Kuva

Kuva Kirjoittanut Paavo Cajander

Mun huonehessani seinäll’ on

Yks kuva halpa ja koruton,

Se siinä ollut on monta vuotta,

Ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, –

Lumenko peittämä harmaa pää?

Vai surun uurtamat vaot nuoko?

Vai silmäin lempeä tuike tuoko?

En tiedä; mutta niin lämmin on

Sen läheisyys kuni auringon,

Ja onpa kuin hänen katsannastaan

Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen

Kuvoa tuot’ yhä katselen,

Ei sulho kultoaan punastuvaa

Niin tyystin katso, kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin

Herääpi muistoja mielessäin

Niin armahaita, niin ihanoita

Ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen

Nään lapsuusmaailman riemuineen,

Nään kynttilöitä ja joulupuita

Ja ystävyksiä hymysuita.

Ja onpa kuin kuva elon sais

Ja mua hellästi katsahtais,

Ja onpa kuin hänen katsannastaan

Heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on

Sen läheisyys kuni auringon.

Mut ken se onpi se armahainen?

Mun oma äitini on se vainen.

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.