Kyläkertomuksia: Paholaiselle myöty: I. luku

I. luku.
Paholaiselle myöty
Kirjoittanut Arne Garborg

Vouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt muuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään pahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet, mutta väki pelkäsi voutiansa.

Kun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana, pitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille hartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin kuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla, terävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen suunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt voudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä hän sanoi, se pysyi.

Niels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat hänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse oli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin. Voudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri uskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä käyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin kaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä pirulle.

Hän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka oli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi siitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset.

Kun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä kissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään vastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän sairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä päättynyt.

Senjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä sitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä ja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat olivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja kertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa panivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett’ei hän oikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli, reipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti äitiä.

Hän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon yhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät; mutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta hän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen, vaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon pitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan Gunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän ikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin huomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien tyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin, varsin erinomaista.

Aika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli komeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin hän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät silmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild rikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä vaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan, mutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett’ei vouti ollut hyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa.

Rippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli enemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen nainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja tapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä paljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä, tahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli Bårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän onnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell’ei hän siellä ollut, kävi Gunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla hänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän enemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat.

Bårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen mielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan. Gunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen äidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä Gunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas Signeä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut tulivat ylös voudinkin taloon.

Kun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua hänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu häneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli itselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. Hän tahtoi Bårdin omakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen talonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi nähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän tahtoi hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah, hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan; vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.

Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett’ei ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui, mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä, kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi silmänsä alas ett’ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan, meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin, pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli Gunhild!

Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu. Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään enemmän kuin olisi tarvinnut. –

Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus. Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa; hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä. Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.

Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään; mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä tiepuolessa jossain.

Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja tuoksua; jok’ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä, kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui. Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta, rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja leimua. Mutta tämä oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.

Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas ja tyttöjen suosikki – syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki. Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella; muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi; korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri. Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei vielä senlaista päivää ollut nähnyt.

Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa, ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai selville ajatuksen:

On vaikea poikasen reippaan vaan

Niin kaupan itsensä kantaa;

Ja helppo sit’ ei ole löytääkään,

Kell’ itsensä viimein antaa.

Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan

Ja vuottaa ja unneltuupi;

Niin tuhlaa kukkivan keväänsä

Ja pojilta unhottuupi.

Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:

En usko poikahan reippaasen,

Sen mieli on kylmää vettä;

Otan sukkelan, kauniin itsellen,

Sen yksin on huulet mettä.

Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken, sitten lauloi:

Ken lehdon helmassa laulelee,

Liki varjoa valotonta?

Liet metsän neitonen, hiljaa käy,

Mua et voi vangita konsa.

Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:

Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,

Liki varjoa valotonta!

Menet metsän neitosen pauloihin,

Hän kietonut on niin monta.

Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä. Gunhild se oli.

Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen näki ja puhkesi uuteen nauruun. ”Niin, varo itseäsi vaan”, sanoi hän. ”Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut... Nyt, poika!” Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä. Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa, veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään. ”Gunhild!” Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä. ”Anna minun puhutella sinua Gunhild!” rukoili hän, ja oli jo niin likellä, ett’ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten punaiseksi taas. ”Nyt tulet vuoren rotkoon ell’et –!” tyttö nauroi väkinäisesti. ”Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata”, rukoili poika. ”Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa”. Gunhildin kasvoissa loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas ja tekeytyi vakavaksi. ”Nyt sinä valhettelet”, sanoi hän. ”Anna minun kuolla tähän, jalkojesi juureen”, jatkoi Bård. ”Ole hiljaa”, sanoi Gunhild, ”tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut”. ”Enpähän ole, sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen, niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan sinä minulle lupauksesi annat”. Gunhild katsoi häneen syrjästä ja hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän sanoi: ”En minä usko, ennenkuin näen”. ”Minä teen kaikki mitä ikinä vaan tahdot”. ”Etpäs tee!” ”Niin totta, kuin tässä seison...” Nyt katsoi tyttö häneen vakavasti ja lausui: ”Sitten pyydän, että sinä jo tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa”. ”Minä en koskaan ole Signelle sanaani antanut”. ”Se ei ole totta!” ”On varmaan. Ajatellut tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole antanut”. ”Voitko vannoa?” ”Niin paljon kuin tahdot”. ”Mutta sitten täytyy sinun luvata, ett’et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele”. ”En katsokaan sinnepäin, missä hän on”. ”Ihanko totta?” ”Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!” – Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: ”Nyt me molemmat teemme liiton”. – Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.

Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut... Gunhild, joka niin erosi kaikista muista ... jota hän melkein oli peljännyt. – Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett’ei vaan noidat olisi hänen kanssaan vehkeilleet?

Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä se oli käynyt liian nopeaan.

Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen. Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa asiasta, joita hän ei muille puhunut.

Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.

Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas, aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa. Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis. Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis tyttökään hullumpi ollut. ”Gunhild”, sanoi hän eräänä päivänä, ”tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?” ”Seitsemäntoista olen täyttänyt”, vastasi tyttö, onnellisena hymyillen – ”seitsemäntoista!” ”Hm”, murisi vanhus, ”mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on vaarallinen ikä?” Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen. ”Jokohan?” hän kysyi. ”On kyllä”, sanoi vouti, ”pidä varalla vaan”. Hän muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.

Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut, luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli, unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui, hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård mielestään ei juuri muulloin elänytkään.

Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita. Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä. Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat ikäänkuin ”kansan vallan” edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista, tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett’ei Bård ollut niin iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. ”Että sinä välitätkin semmoisista”, sanoi hän; ”minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta millänikään!” Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta hän ei ilmi tuonut.

Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.

Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. ”Eiköhän tuo auttaisi”, arveli vouti itsekseen.

Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan. Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut kosijana taloon. ”Mitä tuo mies täällä tekee?” hän kysyi isältään. Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. ”Eikös se ole komea poika?” hän kysyi. ”Hän ehkä tässä minua tuumii?” sanoi Gunhild ja näytti kylmältä. ”Kyllä”; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; ”ja ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta aatelis-sukua ... niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!” Vouti meni huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.

Kun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he oikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella.

Silloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän ketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti, kuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta; jos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt tuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra Jörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään myöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli pääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi.

Mutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä hän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa lausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild ottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka hän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen luontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan. Gunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne repivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden. Hän painoi päänsä alas ja rukoili: ”Elä ole noin ankara! Minä rakastan toista...” Vouti polki jalkaa lattiaan. ”Tahdotko uskotella minulle semmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai aiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?”

Nyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän saakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut talonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se auttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai semmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika! Talonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti... Gunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän enää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi miettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin huoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi ja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi mukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon.

Mutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli syypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka nenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin mieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin saattoi puhua... Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä auttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa pitäisi ... tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä täällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja haittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla omakseen saavansa.

Entä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun aikoi häntä myödä. ”Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta”, hän sanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän tahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän ajatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei suinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett’ei Bårdkaan jo tullut! – ”Talonpoika?” hän ei ollut mikään ”talonpoika”. Hän tahtoi mennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi hänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä ja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla teillään, heistä erillään.

Vanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. ”Missä herra Jörgen on?” kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli näkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja raivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa että vanhuksella sydän rinnassa vavahti: ”Missä on herra Jörgen?” ”Pois hän on lähtenyt, hyvä neiti”, sammalti vaimo ja luikahti ovelle. ”Pois?” huudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; ”mutta silloinhan olenkin vapaa!” Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta: ”Varmaan hän tulee takaisin”, hän sanoi.

”Oho, niinkö on laita”, ajatteli Gunhild. ”Mutta siitäpä me otellaan!” Viha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut taipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori varsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti itseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata talosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett’ei sinne uskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell’ei varmasti tietäisi Bårdin olevan kotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett’ei ne hänelle hyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan lähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki hän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä, juoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli vähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu.

Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa...

Hän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti tulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno hymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla; rinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se kumminkin totta... Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten mielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa... Hän painoi päänsä alas polttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt. Ajatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos hän sen tietäisi! – hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi hän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin. Gunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi mieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla ylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi.

Mutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät toiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi neitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt kalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi sen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin kunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett’ei se, joka talonpoikain kesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli häväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut; talonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä... Häpeä oli niin suuri, ett’ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi kokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän jälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi karata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin, niinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt. Mihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä ärsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! – Gunhild hypähti raivossa koholleen; – nyt oli Signe voittanut.

Ei, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä, kunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin voi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta oli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä omavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut semmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja turvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet, vaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen uskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin erilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen. Mutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki täällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan saisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan saisikin ... ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan kuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän nukuksissa tuolillaan.

