Kutsumus (Luoto)

Kutsumus.

Kirjoittanut Kaarlo Luoto


Joko herposi henkesi muinoinen,
joko lankesi uskosi suuri?
Poisko sammui se tulesi toivojen
ja se elosi kukkea muuri?
Etkö rintasi sykkyä tunne?
Kuka johtavi kulkus ja kunne?
Etkö tuntea voine sä vieläkin
miten kutsusi kelloset soittaa?
Joko kylmeni povesi sankarin,
etkö uskone voivasi voittaa?
Joko unhotit untesi linnan?
Sinä tunnetko hetkesi hinnan?
Nousee savuja uhrisi hiilosten,
eikä voittanut voimias turma.
Vielä hekkuvi henkesi muinoinen,
eikä kalveta sankarin surma.
Korvet kaatuvi, väistyvi louho,
sulla vihanta uskojen touko.
Sulla suonesi koskena kuohuaa,
sydän rinnassa toivoja sälkkää,
mieli lampien laineina loiskuttaa,
henki Pohjolan päivänä välkkää.
Sulla tehtävä vielä on taika,
sua vuottavi mainehen aika.
Sinun tointasi vuottavi kutsumus,
se on sinulla suuri ja pyhä.
Vapaan elohon, kuuluvi toivotus
ja se helkkävi, sointuvi yhä.
Sulla voittosi maineudellaan
suopi nimenä: – Pohjolan Hellaan.
Kätes kansojen soihtua kantaa voi,
se on tottunut suurehen työhön.
Sulla aartehes pimenen purppuroi,
kantaa valoa orjien yöhön.
Sen soi sinulle horjuton usko, –
siksi hehkuvi huomenes rusko.


Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.