Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa

Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa. Esitellyt ”Suomalaisen Seuran” kokouksena 28 p. Tammik. ja Savo-Karjalaisen Osakunnan vuosijuhlasta 28 p. Helmik. v. 1870. Kirjoittanut Arvid Genetz

Muinaisuuttansa muistamatta elää Salmin kihlakunnassa karjalainen lahkokunta manterella, joka ei puolestaan kehoitakaan entisiä tapauksia muistelemaan; sillä se on hyvin vähän historiallinen. Eikä siellä tietääkseni löydy vanhanaikuisia tahi historiallisia muistomerkkiäkään, muita kuin seuraavat: pari virstaa pohjoisessapäin Impilahden kirkolta iso aivan pyöreä kumpu eli raunio, jota säännöllisyytensä ja korkeutensa vuoksi täytyy pitää ihmisten tekemänä, vaan purkaamatonna vielä sisältää – kenties suurenkin salaisuuden; likellä Korpiselän kirkkoa valleja, joiden ikää kansa ei tunne; Salmin pitäjään rajalla Wenäjätä vasten pitkä latuskainen rajakivi, joka joitakuita vuosia takaperin löydettiin eräältä pellolta ja näyttää toisella puolellansa Kustaa II Aatolvin nimet ja arvot, toisella taas ison kreikkalaisen ristin. Alaalla rannassa ja nykyjään joitakuita syliä maalta vedessä on taas hyvin iso kivi, jonka lappeassa yläpinnassa on slavonilaisia kirjoituksia ja yhdessä kupeessa kolme ruotsalaista kruunua ynnä vuosiluku 1617; piirrokset ovat siis hakatut Stolbovan rauhan perästä ja kivi epäilemättä tuo tunnettu Wariskivi. Ja viimiseksi löytyy Suistamon pitäjässä Uuksujärven kylän hautuumaalla eli kalmistossa seitsemän korkeata hautakiveä liuskakivestä. Niistä on kauempanakin ollut tietoa ja paljo puhetta; minä olen saanut kansan suusta kuulla seuraavan tarinan niiden merkityksestä. ”Pervoi Pedrin” eli Pietari ensimmäisen aikana kulki paljo venäläistä sotaväkeä näiden tienoiden kautta yli rajan Suomea valloittamaan; ja niiden tekemiä suosiltoja kuin myös syviä heidän polkemiansa jalkateitä tuntuu vielä paikoittain. Kun eräs osakunta heistä tuli sen joen äyräälle, joka juoksee mainitun hautuumaan juurella, komenti päällikkö heitä kaalamaan poikki joesta; mutta siihen hukkui iso joukko sotamiehiä sekä myöskin joitakuita upsieria. Edelliset haudattiin joen rantaan, ja heidän luitansa nähdään vielä usein, kun siinä kohden maata kaivetaan; upsierit taas pantiin ylös kalmistoon, ja heidän luunsa levännevät siis mainittujen kivien alla. Päällekirjoitukset, jotka ovat suurella taidolla tehdyt slavonin kielellä, ynnä kiviin hakatut kreikkalaiset ristit antavat tälle tarinalle todennäköisyyttä.

Paitsi tätä lienee mainittava, että kansa luulee monessa kohden löytyvän aarteita, niinkuin esimerkiksi Salmissa Saarilammen saaressa, johon pitäisi mennä »yksyöhizel sällyl yksyöhisty jäädy myö”, niin aarre antautuisi käsiin. Ja ett’eivät semmoiset huhut ole aivan perättömiä näkyy siitä, että useammista paikoista, joissa on ollut esim. kolme lätiskää kiveä yhteen jonoon asetettuna maan päälle, on tosiaankin löydetty rahoja. –

Ne neljä pitäjästä, jotka yhteiseen tekevät Salmin kihlakunnan, ovat Impilahti, Salmi, Suistamo ja Suojärvi Korpiselän kappelin kanssa. Asukkaista on Impilahdella suurin määrä luterilaisia; Suistamolla näitä löytyy ainoastaan muutamissa kylissä ja luetaan Impilahden seurakuntaan, mutta Salmissa ja Suojärvellä ovat ainoastaan yksityiset virkamiehet sekä ruukissa ja sahoissa oleskelevaiset työmiehet perheinensä luterilaisia. Kaikki muu väki tunnustaa Kreikan uskoa ja palvelee Jumalataan kolmessa pitäjään ja kahdessa kappelin kirkossa: Impilahden kreikanuskoisilla on nimittäin eri kirkkonsa ja Wenäjän pappinsa Kitilän kylässä. Mutta usko ei ole ainoa eroitus asukasten välillä: myöskin tapojensa, pukunsa ja kielensä puolesta ovat luterilaiset aivan jyrkästi eroitetut kreikanuskoisista, joita he tavallisesti sanovat ”Wenäläisiksi”. Tätä en ole maininnut viitatakseni mihinkään ylenkatseesen eli vihaan heidän välillä, sillä sitä ei ole; mutta juuri sentähden tulee tämä eroitus sitä kummastuttavammaksi etenkin paikoissa, joissa he asuvat toistensa keskessä, niinkuin Impilahden pitäjässä. Luterilaisten kieli on piammiten puhdasta Savon eli Pohjoiskarjalan murretta, samaa, jota puhutaan Sortavalassa, Jaakkimalla ja Uukuniemellä y. m. Ainoastaan muutamia omituisuuksia on toisesta murteesta otettu, niinkuin tš-ääni, jota käytetään siinä missä kirjakielellä on ts, Savon murteella ht, yksityisiä venäläisiä sivistyssanoja ja myös joitakuita taivutusmuotoja, joita tulisi liian ikäväksi tässä luetella. Puku, etenkin naisten, ei eroa sanottavasti siitä, joka Suomessa vuosi vuodelta valloittaa yhä enemmän alaa vanhoilta vaatteenparsilta. Eikä se, joka on Kuopion tahi Mikkelin läänissä elänyt kansan keskessä, näiden luterilaisten tavoissakaan huomanne erinäistä omituisuutta. Sanalla sanoen, he ovat puhtaita Suomen Karjalaisia tahi Savolaisia.

