Kylänkarkelo.

Kirjoittanut Antti Rytkönen


Käy karkelohon kylän kasvava kansa,
pelimanni jo soittaa parhaillansa,
ja kuluvi kesäinen ilta!
Pian lampi tyyni on lailla peilin,
kera karkele, poikanen, nyt oman heilin,
jotta notkuvi sininen silta!
Vain virrassa lainehet lipattaa, liikkuu
ja järvellä sorsat soreasti kiikkuu
ja aaltoaa vihannat viljat.
Ylös poikaset, kuuset te kevähäiset,
ylös neitoset nuoret, pellavapäiset,
te tään kylän lempeät liljat!
Kas, heinät ne heiluu ja nurmet ne nuokkuu,
ja illan tuuli niin hiljaa huokuu
ja sävelet soivat, soivat.
Kas, tuoresna tuoksuu kunnahan kukka
ja nuori on neitonen pellavatukka
ja vainiot vihannoivat.
Oi, soios soitto ja vinkuos viulu,
pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,
tää ilta se ilta on ilon!
Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä
ja karkele huoleti päivän työstä
nyt päällä sen sillan silon!
Ja sävelet soivat ja lintuset laulaa
ja poika se neitoa norjaa kaulaa
ja laskevi kesäinen ilta.
Ja murheet murtuu ja huolet ne haihtuu
ja arkisurut ne riemuksi vaihtuu
ja notkuvi sininen silta.
Kas, kentät ne kukkii ja läikkyy laihot
ja nuoruus surmahan suistaa kaihot
ja haihtuu elämän arki.
Ja yksin nyt itkee tuima Tuoni,
povet nuorten kun paisuu ja sykkii suoni
ja rinta ei huolia harki.
Ja soios soitto ja vinkuos viulu,
pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,
tää ilta se ilta on ilon!
Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä
ja karkele huoleti päivän työstä
nyt päällä sen sillan silon!


Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.