Kuvaelmia kadulta

Kuvaelmia kadulta Kirjoittanut August Strindberg

Vapaa maanantai.

On maanantaiaamu heinäkuussa. Aurinko paiskaa niin lämpöisesti heikon tuulen avulla, ja peipposet kajahuttelevat ensimmäisiä kovia säveleitään tuoksuavissa koivuissa. Kirkon itäisellä seinuksella on kivipenkki; juuri nyt saapuu keski-ikäinen työmies ja istuutuu penkille. Hän näyttää väsyneeltä, alakuloiselta, haluttomalla, aivan kuin olisi vastikään tullut perheellisestä riidasta tahi jättänyt, eilisen sapatinpäivän pyhittämättä.

Ensin istuu hän hetkisen penkin reunalla, viivyskellen, epävarmana, ikäänkuin aikoisi taas pian siitä lähteä. Mutta aurinko hellittää seinää vasten, ja lämpönen tuntuu tekevän hänelle hyvää. Hän ottaa hatun päästään ja heitäkse selkäkenoon (kuinka se tuntuu hyvältä!) Hän katselee ilmaan ja puiden latvoihin ja panee hatun päähänsa. (Nyt tekee hän luultavasti vertailuja mustan tehtaan ja viheriän puiston välillä). Hän kääntää nenänsä taivasta kohden ja hengittää lauhkeata ilmaa. Asento tulee mukavammaksi; hän työntää kädet housuntaskuihin ja näkyy samalla saavuttaneenkin tarkoituksensa. Mutta juuri nyt lyö kello yhdeksän: ensin neljä matalaäänistä ja sitte yhdeksän kimeä-äänistä lyöntiä, joista ei voi erehtyä. Hän kavahtaa noustakseen, mutta vaipuu taas puoleksi takaisin: kädet tarttuvat penkin reunaan ja jalat piirtelevät kuvioita hiekkaan. Hän on kuin uimakoulussa oleva poika, joka sääriään soitellen istuu sillan reunalla ja tuumii, että hypätäkkö tahi ei. Hänessä näkyy tapahtuvan ankara taistelu velvollisuuden-tunnon ja kesätunteiden välillä. Hän tähystelee ympärilleen, ikäänkuin etsien apua tahi seuraa, mennäkseen jonnekin, jossa saisi ilmaiseksi heittäytyä seljälleen. Mutta ei ketään näy tulevaksi. Väsyneenä taistelusta vaipuu hän takaisin seinää vasten, synkkään, mutta ihanaan alakuloisuuteen.

Silloin astuu kirkkotarhan portista sisään puolikasvuinen tyttö puolisääreen ulottuva hame päällä; se olisi kyllä ollut pitempi, jos hamevaate olisi kasvanut kilpaa säärien kanssa. Hän katselee kirkkotarhaan joka puolelle, ikäänkuin etsien sieltä jotakin. Aivan oikein! Tuolla hän istuu. Tyttö rientää heti alakuloisen – aivan varmaan – isän luo. Tämän muotoon kuvastakse pettymyksen ja kärsimättömyyden tunne. Tyttö rupeaa puhumaan, lyhyesti, nopeasti, ja saa lyhyitä ja selviä vastauksia. Hän puhuu pitempään, osoittaa kädellään taaksensa (kotiinpäin!), lyö kädet yhteen (äidin epätoivo!), pyyhkii esiliinalla silmiänsä (lasten suru!). Mutta isä on taipumaton. Silloin tyttö suuttuu, toruu häntä ja tarttuu nutunkaulukseen, niin että napit singahtavat auki. Isä kääntää hänelle selkänsä eikä ole kuulevinaankaan, pannen napit uudestaan kiini. Tyttö jatkaa esitystään. Silloin isä nousee ja lähtee menemään, niinkuin hän luultavasti oli lähtenyt perhenäytelmän viimeisestään kohtauksesta. Mutta tyttö seuraa perästä, yhtämittaa puhuen, samalla kuin isä aina on vaiti.