Sitä vastaan ovat kreikanuskoiset, joista täst’edes aiomme puhua, ei ainoastaan uskontonsa, vaan myös kielensä puolesta luettavat Wenäjän Karjalaisiksi, koska he puhuvat ylimalkaan samaa kieltä, kuin rajan toisella puolella, laajalla asuvaiset Karjalaiset. Tämä murre eroaa Suomen Karjalan murteesta monessa kohdassa. Runsaasti käytetyt Suomen kirjakielelle vieraat äänet b, f, ĥ (= venäläinen х, paksu kulkussa äännetty h), z (= ven. з ja saksal. s), ž (= ven. ж ja ranskal. j), š (= ven. ш ja saksal. sch), ţ (= ven. ч ja saksal. tsch) sekä ď, ľ, ń, ŕ, ť, jotka toimittavat i:n kanssa yhteen sulaneita d, l, h, r, t-ääniä, ynnä venäläiset sanat tekevät, että tämä kieli oudosta kuuluu ikäänkuin venäjätä puhuis. Wenäläistä alkuperää on suurin osa sivistyssanoja, niinkuin: końušši (talli), sintţöi (porstua), patţi (uuni), stola (pöytä), škoappa (kaappi), gravaťťi (sänky), posteľ (heinäpulsteri), stautţa (vati), vilkka (kahveli), kauhtana (nuttu, mekko), šoapka (hattu), sruuga (höylä); ja melkein kaikki ne pienet sanukat, joilla lauseet liitetään toisiinsa. Aivan raaka ja sivistymätön kansa ei, näet, tarvitse näitä konjunktioneja, koska se ilman yhteydettä latjaapi lauseet päällekkäin, niinkuin vieläkin voipi nähdä niistä tienoista kerätyissä saduissa. Kieli ei ollut vielä itsestään synnyttänyt näitä sanukkoja, kuin venäläisyyden vaikutus alkoi ja tarjosi ne valmiina. Tavallisempia semmoisia puheenalaisessa murteessa ovat: i, da (ja), dai (myös), a (mutta), libo, ili (taikka, eli), hot, hoz (vaikka, ehkä). Toista laatua ovat vepsäläiset sanat, jotka myöskin puolestansa tekevät murteen Suomalaisille vaikeaksi ymmärtää. Ne ovat kielen tavallisempia sanoja: pronominit kudama (mikä, joka) ja neţe (tuo); nominia, semmoisia kuin: agja (pää), briha (nuorukainen), keägä (ovenripa), hoavo (säkki), hibie (ruumis), hura (vasempi), kaži (kissa), kondie (karhu), tobja, tobie (iso), työ (tappura), voarna (puunaula); verbejä: pagizen (puhun), roan (teen työtä), armastan (rakastan), livun, buo (nousen, kohoan), olguon (lähden), ollotan (lähetän); adverbioita, esim. siiritši (sivuitse), äijä (paljo), eizmäigi (ensin) j. n. e. Wepäläisyys on tähän kieleen niin vaikuttanut, että Suomen kirjakieli on sille vieraampi kuin Wepsän, joka vaan tuntuu vähän ”kankealta”. Tämän tiedän omasta kokemuksestani, sillä Suojärvellä ollessani koettelin lukea suomea talonpojille, vaan ne, jotka eivät olleet Suomessa kävelleet, valittivat sitä ei ymmärtävänsä, – kun päinvastoin olen Salmissa monta miestä naurattanut vepsäläisillä arvoituksilla ja saduilla. Jos rohkeaisin vaillinaisista havannoista tehdä kielentilastollista induktionia, niin voisin sanoa, että Salmin kihlakunnasta saadussa sadussa löytyy sivulla noin 30 Suomen kirjakielelle vierasta sanaa, joista keskiluvuttain yksi kolmannes on venäläistä, toinen vepsäläistä ja kolmas ei kumpaakaan: se on karjalaista alkuperää.

