Poika heittää sukat pitkin, somat vaatteet sekä verhot

heinään, missä kasteess’ äsken kylpi kirjosiipi perhot.

Housut, joiss’ on olkahihnat – oikein aikamiehen tuumiin –

näyttää maatessaankin vielä pyylevyyttä pojan ruumiin.

Pikkuressun viereen tyttö, tietäin järjestyksen laidat,

laskee sinihameen sievän, silkkihuivit, tantut, paidat,

hatun päällimmäiseks laskee, kääntäin nauhasoljen eteen,

ja jo riemuhuudoin kahden rientävät he juosten veteen.

Katso, kirkas laine loiskii, heittyin leikkiviä vasten,

hyväilee ja helmaans’ sulkee ruumiit raikkaat siroin lasten,

pirskuu heidän ympärillään, jotta sadat helmet hohtaa,

leikkikumppalin kun uimaan poika vilkas tahtois johtaa.

Taidon tän jos tyttö oppii, saa hän korin pähkinöitä.

Nytkös paiskuttaa ja potkii jalkojaan hän tylleröitä,

toista kättänsä ja toista nostaa yli veden pinnan,

pojan käsivartten päällä lepuuttaen hennon rinnan.

Varpusäiti lehmuspuussa, missä pesässään se makaa,

visertäen lapsiin katsoo kotikynnyksensä takaa:

»vaikka siivet noilta puuttuu, niin on täysi riemu heillä,

kuten varpusisän kanssa nuorna kylpiessäin meillä.»

Leivo, joka siivin leijuu, ei nyt vaiti olla malta,

viattomat nuo kun näkee, liverrys soi ilman alta,

helkkyin kuni kaiku riemun, jota ensi aamuun varhain

ensi leivo raikahutti yli paratiisin tarhain.

Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.