Gunhild syöksähti ylös ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen, ei tiennyt, oliko hereillä, vai näkikö unta. Toinnuttuaan hän punehtui ja kääntyi pois; ei tarvinnut kenenkään nähdä häntä nyt. Parasta saada kaikki heti selville. ”Pyydä isää tulemaan tänne”, sanoi hän. Tyttö meni, mutta ajatteli itsekseen, ett’ei hän ollut äitinsä kaltainen, jos näin pian antoi myöten. Eikä isänsä kaltainen liioin, jatkoi hän vielä.

Gunhild alkoi vavista. Hän istui pöydän ääreen, ja nojasi päätänsä käsiin pysyäkseen pystyssä; hirveästi häntä peloitti. Koetti siinä kiihoittaa itseään vihaan, mutta tuska niin ahdisti rintaa, ett’ei voinut hengittääkään, ja suun ympärillä tuntui kaikki jähmettyvän, eikä hänellä ollut enää kasvot vallassaan. Yhä pahemmalle hänestä tuntui tuo kerrottava asia ajatellessaan, että siitä nyt tuli isälle puhua. Ja nyt kuului askeleita. Raskaita, hitaita askeleita. Vouti se oli. Gunhildia peloitti aina enemmän; nyt hän oli jo lähellä, rykäisi pari kertaa karkeasti; Gunhildin kaula kuristui kokoon. Ovi aukeni ja tuossa seisoi vouti.

Hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin, eikä näyttänyt vähääkään kummastuvan, että Gunhild oli muuttanut mieltä. ”Noo”, sanoi hän, ”sinä olet tullut toisiin ajatuksiin? Niin, tiesinhän sen, et sinä niin kelvoton ole, mutta nuorten täytyy aina tehdä koukkuja... No hyvä. Niin pian kuin lupauksesi annat, olet vapaa. En ole koskaan ollut ankara sinua kohtaan. Myönnytkös?” Gunhild kätki kasvonsa käsiin ja vaikeni. Mutta vouti näki, kuinka hän vapisi. ”Noo”, tiuskasi hän, ”etkö sinä vastaa?” Gunhild pelkäsi, eikä löytänyt sanoja. Voi että hän tämmöiseen pulaan joutui. Voi että hän saisi vajota maan alle! – ”Gunhild!” vanhus ärjäsi niin että Gunhild vavahti; hän kumartui alas ja puhkesi itkuun.

”Vai niin”, murisi vouti. ”Sitäkö varten sinä lähetit minua hakemaan? Luuletkos, ett’en ole ennen nähnyt naisten itkua? – No, ell’ei sinulla ole muuta sanottavaa, niin jätetään huomiseksi. Minun tahtoni tiedät.” Vouti kääntyi ja tarttui oveen. Silloin hän parahti kummallisesti valittavaan huutoon: ”Isä!” puoleksi kirkuntaa se oli ja puoleksi itkua. Vouti katsoi vihaisesti taakseen; tuo ääni kuului aivan oudolta hänen korviinsa. ”Oletkos järjeltäsi?” hän kysyi, ”etkö saa suutasi auki. Sinun on annettu elää liian vapaasti, siinä koko juttu, minun olisi pitänyt ennemmin sinua taivuttaa, niin se helpommin olisi nytkin käynyt. No, tule mukaan nyt. Tahdotko, vai et?”

Kuinka kova hän saattoi olla, vaikka näki hänen kauheat tuskansa! Gunhildissa nousi jälleen viha ja se antoi hänelle voimaa. Väkinäisellä ponnistuksella hän tukehdutti itkun ja pelvon myöskin, päätti antaa kaikki mennä menojaan, ja koetti lohduttaa itseään sillä ajatuksella, ettei tässä enempää voinut olla kysymyksessä kuin henki. ”Minä en voi ottaa muita ... kuin ... kuin hänet...” Gunhild veti henkeä, ”hänet, jonka lasta kannan sydämeni alla”. Gunhild heittäytyi pöydän ylitse ja painoi päänsä alas käsivarsien välin; nyt se oli sanottu. –

Vanha vouti oli kamalasti kalpea. Hän tarttui ovenpieleen saadakseen tukea ja tuijotti kauhistuneena tyttäreensä; hän oli aivan kuin haamu. ”Mitä sanot”, kysyi hän viimein; ääni oli käheä ja ilkeä. ”Oletko sinä senlaisessa tilassa?” – ”Olen”, kuiskasi Gunhild. Vouti suoristi itsensä ja irtautui ovenpielestä. ”Kuka on lapsen isä?” kysyi hän. Gunhild veti henkeä ja koetti niellä tuskaa, joka pyrki nousemaan ylös; nyt tuli pahin. ”Onko se joku talonpoika?” kysyi vouti jääkylmällä äänellä. ”On...”

