Kylänkarkelo

Kylänkarkelo. Kirjoittanut Antti Rytkönen

Käy karkelohon kylän kasvava kansa,

pelimanni jo soittaa parhaillansa,

ja kuluvi kesäinen ilta!

Pian lampi tyyni on lailla peilin,

kera karkele, poikanen, nyt oman heilin,

jotta notkuvi sininen silta!

Vain virrassa lainehet lipattaa, liikkuu

ja järvellä sorsat soreasti kiikkuu

ja aaltoaa vihannat viljat.

Ylös poikaset, kuuset te kevähäiset,

ylös neitoset nuoret, pellavapäiset,

te tään kylän lempeät liljat!

Kas, heinät ne heiluu ja nurmet ne nuokkuu,

ja illan tuuli niin hiljaa huokuu

ja sävelet soivat, soivat.

Kas, tuoresna tuoksuu kunnahan kukka

ja nuori on neitonen pellavatukka

ja vainiot vihannoivat.

Oi, soios soitto ja vinkuos viulu,

pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,

tää ilta se ilta on ilon!

Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä

ja karkele huoleti päivän työstä

nyt päällä sen sillan silon!

Ja sävelet soivat ja lintuset laulaa

ja poika se neitoa norjaa kaulaa

ja laskevi kesäinen ilta.

Ja murheet murtuu ja huolet ne haihtuu

ja arkisurut ne riemuksi vaihtuu

ja notkuvi sininen silta.

Kas, kentät ne kukkii ja läikkyy laihot

ja nuoruus surmahan suistaa kaihot

ja haihtuu elämän arki.

Ja yksin nyt itkee tuima Tuoni,

povet nuorten kun paisuu ja sykkii suoni

ja rinta ei huolia harki.

Ja soios soitto ja vinkuos viulu,

pois kirvehes poika, pois neitonen kiulu,

tää ilta se ilta on ilon!

Ota, poikanen, heiliäs hellää vyöstä

ja karkele huoleti päivän työstä

nyt päällä sen sillan silon!

Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.