Kuutamonäky

Kuutamonäky Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Kuu puistossa on sytyttänyt soihdut kastanjain –

yö tuoksuva ja täyteläinen kevään!

Kuin unessa ma vaistoan sun varjos sivullain

ja tartun hiljaa kätees värisevään.

Nään kaulallasi valkealla korut helmivyön

ja poskillasi varjot kiharoiden.

On silmäs salaperäiset kuin silmät kevätyön,

ja huulillas on kuumuus unikoiden.

Ma pohjaan asti katsoa saan sieluus hämyiseen,

sa vannot mulle kauniin, hellän valan.

Niin havahdun ja huomaankin sun yöhön kadonneen

ja hiljaa nimeäsi toistaa alan.

Ja suurta, hurjaa kaipausta yössä noudattain

haen varjoasi kastanjoiden alta.

Sua takaisin ma huudan kera kuumain unelmain

maan eteläisen yöltä huumaavalta.

Mut turhaan – iäks mennehet on hetket nuoruuden,

kuun paisteessa kun kahden vapisimme!

Jo päivän helle tulisin joi kuiviin sydämen,

ja vuotien tuhka satoi silmihimme.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.