Mikä tähän asti on puhuttu ainoastaan sanastosta, koskee kreikanuskoisten murretta ylipäänsä koko kihlakunnassa. Jos rupeamme kieliopista puhumaan, niin täytyy meidän heti eroittaa kaksi murretta: pohjois- eli Suojärven murre, jota puhutaan Suojärven pitäjään pohjoispuolessa ynnä Korpiselän kappelissa, ja eteläismurre, jonka alaa on muu kihlakunta. Suojärven eteläispuolessa, jota voimme pitää näiden murretten rajana, ovat ne toisiinsa sekautuneet. Jos tahdomme muutamilla sanoilla määrätä eroituksen niiden välillä, niin on Suojärven murre paremmin säilyttänyt karjalaiset omituisuudet ja näyttää paljon yhtäläisyyttä Tveerin Karjalaisten kielen kanssa, jota mielestäni voipi pitää Wenäjän karjalaisuuden perikuvana. Sitä vastaan on eteläismurteessa paljo vepsäläisiä omituisuuksia. Se on kerakkeiden puolesta paljoa kovempi: k:ta s:n ja t:tä h:n ja s:n perästä ei pehmennetä, mutta sanotaan: lesket, tähtet, pystän, eikä niinkuin Suojärvellä: lesset, tähet, pyssän; kolmi- ja monitavuisissa sanoissa ei b eikä d (kirjakielen p ja t) pehmene: ketterembät, parembat, korendot, kirjutandal (kirjoittamisella). Kaksitavuisissa sanoissa, joiden ensimmäinen tavuu on pitkä, muuttuu loppuääntiö a epäselväksi u:ksi ja ä y:ksi, joten syntyy muoto vepsän ja suomen muodon välillä. Esim kaglu = veps. kagl = suom. kakla, kaula; händy = veps. hand = suom. häntä. Monitavuisissa sanoissa tämä a ja ä useimmiten kokonaan katoo samaten kuin vepsässä: taigin, harav, eläi. Ja muutamissa paikoin on karjalaisuuden vakavinkin merkki kadonnut, nimittäin aa:n lausuminen oa:ksi ja ää:n eä:ksi. Semmoisia muotoja, kuin maadu ja pääzen olen kuullut, ei ainoastaan Salmin pitäjään rajakylissä, joissa senlainen Wepsän kielen vaikutus olisi helpompi ymmärtää, vaan myöskin Suistamolla esim. Loimolan kylässä, hyvän matkaa rajalta. Niin lausuu ainakin vanha kansa siellä; nuorten suussa on taas pitkä a muodostunut eriskummaiseksi ääneksi aa:n ja oo:n välillä. Tämän vastineeksi on Uuksujärven kylässä taas e kaksoisääntiössä eä anastanut koko alan itselleen, niin että lausutaan peedy, peezen.

Vielä tahdon lausua muutamia sanoja runoista, joista olen kuullut katkelmia sekä Suistamolla että Suojärvellä. Niissä eroaa kieli tavallisesta puhekielestä sekä päätteissä, jotka ylimalkaan ovat runoissa täydellisemmät, että sanastossa. Jälkimäisen seikan näytteeksi ottakaamme vaan seuraavat neljä säettä:

Tuba teht’ on miesten tulla,

Talli on hevostu taluo,

Soppi laittu sormikkahil,

Kirstut kindahie pideä,

jotka tavallisella puhekielellä kuuluisivat: Pertťi laittu on miehien eli mužikkoin tulla, końušši on heboo(du) taluo, ţuppu laittu sormikkahil, sundugat kindahie pideä.

Miten on tämä käsitettävä? Onko kansa myöhempinä aikoina saanut runot muualta? Sitä vastaan voisi todistaa, että kansa itse pitää niitä ikivanhana omaisuutenaan, ja ainoa mahdollisuus on siis, että puhekieli on aikojen kuluessa niin muuttunut, ett’ei se nyt enää millään tavoin sovellu runomittaan. Wenäläisten sanojen löytyminen kielessä on helppo ymmärtää, mutta kuinka on Wepsän kieli, joka kaikuu tuolla kaukana Äänisjärven rannalla, voinut niin syöpyä murteesen? Kun ei se selitys liene riittävä, että kaikkina aikoina on tullut näihin seutuihin Wenäjän puolelta yksityisiä karkuria, joko sotamiehen-ottoa paetakseen tahi piilojansa piilemään, ja kun varmana pidetään, että muinoisina sota-aikoina on suuria mulkkauksia näillä seuduin tapahtunut: muuttoja täältä Wenäjälle ja päinvastoin, niin täytyy minun tällä kertaa tyytyä ainoastaan viittaamaan siihen, että tarkka kielentutkiminen Wenäjän Karjalassa epäilemättä paljon valaisisi tätäkin seikkaa.

Äsken mainitsin, että runoja vielä kuulee näillä tienoin; mutta ainoastaan niinkuin jylhiä yksityisiä honkia matalassa lehtimetsässä löytyy siellä täällä ukkoja, jotka muistavat näitä kansamme ikivanhoja lauluja Wäinämöisestä, Ilmarisesta ja ”piilu poika Lemminkäisestä” ja niitä melkein pyhinä pitäen laulavat ”kansalle kasuavalle”. Tämä kuitenkin huolii runoista joksenkin vähän, vaan läpättää haapasien tavalla loppumattomia ”pajatuksia” Wenäjäksi, usein niistä päten sanaakaan ymmärtämättä. Ymmärtävät ja puhuvat kuitenkin useammat miehet etenkin kirkonkylissä, saha- ja ruukkipaikoissa sekä Salmin pitäjään rautakylissä Wenäjätä, koska he enemmin kuin muut ovat olleet pappiensa ja muiden Wenäläisten vaikutuksen alla. Tällä taidollansa he mielellään kerskailevat ja näkyvät halveksivankin omaa kieltänsä, jota sanovat ”lehmän kieleksi.” Paitsi sitä on Pietarissa eli Patterissa käynti ja oleskeleminen semmoisena ylemmän sivistyksen ja kokemuksen merkkinä, että niille, jotka ovat pääsneet sinne toiveidensa perille – ja ne eivät ole harvoja – kotiintultua annetaan kunnianimitys piitteritţä.

