Kuvernöörin koira

Kuvernöörin koira Kirjoittanut Eino Leino

Niin vakavan varmana istuvi hän

Torin pielessä portillansa

Ja kirkkoa, koulua katsastaa –

Ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä sitä vasta turkkia on!

Ja entä sen paksua selkää!

Ja milloin ääni sen ärjähtää

Koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan,

Ne nostavat olkapäitä

Ja syrjässä korvahan nuorempain

Ne kuiskivat niitä ja näitä:

»On hänkin laihana laukannut

Ja ulvonut meidän lailla

Ja haukkunut, haukkunut näljissään,

Mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin,

Kuka vaan tuli vastahan tiellä,

Oli kerjuri taikka kenraali –

Sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se maaherran Fox

Ja silloin meidät hän heitti,

Ja maaherran piikoja mairittain

Hän jälkensä entiset peitti.

Näin Murre Murreksi se porstattiin,

Ja kun aamulla aateloitiin,

Niin illalla isien mainehet jo

Satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa

Ja kansalle karvoja nostaa,

Ja meihin kun tohdi hän koskea ei,

Niin teille hän koittavi kostaa.

Mut älkää te pentuset peljätkö,

Jos kuinka sen kiiltävi hammas,

Kun Murresta vaan häntä muistuttaa,

Hän lauhkea on kuin lammas».

Näin hallit ne haasteli irvistäin,

Mut mennä ja uskoa heitä! –

Kuka koskaan koirilta rauhassa

Lie astunut arvon teitä?

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.