Kuvaelma Jäämereltä

Kuvaelma Jäämereltä.

Kirjoittanut anonyymi
Suomensi M[aria]. R[amste]–dt.


Kapteeni Warems on kertonut Englannin meri-yli-päällikkyydelle: Vuonna 1775 Elokuussa seilasi laivani noin 77 pykälällä pohjoista leveyttä, kuin eräänä aamuna tuskin Englannin peninkulman päässä huomasin minä meren aivan salpautuneeksi jäältä. Niin pitkälle kuin silmä kannatti, ei voinut muuta nähdä kun lumella peitetyttä huippuja ja vuoria. Tuulikin kohta asettui aivan tyyneksi ja minä en muuta tehnyt kahtena vuorokautena kun ainoastaan odotin lakkaamatta hetkeä milloin tulisimme muserretuiksi tältä kamalalta jään-paljoudelta, jonka heikoin tuuli saattoi päällemme ajaa. Toisen päivän vietimme näin rauhattomina, kun noin puoliyön aikaan jälleen syntyi tuuli sekä samalla kuulimme jäässä kauhean paukkeen; se särkyi ja liikkui semmoisella pauhinalla ikään kuin ukkonen olisi jyrissyt. Tämä oli meille kauhea yö; mutta kun aamu puoleen tuuli jälleen vähitellen asettui, oli jää joukko edessämme hajoutunut, ja leveä kanava avautunut etehemme; sen loppua ei voinut silmä nähdä. Aurinko pilkisti nyt esiin ja me seilasimme etelää kohti. Yht’äkkiä huomasimme jäätikköreunain takaa yhden laivan mastot; mutta mikä oli kummempi oli se ihmeellinen tapa, jolla seilit olivat asetetut ja koko laivan hoitamattomuus niinhyvin sen perän-pidossa kuin liikkeissä.

Vähän aikaa se jatkoi kulkuansa, vaan sitten jäälohkare tuli vastaan ja se seisattui. En voinut mitenkään tukahduttaa uteliaisuuttani; nousin muutamain merimiesten kanssa laiva-veneesen ja soudettiin tuota kummallista laivaa tarkastamaan.

Lähemmäksi tultua näimme sen olevan pahasti jäiltä vahingoitettuna. Ei ainoatakaan miestä ollut täkillä, joka oli lumen peittämä. Huusimme, ei kukaan vastannut: Ennenkuin nousin laivaan katsahdin eräästä ikkunasta ja näin erään miehen istuvan pöydän ääressä: siinä oli kaikki kirjoitus-neuvot hänellä edessä.

Kipusimme laivaan ja astuimme kajuttaan. Siinä istui perämies, niinkuin sen olimme jo ikkunastakin nähneet. Suuri oli kauhistuksemme ja hämmästyksemme, huomattuamme sen olevan ruumiin, vainaajan, jonka poskilla ja otsassa kasvoi viheriäinen, kostea home, peittäen auki olevat silmätkin.

Kynä oli hänellä kädessä ja loki-kirja edessä. Viimeiset kirjoittamansa rivit kuuluivat näin:

”Marrask. 11 p. 1762.

Nyt on seitsemäntoista vuorokautta kulunut kun jäät meidät piirittivät. Tuli sammui eilen ja meidän kapteeni on koettanut sitä sytyttää; mutta turhaan. Hänen emäntänsä kuoli tänä aamuna. Nyt ei ole enään minkäänlaista toivoa” –.

Kauhistuneina seisoivat matruusini kauempana tästä kuolleesta ruumiista, joka näytti siltäkun se vielä olisi elänyt. Menimme salonkiin ja ensimäinen esine jonka huomasimme oli naisen ruumis. Se venyi sohvalla ja näytti suurella hartaudella tarkkaavan. Hänen kasvonsa juonteet olivat niin elävän ihmisen näköiset, että olisimme luulleet häntä eläväksi, jos ei kokoon puristuneet jäsenensä olisi meille vastakohtaa muistuttaneet. Hänen luonansa laattialla istui nuori mies pii ja teräs kädessä sekä taula palasia laattialla edessänsä. Sieltä menimme sitten kannelle ja löysimme muutamia matruuseja makaavan viimeistä unta kojuissansa ja koirakin loikoi rappujen luona laattialla.

Turhaan etsimme puita tahi ruokavaroja, niitä ei voinut mistään löytää.

Nyt alkoivat minun merimieheni selittämään, että tämä oli noiduttu laiva ja sanoivat ei siinä sen pitempään viipymänsä.

Laivan päivä- eli loki-kirjan otettuamme mukaamme sousimme jälleen laivallemme täynnä kauhistusta ja hirmua ajatellessa äsken näkemäämme kuolleiden hautaa ja niitä suuria vaaroja, kuin merimiestä uhkaavat näillä pohjoisilla vesillä myöhä syksyllä ja talvella.

Kun nousin laivalleni ja etsin hallussani olemista asiakirjoista, huomasin laivan kaivatuksi ja kadonneeksi jo kolme-toista vuotta.

Ruumiit olivat luultavasti kaikki jäätyneet paikoillensa, koska heitä ei mikään myrsky kolmen toista vuoden aikana liikahuttanut eikä edes kirjoitus-neuvot eikä muut kapuset paikoiltaan olleet siirtyneet.

Loppu.


Lähde: Savonlinna 11.10.1883.