Gunhild istui ja odotti hirmuisinta. Mutta vanhus vaikeni. Viimein hän kuuli, kuinka vouti läksi menemään, raskaasti, epävakavasti ja kummallisen hitaasti. Gunhild kuunteli, pidätti henkeä, ja kuunteli ... mitähän isä aikoi? Mitä hän ajatteli? Menikö hakemaan puukkoa... Kuoleman kova, ajatukseton kauhu hänet valtasi. Hän juoksi ulos päästäkseen pakoon, mutta ei löytänyt missään turvapaikkaa; lensi edes takaisin värisevänä ja houreissa ja pelkäsi niin että tuskin eteensä näki. Samassa vanhus tuli. Gunhild lankesi vaikeroiden polvilleen ja kurotti käsiään joko rukoillakseen armoa taikka välttääkseen lyöntiä. Vanhuksen täytyi häntä sääliä, kun hän siinä turvattomana ja peljästyneenä makasi, mutta eihän asia siitä parantunut. Vouti pysähtyi ja puhutteli niin häntä tyyneesti ja kylmästi että Gunhild heti tointui ja häpesi omaa pelkuruuttaan. ”Olisit kai sinä kuoleman ansainnut”, sanoi vouti, ”mutta en minä sinua tapa. Minulla ei ole enää mitään sinun kanssasi tekemistä. Tässä on äidinperintösi; ota se, eläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Senlaista naista en minä talossani kärsi ja näillä rahoilla voit elättää itseäsi. Hyvästi!”

Sen sanottuaan vouti kääntyi ja läksi. Gunhild kuuli raskaita askeleita käytävää pitkin; joku ovi avattiin ja suljettiin jälleen; ja sitten oli vaan syvää hiljaisuutta.

Kului hetki, ennenkuin hän ollenkaan pääsi liikkeelle; sitten hän koetteli olisiko siihen voimia, ja kömpi ylös jaloilleen. Hän meni takaisin vielä kamariinsa, kokoili vaatteensa nyyttiin, otti kultasormukset ja hopeakalut, jotka oli saanut äitinsä jälkeen, pani virsikirjan varoen poveensa, järjesti hiuksensa ja sitoi nuttunsa kiinni. Hän oli vallan sekaisin, vitkaan ja juhlallisesti hän kaikki toimitti aivan kuin omia hautajaisiaan olisi valmistanut. Ja niin kalpea hän oli, kuin manalle menevä. Jonkun hetken kuluttua nähtiin eräs nainen nyytti kädessä hitaasti ja pelokkaasti hiipivän pihan poikki; mutta ei olisi kukaan uskonut häntä samaksi tyttöhentukaksi, joka ennen lensi noita polkuja keveänä ja villinä kuin metsässä peura. Tuo vanha naispalvelija seisoi kyökin ovessa ja tirritti katsoa; huusikin, mutta vastausta ei saanut.

Gunhild astui tietä pitkin; hiljaa ja hitaasti se kävi. Kun hän joutui metsän reunaan, istahti hän kivelle. Kääntyi katsomaan taakseen. Tuolla oli talo, entinen koti. Siellä asui hänen isänsä, siellä äidin muistit olivat, siellä hän nuoruutensa iloista elämää oli viettänyt kahdeksantoista vuotta. Tuolla ylempänä kohosi metsä, jossa hän kukkia ja marjoja poimi ja iloisia laulujaan lauleli, jossa hän rakkauden suloa nautti ja riemullisia ajatuksia ajatteli. Päivä laski; pimeys tuli hiipien, raskaana ja sokeana. Hänen täytyi lähteä. Hän nousi jälleen ylös, tunsi vilua ja astui tietä pitkin Nesetiin.

