Kurjet muuttavat

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Käyn polkua korven,
   kun päältä pääni
syyskuullosta sinen
   soi kantava ääni
niin ihmeellinen
   kuin torahdus torven –
ja kiireelle mäen,
   mist’ aavalle näen.
pian jalkani entää
   ja silmin haen;
yli taivaanlaen
   jono kurkien lentää.
Näen yhdeksän purren
   yli soutavan harmaan,
ja raikuvat torvet
   kuin riemuiten, surren
– jäähyväistä varmaan –
   ja kaikuvat korvet.
Ja pohjoinen puhuu,
   sävel soi kuni urkuin,
salo huokaa ja huhuu.
   Käy tie ojokaulain
etelään, helokurkuin
   menojoikua laulain.
Minä kurkoitan kättä,
   kuin pyytäisin mukaan,
Vain viivähtämättä
   ne kiitää, jo haipuu..
Ei saavuta kukaan,
   ei kannata kaipuu.
Minä askelin raukoin
   vain mittailen multaa –
siniauerta aukoin
   päin lounaisen kultaa,
läpi ruskojen veren,
   yli keinuvan meren,
kuun kuullossa, tähtein,
   päin päivää ja poutaa
ja onneen ja kesään
   pois syksystä lähtein
ja uuteen pesään
   ne soitellen soutaa..


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.