Tuota tanssiakin josta Runeberg ”Hirvenhiihtäjissä” sanoo:

”Åter att dansa, min vän, om på klack, om på tå det beror här,

Har han sin like ej sett, om det gäller att flat som en kringla

Sjunka mot golfvet, och lik en rakett uppspritta tillbaka.

Allt vid hans dans är fullkomligt, båd’ armarnas svängning och benens,

Sjunger han, sparkar han, knäpper han, stampar han, hvisslar han, ler han.”

tanssitaan Suistamon salossa juuri samalla tapaa ja samalla erinomaisella jäntevyydellä kuin Moskovassa, baletissa Царь ДѢвица. Kyllä löytyy tanssia monella niinellä, niinkuin Suuri kyngä, Ristakiža, Lippa, Moańiteskiža ja Ruskoi, mutta melkein kaikissa tekee tämä mainittu venäläinen пляска eli Salmin kielessä prisakka pääpamauksen. Poikkeuksia tästä ovat ainoastaan Suomen puolelta saadut Hoiroľan polska ja valssi sekä heillä luullakseni alkuperäinen pitkä kiža, jossa parit, pitkään jonoon asetuttuansa, tytöt ja pojat vastakkain, sydämensä asioista jutellen käyvät vaan muutamia askeleita kuminallenkin puolelle ilman muutta vaihettelevaisuudetta.

Suomen kansan vanha kannel kaikuu vielä melkein joka kylässä, mutta sekin puhuu mielellänsä Wenäjän kieltä, kun se jonkun brihan sukkelien sormien alla kutsuu pojat ja neitoset vastamainittuihin tanssiin. Monessa paikoin on kuitenkin venäläinen šarmanka astunut kantelen sijaan.

Puku on sekä miehillä että naisilla peräti venäläinen, mutta koska sen eri osien ja eri nimityksien selittäminen luultavasti tulisi liian pitkäpiimäiseksi, niin jätämme sen kokonaan sillensä.

Näiden yleisten muistutusten perästä katselkaamme Salmin kihlakuntalaisten tapoja eri tilaisuuksissa. Kun lapsi syntyy, on se vielä haldietoin: sillä ei ole haltijata. Tutkistellessani mitä he tällä sanalla tarkoittivat, sain kerran vastauksen: ”haldie on, ku Jumalu katţoa ińehmisty, haldie on rišťittyhengen tervehys.” Tätä haltijata lapselle hankkiakseen tulee boaboi, joku tietäjä-ämmä, kylästä lasta kylvettämään, ottaa käteensä kiven ja jonkun rautakalun, joilla kahdesti myötäpäivään ja kerran vastapäivään kiertää sekä lasta että emää, joka kerta lausuen: ”min kovuz on raudu, sen kovuz olgah haldie haldiettomal rišťittyhengel, i min kovuz on kivi, sen kovuz olgah haldie haldiettomal rišťittyhengel!”

Kun taas lasta on suudeltu tahi silmätty, joka aina on vaarallista, koska se saattaa pienokaisen sairaaksi, silloin taas ei auta muu kuin loihteminen ja vastalla riehkimine. Ensin saunaan tultuansa tervehtii boaboi sitä sanoilla:

Terveh löyly, terveh lämmin,

Tervehytiy tegemäh,

Rauhuttu ragendamah!

Tulluh en löylyn löyvändäh,

Tulin kylyn kylvendäh.

Löyly saunan sammalih,

Löyly ordeh, löyly pardeh,

Löyly kiuguvan kiveh!

Sen perästä lukee hän loihtusanat ääntänsä yhä raivoisammaksi kohottaen ja sylkien aina kolmen tahi neljän säkeen perästä. Ne kuuluvat näin:

Nouzes luoheń lohes,

Haldijańe havon al

Ennen päivän nouzemistu,

Koinjumalan koittamistu,

Minun käzin käydyväń,

Kobrin koetelduvań,

Kynzin kylveteldyväń!

Ken kadehil katţonnoo,

Kierin keksinnöö,

Silmää verdy vuodakkah,

Razvoi rapetakkah.

Ollet koďine koiru,

Peitä peä penkin al;

Ollet kyläńe koiru,

Ulloz uksen taaks,

Pellol veräjän taaks,

Izändällez ildazeks,

Muul perehel murginaks!