Ilta jo oli, kun hän perille saapui. Pimeää ja märkää myös; kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välistä näkyi palanen mustansinervätä taivasta, jossa kiilui vaan muutama himmeä tähti kaukana korkeudessa. Gunhildia vilusti ja väsytti. Tuo, mikä oli tapahtunut, painoi häntä kuin raskas taakka; ei hän ollut tolkussaan eikä hän voinut selvittää omia ajatuksiaan. Hyvän aikaa hän seisotteli pihassa odottaen jotakuta tulevaksi; sillä hän ei uskaltanut astua sisään. Yksi ainoa toivo häntä piti yllä: nyt hän tapaisi Bårdia. Kun hän sitä ajatteli, tuntui kuin valo olisi heijastanut häntä vastaan ja sydänjuurista lämmin, katkera ilo pilkistänyt esiin. Saada vaan tuntea hänen varman kädenlyöntinsä, nähdä hänen lempeät silmänsä loistavan ylitsensä kuin päivänpaisteen... Oi, niin, kyllä hän nyt olisi ystävällinen ja hyvä tytölleen. Eikä hän sitä katuisi. Gunhild rakastaisi häntä äärettömästi. Ja kaikki mitä hän oli rikkonut, tekisi hän hyväksi jälleen. Menetetyn kunniansa hän voittaisi takaisin; kaikki antaisivat hänelle anteeksi, voutikin.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nuo jäykät, ylpeät talonpojat olivat muita pahemmat ja kovemmat; ja tuo vanha isoisä, joka oli ajanut erään voudinkin pakoon... He vihasivat hänen vertaisiansa, eikä hän ollut heidän tyttöinsä kaltainen. Nyt ei hän enää ollut rikaskaan. Ennen hän oli pannut turvan rahoihinsa, sillä niitä talonpojat rakastivat; mutta nyt hänellä ei ollut senkään vertaa kuin Signellä. Nyt kysyttiin Bårdilta mieltä. Mutta ellei muu auttanut täytyi hänenkin lähteä kodistaan pois. Bård veisi häntä tänä iltana vielä metsän ja vuorten yli, salojen ja soiden poikki. Bård kantaisi häntä, kun hän väsyi, ja jos hän nukkui, niin Bård valvoisi ... oi, hän tunsi Bårdin, tunsi oman poikansa; ei vielä kaikki ollut hukassa.

Aika kävi pitkäksi ja ilta oli kylmä, hän oli kovin väsynyt. Jos hän vaan uskaltaisi kolkuttaa ovea! Täytyipä se kumminkin tehdä. Ei auttanut pelätä, kuin elämä oli kysymyksessä. Täytyi uskaltaa jotain, jos mieli voitolle päästä. Hän lähestyi ovea; käsi vapisi ja sydän löi. Mutta nyt kuului askeleita. Hän säpsähti ja vetäyntyi syrjään; kukahan siellä tuli? Jumala suuressa armossaan suokoon, että olisi Bård! Ei; joku rengeistä se oli.

Hänen täytyi rohkaista mieltään; tuli esille taaskin, lähestyi renkiä puoliväliin ja sanoi hyvää iltaa. – ”Hyvää iltaa”, sanoi hän kankeasti ja töllötti häneen; ”vieraitako vielä näin myöhään?” – ”No niin ... onko Bård kotona?” – ”Ehkäpä on. – Niinkö Bård?” Pojalle näytti iskevän joku ajatus mieleen; hän astui lähemmäksi ja katseli tarkempaan vierasta. ”Kuinka ... eihän se vaan liene Gunhild Nielsen tytär?” – Gunhild huomasi, että hän teki ristinmerkin ja aikoi lähteä tiehensä. ”Minä se olen”, vastasi hän, ”mutta ... voi, pyydä Bårdia tulemaan ulos. Minun täytyy häntä puhutella kahdenkesken. Tee se, niin olet hyvä!” Poika vetääntyi yhä kauemmas hänestä. ”Kyllähän minä”, sanoi hän, ”mutta ... täällä on vieraita tänäiltana”. ”Onko?” – ”On, Lidin pojat”. Gunhild tunsi kipeän piston rinnassaan. ”Lidin pojat?” – ”Niin, Olav ja Aslak, Signen veljet, tiedämmä.” – Gunhild luuli vaipuvansa maan alle. ”Pyydä Bårdia tulemaan ulos!” sanoi hän niin hartaasti rukoilevalla äänellä, että renkipoikakin yksin kummastui ja arveli olevan parasta täyttää hänen pyyntönsä. Hän meni jälleen sisään, sekä kiireellisesti että samalla viivytellen. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Siihen jäi Gunhild seisomaan.