He ovat saapuneet portille, josta tullaan Suurelle kadulle. Tässä näkyy tienhaara olevan. Isä pysähtyy, käsi toisessa housuntaskussa; hänen sisässänsä tapahtuu äänetön taistelu. Sitte vetää hän esille repaleisen kukkaron. Tytön liikkeet tulevat vilkkaammiksi; mutta isältä menee monta minuuttia, yhdellä silmällä laskiessa kukkaron perukassa olevia rahoja. Sen jälkeen hän pistää aarteensa taskuun takaisin. (Äänettömiä liikkeitä.) Tyttö uudistaa esityksensä yhä suuremmalla jäntevyydellä. Silloin ottaa väsynyt mies kukkaron taas esille ja antaa tytölle muutaman lantin. Tämä kääntelee sitä kädessään ja puhuu taas; sitte hän lähtee tiehensä. Ja saman tekee isäkin. Mutta hänen tiensä käy suoraan kadun toiselle puolelle. Siellä hän pysähtyy erään kauppapuodin eteen; lukee tarkasti oven päältä, ikäänkuin peljäten erehtyvänsä, ja siitä puikahtaa hän kapakkaan.

Seuraansa häpeävä.

On noin yhdentoista aika sunnuntain aamupuolella. Kellot soivat kimeästi ja kumeasti ja korvaavat täydellisesti arki-päiväisten kärryjen epäjuhlallisen rätinän. Väkeä ei näy paljon liikkuvan kadulla. Ainoastaan pieniä nais- ja lapsiparvia vaeltaa mustissa puvuissa ja virsikirjat käsissä kirkkoon. Tuolla tulee joukko aseettomia kaartilaisia, jotka ovat komennetut armopöydän ääreen; tuolla ryhmä koulunuorisoa saman voimallisen syyn ajamana. Puotipalvelijat, parhaat vaatteet päällä, polttavat sikaria ja astuskelevat pitkin kävelykadun sileitä kiviä. Parturi on piiritettynä, ja maitokaupassa tulvailee vaimoja ja piikoja, jotka pelkäävät jumalanpalveluksen alkavan. Poliisikonstaapeleilla on miekat vyöllä, sillä he tietävät, että Herran päivä on arvokkaasti vietettävä. Mutta kirkkomiehet kulkevat rauhallisesti tietänsä eivätkä tarvitse mitään poliisia.

Tuolla tulee eräs äiti tyttärineen. Äidillä on päällä suuri harmaa huivi, kaitainen hame ja päässä pieni liina, ja hän kantaa virsikirjaa nenäliinaan käärittynä. Hänen vieressään kulkee tytär, puettuna helminuttuun, Rembrandtinhattu päässä; se vähäinen, mikä hänen nuorista kasvoistaan on näkyvissä, näyttää kuihtuneelta, työstäkö sitten lie tahi yönvalvomisesta. Helminauhat kuhisevat hänen ympärillään niinkuin suomukset kalassa tahi tuommoisessa kalanpyrstöllä varustetussa naisessa, jota kutsutaan Siréniksi ja joka houkuttelee miehiä. Äidin ovat vuodet painaneet kumaraan ja hän katsoo alas eteensä; tyttö kulkee kepein askelin korkeilla kantapäillä. Hän kulkee äidin vieressä, mutta kulkee hänen edellään, välistä hänen takanaan. Hän koettaa näyttää semmoiselta, joka ei turhia usko, ajatustensa puolesta vapaamieliseltä luokkaeroituksen suhteen; hän katselee rohkeasti eteensä ja ympärilleen, ikäänkuin tahtoisi sanoa: se on vaan minun äitini! Milloin on tilaisuutta, silloin hän pysähtyy ja toisinaan hän kiiruhtaa edelle; milloin on hän äidin vieressä, milloin pari askelta sivulla, aivan kuin olisi seuransa vuoksi häpeissään. Mikä inhoittava taistelu! Luonto, joka puhuu hänen sydämmessään, ja yhteiskunta vaatteissaan! Mutta äiti kulkee suoraan tietänsä, kunnes saapuu kirkon portille. Siellä katoavat he molemmat suureen ihmisjoukkoon ja siellä ei näy, ovatko he toistensa seurasta häpeissään.

Lähde: Päivälehti 8.7.1890.