Kurjuuden koti

Kirotut Kirjoittanut Juho Kujala

Ahon laidalla mökki pieni

On ränstynyt, kyljellään

Sielt’ murehen kyynel vierii

Lampehen välkkyvähän.

Ei siellä rikkaus, loiste

Eikä onnekkuus osana lie

Vaan kuuluvi tuskaisa voihke

Min tuuli yll’ metsikön vie.

Ov’ aukee – ja sisästä haudan

Pien’ astuvi pellavapää

Mikä lienevi tyttöraukan

Miks’ lapsonen kyyneltää?

On kelmeä rusoton poski

Sinisilmäkin raukea on,

Näet niistä ei elämän huoli

Ole pienolle tuntematon.

Ja äidin, tuon harmajahapsen

On katseessa tuskaa vaan.

Hän parsii ryysyjä lasten

Ne lähtevät mierolaan.

Sydän äitisen murtumaisillaan

Yöt, päivät kun raataa saa

Mutt’ välttämätöntäkin vailla

Sekä huolien huojentajaa.

Mies kulkee maailman rantaa

On kapakka mieluisiaan,

Myyntikelpoiset ryysytkin kantaa

Hän kodista – kapakkaan.

* * *

Näin ei ole aina ollut

Oll’ kerran hän kunnon mies

Luo rakkaiden kotihin tullut

Kun katkesi päivän ies.

Hän silloin korpia raatoi

Ja metsästä riistaa toi

Hän kivikon pelloksi kaatoi

Ja toivo se intoa loi.

Ja iltasin työstä tullen

Isä uupunut riemastui

Kun äiti ja pienokaiset

Riensi vastahan hymysuin.

* * *

Vuos’ vierii – ja toinen – ja maille

Onnen aurinko laskihe

Työn ruhjonnan seuraus, tauti

Isän vuoteelle heittänyt on.

Siit’ toipuvi hän, mutt’ – oi luoja!

On verokin maksamaton

"Pois torpasta laiska ruoja!"

On komento tinkimätön.

– – – – – – – – – – – –

Jo kuukauden, pari, hän kulkee

Työpaikasta toisehen vain

Koti puuttehen tuskia tuntee

Oi! jatkuuko tällaista ain!

"Äit’ armahan, leipää oi anna",

Näin ääntävi pienoinen

Ja syötihin viimmeinen kanta

Kera äitisen kyynelten.

Läpi mustuneen akkunan katsoo

Isä tylsästi tuijottaen

Hän nousee ja lähtevi – minne?

– Me kai jo nyt tiedämme sen!

– – – – – – – – – – – –

J[uho]. K[uja]–la.

Lähde: Kujala, Juho (toim.) 1910: Taistelun riehuessa: lausuttavia runoja. Juho Kujala, Porvoo.