Bårdin ajatukset olivat viime aikoina taaskin kääntyneet Signeen. Vanhukset olivat oikeassa: Signe hänelle sopi, vaan ei tuo toinen. Signeä hän oikeastaan olikin ensin rakastanut ja Signeen hän luotti. Mikä häneen kuitenkin enin vaikutti, oli tuo huhu, joka pitäjäässä oli levinnyt Gunhild Nielsentyttärestä, että hän muka olisi äidiltään oppinut taikoja tekemään. Ei kukaan muut, paitsi Bård, tiennyt, mistä tämä huhu oli alkunsa saanut. Mutta hän oli varma siitä, ett’ei se muualta tullut kuin Lidistä. Signe oli kertonut veljilleen, mitä hän tuona sunnuntaina luuli huomanneensa kirkossa ja veljet sen ilmoittivat Bårdille. Ja kun Bård sai sen kuulla, näytti hänestä juuri kuin peite olisi pudonnut silmien edestä. Nyt hän ymmärsi kaikki: Gunhild osasi loihtia. Taikakeinoilla hän oli kietonut ja voittanut hänet; paholaisen avulla hän niin tiukasti oli kiinnittänyt hänet itseensä. Mutta nyt kaikki kävi selväksi. Hän muisti Gunhildin katseen silloin. Siinä oli enemmän kuin ihmisen voimaa. Noidan vehkeitä ja helvetin tulta siitä iski ja ne hävittivät pois hänen vanhan lempensä Signeen ja herättivät uuden, jumalattoman sijaan. Hän oli ollut noiduttu. Vuoreen suljettu. Nyt hän peljästyneenä pakeni tuosta kaikesta; rakkaus Gunhildiin muuttui kauhuksi ja koko sydämestään hän iloitsi, että hän kumminkin ajoissa oli herännyt, ja että hän vielä voi Signen omakseen saada. Hän lyöttääntyi Lidin poikain seuraan, jotka viime aikoina olivatkin taas useimmin häntä tavoitelleet. Ja eräänä iltana hän jo uskalsi saattaa heitä Lidiin asti. Siellä häntä kestiteltiin. Otettiin vastaan kuin vanhaa tuttua, eikä Signe näyttänyt ollenkaan vihaiselta, vaan kohteli häntä ystävyydellä ja lempeällä herttaisuudella; sitä paitse hän oli niin suloinen ja kaunis ja käytöksessään niin sävyinen, ett’ei Bård voinut ymmärtää kuinka hän oli voinut pitää Gunhildia häntä parempana. Sitten he tarjosivat Bårdille olutta, hyvää, väkevää olutta ja lopulta kävi niin, että he Signen kanssa menivät kihloihin ja päättivät jo kevätpuoleen viettää häitä. Se oli tapahtunut juuri edellisenä iltana, samaan aikaan kuin Gunhild istui lukkojen takana kamarissaan. Nyt olivat Lidin pojat Nesetin vierastuvassa, joivat Bårdin ja vanhusten kanssa, puhelivat tulevasta hääjuhlasta ja olivat iloisia.

Mutta ulkona seisoi Gunhild Nielsentytär ja värisi vilusta. Hän sai odottaa niin hirmuisen kauvan. Ei ketään tullut. Kuinka ne viipyivät. Hän luuli kuulevansa askeleita, mutta huomasi erehtyneensä; hän kuunteli, toivoi ja rukoili. Tuntui juuri kuin sydän olisi verta vuotanut surusta ja ikävästä. Ei. Ei tullut ketään. Hän ei uskaltanut ajatella, että Bård olisi hänet jättänyt; sillä kun semmoista mieleen tuli, alkoi hänen päässään suhista niin raskaasti ... ei! pois se ajatus, pois. Bård ei ollut kavala. Hyvä hän oli, uskollinen ja rehellinen ja taivaan Herra oli armollinen ja laupias; semmoista ei hän sallinut maan päällä tapahtua. Hiljaa! joku tuli... Bård! se oli varmaankin Bård. Miksi noin raskailla, vitkastelevilla askeleilla –? Kauhistava ajatus pimensi hänen aivojaan. Silloin ovi aukeni, ja raaka, karkea ääni huusi ulos:

”Onko täällä ketään?”

Herra Jumala! se oli vanhus. Iso-isä. Hän, joka oli ajanut voudin pakoon.

Nyt Gunhild sen käsitti. Hän, joka oli voudin karkoittanut, karkoittaisi myöskin voudin tyttären. Bård ei tahtonut tulla hänen luokseen, hän oli kavala ja pelkuri, halusi vaan päästä hänestä. Bård halusi päästä hänestä. Gunhild veti henkeä. Hän kävi merkillisen tyhjäksi. Purot alkoivat kohista ja kuohua ylhäällä harjulla. ”Olisin tahtonut ... puhutella Bårdia”, hän sanoi.