Kun muuten lapselle, taikka aika-ihmiselle tulee silmään tai korvaan taikka muuhun ruumiin-osaan joku kipu, jota luullaan metsän lähettämäksi ja sanotaan meţännenäksi, niin menee vaivanalainen jonkun tietäjän luo, joka hänen kanssa tulee metsään ja seisottuu muurahaispesän eteen. Pitäen sairasta kädestä lausuu tietäjä ensin tervehdyssanat:

”Terveh meţän izändil, meţän emändil, meţän piijoil, meţän poijil, meţän kaunehil kazakoil, meţän kaikel kanzakunnal, meţän kuldazil kuńingahil!”

ja lukee sitte yhdeksän kertaa seuraavan rukouksen, joka kerralla myöstyen askeleen taaksepäin:

”Prošťikkaa, heittäkkää hengilleh, päästäkkää päivilleh; minun väärys, teijän viga. Ottaad omatto kullad iţellettö, omań pahań ääreh andakkaa! Täz on vierahad miehet, täz on azieńiekat; elgää tädä suurembaa vuottakkaa!” – Sillä lailla, että sanovat kipua metsän kullaksi ja terveyttä omaksi pahaksensa, luulevat voivansa houkutella metsän haltijoita, joita he pitävät pahoina švirulina eli peruńina (venäjän sanasta перуъ = Ukkonen), ottamaan kivun pois ja antamaan terveyden heille takaisin. Ja peräti samalla tapaa menetellään jonkun lammin tahi ojan reunalla, kun paha on vedestä tullut, sillä eroituksella vaan, että sana vezi silloin on sekä tervehdyksessä että rukouksessa metţä-sanan sijassa. Kun taas elukat, etenkin hevoset, kadottavat ruokahalunsa ja aamulla ovat hiessä, vaikka koko yön ovat seisoneet viileässä tallissa, niin sitä ei voida selittää muulla tavoin, kuin että ”paha” eli ”maanhaltija” ajaa sitä eläintä. Sen tähden menee tietäjä yöllä talliin, jättäen oven longalleen, ja sivaltaa ruoskalla muutamia kertoja ilmaan hevosen seljän yli, lausuen mahtavia loihtusanoja; kohta kuulee hän tömäyksen ikään kuin heinäkego putoaisi hevosen seljästä. Se on paha, joka sitte paikalla pujahtaa oven longasta ulos ja sen perästä iäksi jättää luontokappaleen rauhaan. Jos nyt vertaamme tässä saadun mielikuvan haltijoista sen kanssa, joka ensin meille ilmautui ristityn hengen terveytenä, niin näkyvät haltijat samaten kuin kristinuskon enkelit olevan personallisuuden ja personattomuuden välillä huikentelevaisia olentoja. – Tässä sopinee myöskin mainita, että ainoastaan tietäjät saavat vastaostettuja lehmiä pysymään, jotka uudesta paikasta pyrkivät entisen emäntänsä luo. Käyttäköötpä mitä keinoja tahansa, niin ne ovat tehollisia – pitääkö meidän luulla, siitä syystä, että ne pidetään niin salaisina? Se vaan on varmaa, että lehmä semmoisen loihtemisen perästä alkaa viihtyä, jonka tähden sivistyneetkin näissä tilaisuuksissa hakevat tietäjää.

Ylimalkaan, kun tahdotaan joku tieto, jota ei voida luonnollisella tavalla saada, esimerkiksi jos elukka tahi lapsi on eksynyt ja sitä on löytämättä etsitty kauan aikaa, tahi jos ei voida arvata, mistäpäin kipu on tullut ja millä tavoin poistettava, taikka kun nuorukainen tahtoisi ennakolta tietää missä kylässä hänen kosintansa voisi onnistua, niin mennään tietäjän luo, joka asettaa ”arvan” seuraavalla tavalla. Pöydälle pannaan seula ja sen päälle arvoittajan kaulassa pidettävä risti nauhoinensa, niin että nauha tulee olemaan seulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä, myöskin reunaan, pannaan hiili ja viistoon kaksi leipäpalaista; sitte pistää tietäjä rihman päässä riippuvan neulan kolmanteen leipäpalaseen ja lukee pidellen rihman toisesta päästä arvan sanat:

Sano, arbu, arboa myöte,

Elä miehen mieldy myöte!

Sanonet miehen mieldy myöte,

Sinuo tungietah tuleh,

Kiveh kuvotah,

Lagih manatah,

Vedeh vettotah.

jonka perästä käskee neulassa riippuvan leipäpalasen liikkua rististä hiileen, jos esim. kadonnut on pohjoisesta päin etsittävä; jos tämä tapahtuu, niin sitte käsketään leipä liikkumaan leivästä leipään, ja jos se tämänkin tekee, ”seisomaan kuin seinä.” Jos arpa nyt kolmannenkin kerran osoittaa, että haettava on pohjoisessa päin, niin sitte ei voi olla enää mitään epäilystä siitä. Mutta näin tietysti harvoin tapahtuu, ja tietäjä saapi usein kauan ja monta kertaa kysytellä arpaa, ennen kuin voipi antaa lopullisen lausuntonsa. Mitä tuo seula merkitsee? Mikä toimitus sillä on? Lieneekö se arvelu liian rohkea, että se olisi astunut vanhan, Lappalaisilla ja Ostjakeilla vielä tavallisen arpa- eli loihturummun sijaan, jonka kanssa sillä muotonsa puolesta on paljo yhtäläisyyttä?

Toiseksi esimerkiksi kansassa vielä elävästä taikauskosta kelpaa seuraava tarina, jonka olen saanut Salmista.^[1] Jotkut tulliherrat olivat eräänä syys-iltana istuneet jutellen Wirtelän tullipaikassa, kun äkkiä heille kerrottiin, että oli tulipalo likeisessä kylässä. He kiirehtivät sinne ja näkivät tulipalon ympärillä ison joukon rahvasta, joka tavallisilla keinoilla koki sammuttaa tulen. Mutta samalla näkyi aina vähä välistä jotakin ympyräistä milloin miltäkin puolen lentävän tuleen ja loiskahtavan palavien huoneiden seiniä vasten. Se oli munia, joilla sanotaan olevan erinomainen sammuttavainen voima – paljoa suurempi kuin vedellä. Eikö sopisi meidänkin sammutusjoukkojen sitä konstia koetella? Vaan suuremmaksi tuli herrojen hämmästys, kun eräs Eevan tytär niin ohuissa vaatteissa, kuin suinkin mahdollista on – kuitenkin saappaat jalassa ja kädessä tavallinen puumalja alassuin ruumista vasten – kolme kertaa perätysten kiiti aika vauhtia ympäri tulen. Kun oikein sievä leski tämän tekee, niin sen sanotaan estävän tulen levenemästä muihin taloihin; ja niin tapahtuikin sillä kertaa.

Kun taas karhut tahi taudit vähentävät talonpojan karjaa eikä hän voi niistä muulla tavoin päästä, niin on Salmissa tapana, että hän karjastaan lupaa pyhälle ”Iljalle” eli Eljakselle uhrata härjän. Tämän tavan, joka kuitenkin lienee muistomerkki aina pakanuuden ajasta, vaikka se nyt löytyy kristillisempään muotoon puettuna, sanotaan ennenmuistoisina aikoina syntyneen siten, että kerran susi, muiden mukaan karhu, ilmautui saarelle ja raivosi hirmuisesti koko kesän karjoissa, kun ei mitään keinoa keksitty häntä vastaan. Viimein käännyttiin pyhän Iljan tykö, häneltä rukoellen apua ja hänelle luvaten härjän uhriksi. Hän poisti pahantekijän ja sen perästä vietetään useimpina vuosina, viimeaikoina jo kuitenkin jokseenkin harvoin, Mantsinsaaressa, Työmpäisien kylässä uhrijuhlaa Iljanpäivänä 2 p. Elok. Saareen keräytyy kansaa joka taholta ja myös muistakin pitäjistä, tuoden kattiloita ja lusikkoja muassaan. Rukous pidetään kylän rukoushuoneessa, jonka perästä härkä tahi härjät isketään ja jokainen kaikin tavoin ”pitää huolta haltijastaan,” niinkuin Horatius sanoisi. Nahka ja jäljelle jääneet härjät myödään sitte huutokaupassa ja rahat säästetään niiksi vuosiksi, joina ei ole lupauksia tehty, taikka jätetään eloon jääneet härjät ruotivaivaisina Mantsilaisille vuorotellen syötettäviksi.

Ylempänä on puhuttu ihmisen haltijasta. Niinkuin vastasyntyneenä on ihminen vielä täysikäisenäkin kerran haltijaton, nimittäin kuusi viikkoa avioliittoon astuttuansa. Ja koska ne menot, joilla tätä liittoa valmistellaan ja aikaan saadaan, lienevät jotenkin eroavaisia muualla Suomessa tavallisista, tahdon vähän tarkemmin selittää niitä. Kun nuorukaisella on tietto tiedossa, valitsee hän itselleen kaksi kozusmiestä, ja kolmen kesken ajavat kelloissa hempukan kotiin. Asia annetaan ilmi näin: ”ennen käimmö muikse vierahiks, nygöin (nyt) sulhaziks.” Tytön puolesta vastataan: ”anna Jumal ńiidy kuulla, elä halluvuozie!”

”Tuba tehť on miesten tulla,

Taľľi on hevostu taluo,

Soppi laittu, sormikkahil,

Kirstut kindahie pideä,

Voarnad vägi-voattehil.”

Ruokaa kannetaan kosiomiehille, jotka syötyänsä panevat rahaa pöydälle maksuksi. Sill’ aikaa on tyttö paennut pukeutumaan, ja kun hän tulee takaisin, kumartaa hänen perheensä kosusmiehille sanoen: ”meijän tuodav turbeh (turve), meijän kases (kaskesmetsä, lehtimetsä) kauńis, meijän reboi pustettu (puistettu, pyydetty?). Ollettogo kielet ketterät, vai jallal vesselät (iloiset), vai rahal rikkahat?” Siihen vastataan: ”myö olemmo kielel ketterät, reboi meţäs jallal vessel, gruunu rahal rikas.” Jos tyttö vanhemmiltaan neuvoa kysyttyänsä ei tahdo mennä kihloihin, niin rahat annetaan kosijalle takaisin sanoilla: ”spassibo (kiitoksia), hyvän izän poigu, luvus pidämeä”, jolloin hän tietää aikansa olevan lähteä pois, ja tekeekin sen hyvin huolettomalla näöllä, usein viellä Tegnérin Björnin tapaan lausuen: ”lienoo tyttölöi muijalgi”. Mutta jos tyttö ja hänen vanhempansa suostuvat naimiskauppaan, taikka eivät tahdo mitään päättää, niin määrätään joku päivä, jolloin lujuot (kihlanpidot) ovat vietettävät kaupan vahvistamiseksi. Määrätyllä päivällä tulee sulhanen, hänen antamansa rahat pannaan pöydälle hänen eteen käden iskulla ja sanoilla: ”pahaa mieldy, pahaa kieldy e’ole, omad hankitud ottakkaa eäreh.” Kosija panee siihen lisäksi jonkun ruplan varojansa myöten, ja tyttö lähtee vielä kerran neuvoittelemaan. Sen perästä voipi kyllä tapahtua, että vielä annetaan rukkaset samalla tapaa, kuin vasta mainittiin; jos ei, niin määrätään päivä, jolloin lähdetään kuulutuksille ja kolme viikkoa kuulutuksen perästä on häät.

Ennenkuin nuori mies, joka nyt on haltijaton, lähtee kotoa, nostaa äiti, häntä varjellakseen, toisen jalkansa ylös uunia vasten, ja antaa poikansa kulkea samalla tapaa kuin ennen vanhaan laivat kulkivat Rhodon kolossin alatse, sill’aikaa kun hän hyvin kiivaalla äänellä huutaa: ”ei tartu vehnon veiţet, eigo (eikä) tehnon (= tenhon?) teräkset; ei tartu ambujan ažiet, eigo noijan nuolet.” Druškiksi eli ohjemiehiksi ottaa sulhanen mukaansa veljensä, serkkunsa ja setänsä, ja lähtee morsiamen taloon, jossa kaikki on läksijäisiin valmistettu. Salmissa asettaa morsian vähää ennen lähtemistä – tavallisesti sunnuntaina aamupuolella, koska vihkiminen eli ventţa tapahtuu jälkeen puolen päivän – päänsä ylös lakeiseen, jossa pojat purkaavat hänen lettinsä, ja sitte lähtee hän saunaan kaikkein poikien ja tyttöjen seurassa, joista edelliset jäävät ulkopuolelle, mutta jälkimäiset menevät sisään andilahan (morsiamen) kanssa, kylvettävät häntä pellavaalla ja lyövät löylyä viinalla ja oluella y. m. Näillä juomilla kuin myös renikoilla kestitään morsianta merkiksi, että miehen tulee häntä yhtä hyvästi kohdella kuin nyt on kylyssä kohdeltu. Siitä lähtee hän takaperin pää peitossa ulos, ja pyssynlaukausten pamahtaessa seuraavat pojat, tytöt ja muutamat vanhat vaimot häntä, nuoret laulellen ja nauraen, vanhemmat itkuvirsillä antaen neuvojansa, sill’ aikaa kun morsian usein seisottuu ja kumartaa heille jalkaan. Porstuan ovessa odottaa isä ja äiti, leipä kädessä ja turkki levitettynä lattialle. Kun siis morsian astuu kynnyksen yli, lankeaa hän turkille vanhempainsa eteen; nämät panevat leivän siunaten hänen päänsä päälle, käärivät turkin hänen ympärillensä ja kantavat hänet tupaan; koko tämän ajan pitää lukuisasti kokoutunut rahvas julmaa melua pihalla. Näiden menojen alkuperäistä merkitystä ei kukaan voi selittää, mutta luullaan morsiamen niiden kautta tulevan onnellisemmaksi, ozakkahammaks.

Tässä tulemme ensi kerran tutuiksi ”itkun” kanssa, joka on varsin tärkeä osa useimmissa tämän rahvaan juhlamenoissa. Kun, näet, tulee vihille lähteminen, alkaa morsian joko itse tahi useammin jonkun taitavan ämmän kautta ensin isälleen ja äidilleen, sitte veljillensä ja kaikille tuvassa oleville hyvin haikeasti itkien valittaa suruansa siitä, että täytyy lähteä miehelään, ja pyytää että he ”alentaisivat hänet leppymättömiin surmasiin,” päästäisivät hänet koko tästä surkeasta elämästä. Mutta kun heidän sydämensä sitä ei myönnä, rukoilee hän – ja lankeaa silloin polvillensa kumartaen heille jalkaan – että antaisivat edes – morsiusapua. Niin proosallinen on loppu. Tämä pyyntö tapahtuu eri itkuvirren kautta, jolla on eri sanat joka henkeä varten. Semmoisilla virsillä ei ole mitään runomittaa, ainoa runollinen koriste on hyvin runsaasti käytetty alkusointu ja parallelismi eli runonkerto. Alempana annan senkaltaisista virsistä esimerkkiä. – Sitten lähdetään vihille kirkonkylään. Ne, jotka morsiamen talosta lähtevät mukaan, sanotaan kaimoajiksi tahi myödähiziksi; niinkuin muuallakin Suomessa on taas sulhasen puolella saajanainen. Kun pappi on antanut kirkon vahvistuksen nuorten liitolle, rientää koko hääjoukko ilolla sulhon kotiin, jossa viinat, piiraat, kiisselit ja muut herkut odottavat. Peitossa päin tulee morsian tupaan, nuori parikunta istautuu pöydän taakse, ”jumalien” (pyhäin kuvien) alle, huntu otetaan pois ja nuorikon kasvoja nähdessään huutavat kaikki yhtä suuta: ”hyveä mutţoi, hyveä mutţoi (nuorikkoa)!”

Salmilaisten luonteessa ilmautuu naimisen suhteen hyvin romantillinen kohta. Mantsinsaaressa elää mainion rikas kauppamies, joka sanoo itseänsä ”Manţinsoaren gubernyöriksi”. Hänellä oli maailman kaunis tytär, jonka omaa tahtoansa vasten oli päättänyt naittaa eräälle elähtäneelle Mammonan palvelijalle. Lujuisiltana vuoti viina jokina ”gubernyörin” talossa, ţaijuvezi höyrysi summattomista keittimistä, tyhjennettiin korvottain ja ilmestyi jalostuneessa muodossa hikipisaroina mahtavien otsilla; kaikki oli riemua, kaikki ihastusta – mutta äkkiä kaivattiin morsianta. Etsittiin huoneista, etsittiin ulkoa, ei löydetty. Pihasta nähtiin vaan reenjälki menevän yli jään Wenäjälle päin. Ajettiin jäljestä, vaan kohta nähtiin, että se oli turhaa. Tytön sydämen armas, nuori Karjalainen Wenäjän puolelta oli hänet pelastanut tulemasta

”Turvaksi tutisevalle,

Suojaksi sopen kululle.”

Ei auttanut pahaksuminen eikä parkuminen.

Jonkun viikon perästä tuli nuori, Wenäjällä vihitty parikunta atioon, pyytämään emolta ja isältä anteeksi ja siunausta, joka vihdoin annettiinkin. Ja samaten sanotaan monesti mainitussa pitäjässä tapahtuneen.

Itkuvirsistä puhuessani mainitsin, että niitä kuulee muissakin tilaisuuksissa kuin häissä. Kun perhekunnan jäsen on kuollut, viritetään ”tuohus” (kynttilä) jumalankuvan eteen, pyhää savua poltetaan, glaadanoa koaitah, ja surevaiset alkavat laulaa ”kuolinvirttä.” Kun kukko seuraavan keskiyön perästä ensi kerran laulahtaa, kaikuu huondezvirzi (aamuvirsi); kirstun eli ruuhen tuotua lauletaan tuojille; sitte ruuhehpanenduvirzi, kun kuollut pannaan kirstuun, johon on levitetty työdy (tappuraa) hänen alle, ja viimiseksi viendyvirzi ja moahpanenduvirzi; yhteiseen kuusi kertaa. Salokylissä tapahtuu usein, että koko vuoden hautaavat kuolleitansa näillä pakanallisilla moahpanenduvirzillä, ja että pappi, kun hän sitte kerran tulee kylään, kaikille kerrassaan ”pajattaa” sielumessun. (Kaikki laulaminen venäjäksi, sekä hengellinen että maallinen sanotaan nimittäin ”pajatukseksi”; runoja sitä vastaan ”lauletaan”.)

Samaten on itkulaulu pääasia myöskin muistojuhlissa musteliezis, muistoazis eli piirulois, joita vietetään rakkaiden kuolleiden kunniaksi, ensin kotona ja sitte haudalla, ja joihin vainajat virsillä kutsutaan osaa ottamaan. –

Viimein tahdon tuokioksi saattaa kuulijani näiden veljiemme keskuuteen. Kapeata polkua myöten tulemme ison hongikon kautta ratsastaen lammelle ja sen rannalle rakennettuun kylään. Pienellä mäellä on kuusikko, kuolleiden koti, ja kuusikossa sammaltunut rukoushuone. Kylänkujaa myöten kuljemme tuttavaan taloon. Pojat lyövät bapkaa pihalla, tyttäret ovat rannassa buukkuo (pyykkiä) pesemässä. Isäntä tulee punaisessa paidassa portaille meitä tervehtimään: ”käygeä perťťih, astukkoa sydämeh (sisään)!” Ukko kiskoo päreitä uunilla, naiset istuvat kuosaliensa (kuontalopuidensa) päällä ja kehrävarsi liikkuu sukkelasti heidän sormissaan. Nuoret miehet ovat rahdilla, tai joella parsia laskemassa. Meitä saatetaan suureh ţuppuh (suureen nurkkaan) jumalien alle. Kahvit, teevedet juotuamme ja niitä näitä juteltuamme kysykäämme esim. emännältä vähän tärkeämpiä asioita.

”Kuinka monta jumalaa lienee?”

”Mäne ťiijä, min verď on jumaloi: pyhä Miikkula miilošťivoi, Jyrgi, Sviižu, pyhä Nastassu, valgeivalassi syöttäi (valkeatukkainen pyhimys).”

”Taivaassa eikö ole Jumala?”

”Yksiģ olloo, vai kaks, vai yheksän.”

”Eikö Jumalalla ole poika Jisus Kristos?”

”Mis myö ťiijämmö tuhmu rahvas! A Jumalan puoldu häin-i lienoo.”

”Kun teillä on joku kipu, eikö taivaallinen Jumala auta teitä?”

”Eihäi taivas ťiijä ńi midä; tämä obraz auttaa.”

Obraz oli pieni vaskinen pyhän Miikkulan kuva, jonka emäntä näytiksi otti nurkasta.

Tämmöisiä vastauksia saamme Suomen maassamme, Suistamon salossa, jossa vielä Tapio ”retusilmä” elää vähenemättömässä voimassa koko perhekuntineen, jossa Wetehinen venyy joissa ja lammissa, ja velhot vonkuvat vuorissa.

1. Tästä, kuin myös alempana löytyvistä tarinoista Salmilaisten härjänuhrista ja häätavoista tulee minun kiittää h:ra A. H:ta Salmissa.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. I. 1870. Savo-Karjalainen Osakunta, Helsinki.