”Bård lähetti minut sijastaan. Mahtaa arvella, että noidan nuolet eivät minuun pysty. Olisiko sinulla jotain sanottavaa?”

Gunhild ei oikein tajunnut. Noidan nuolet? Vihdoin hän tointui ja sammalti: ”Sano, että minä tahtoisin puhutella häntä – viimeisen kerran”.

”Vai niin? Tahtoisit ottaa häneltä jäähyväisiä? Se on tarpeetonta. Voin sanoa häneltä terveisiä, ett’ei hän enää jouda hurjastelemaan voudintyttärien ja noitien kanssa, kun täytyy häitä laittaa”.

Nyt Gunhild murtui. Hän kääntyi äkkiä toisaalle ja riensi pois. Nyt hän sen tiesi. Nyt hän sen ymmärsi. Täällä ei ollut hänellä mitään tekemistä. Pois hänen täytyi paeta, pois...

Ei hän tiennyt kuinka astui, minne meni. Polku oli kivinen ja kapea; hän kompastui usein, ei kaatunut kumminkaan; enemmän hän kulki lentäen kuin käyden. Tiheätä metsää oli ympärillä; paisuneet purot tulivat kohisten ja kuohuen mäkiä alas ja sulkivat usein tien; mutta Gunhild ei välittänyt tiestä, eikä suunnasta; yhden tekevää nyt oli kaikki. Hänellä ei ollut paikkaa, mihin mennä. Pois hän vaan tahtoi, kauas, kauas pois. Hiki valui alas kalpeita poskia pitkin ja kostea kevät-tuuli hiveli viileästi hänen otsaansa. Viimein kuu nousi ja taivas selkeni. Nyt oli valoisata, mutta kylmää ja kalpeata. Mihin ikänä hän katsoi, seisoi ylhäällä korkeudessa jok’ainoassa rotkossa kummituksia, jotka viittailivat ja liehuttelivat hänelle ja purojen suhinaa kuului ylt’ympäri, laulun tapaista kohinaa se oli ... mutta ei hän pelännyt. Tuolla oli kirkko, tuo vanha, ruskea kirkko, vino ja ruma kuin lato. Hänelle juohtui samassa mieleen koko entinen onni ja ilo, joka nyt oli mennyt. Hänelle juohtui mieleen tuo ensimmäinen sunnuntai vuosi takaperin ja ne monet hauskat hetket senjälkeen. Rintaan koski niin kipeästi ja kovasti, että hän heittäytyi maahan itkemään. Rajatonta ja valtavaa itkua se oli; mutta ei sitä kauvan kestänyt.

Gunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi tointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä ajatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään selväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna, hyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen?

Täällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti kaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli valinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän Bårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi hän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki hänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin suuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi häntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei ukko olisi sanaakaan sanonut ... mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.

Ei, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli talonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran oli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse kestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä rakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan huvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi semmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli petetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä rakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän antoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett’ei hän itsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä, toivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä onnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että säkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa se, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston himo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän putosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi kostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia miehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos, polttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät he häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan mennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä ... ei. Hän tahtoi nauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell’ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli ajatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei tarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä, ett’ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja niin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan. Viimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja tuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös kuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän ihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän tähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja vannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että he kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä menettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän ei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat häneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin taaskin rikkaana ja ylpeänä – kuin kuningatar, maailman komeimman miehen puolisona.

Hän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että tänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin! paholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi tunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän siihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään he myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän, siellä kotona ja hän, Bård parka, – Bård saisi syyn kantaa, saisi vastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut!

– Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi heille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet; luulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai rupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä ... kyllä, uskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett’ei hän suotta ollut rouva Margretan tytär.

Taas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko hänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen itsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä alku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota paholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä syntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän tekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle oli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan... Gunhild otti neulan rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli ... hän värisi, veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä, epäselvillä kirjaimilla:

”Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.

Gunhild Nielsentytär”.

Hän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon luokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän oli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi. Kuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi, mutta omasta lapsestaan –! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen päässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja kummallisia huutoja ylt’ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat haudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle, mumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois hillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien ja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat häntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen...